Ladataan...

Havahduin tänään siihen, kuinka vähän oikeastaan tulee sanottua ystäville kauniita asioita. Monesti kuitenkin ajattelen ystävistäni mukavia asioita, mutta harvemmin sanon niitä ääneen. Miksi kehuminen on niin vaikeaa? Eihän se ole keneltäkään pois? Päin vastoin, kehumisesta tulee hyvä mieli sekä kehujalle että sille, johon kehu kohdistuu. Ajattelin tehdä kahden viikon testin. Opettelen sanomaan ääneen ne kauniit ajatukset, jotka ovat tähän saakka jääneet monesti sanomatta. Ei niin, että keksisin kehuja väkisin kaikille, vaan siten, että myös tarkoitan sanomaani.

Kahden viikon aikana yritän levittää mahdollisimman paljon hyvää mieltä läheisilleni muistuttamalla heitä heidän hyvistä puolistaan. Kerron, miksi pidän heistä ja mikä tekee heistä erityisiä minulle. Kehuja on aina mukava saada. Siitä tulee pitkäksi aikaa hyvä mieli. Kehumisen vaikeus johtuu varmasti siitä, ettei ole tottunut sellaiseen. Ehkä meillä täällä pohjolassa on totuttu pikemminkin huomauttelemaan vikaan menneistä asioista tai toisen heikkouksista kuin antamaan positiivista palautetta siitä, mikä on hyvää ja onnistunutta. Voi myös olla, että kehumattomuuden syy on kateus. Huomaan, että varsinkin vastakkaisen sukupuolen kehuminen on joskus vaikeaa siitä syystä, että pelkään sen tuntuvan kömpelöltä iskuyritykseltä. Mitä, jos toinen tulkitsee ystävällisyyden väärin? Ehkä kehumatta jättämisen sijaan tuon pelon voisi myös sanoa ääneen. Usein omat, joskus vähän hassutkin kuvitelmat, osoittautuvat turhiksi, kun ne kerrotaan vastaanottajalle.

Ajatus kehumishaasteesta tuli tänään, kun spontaanisti kirjoitin ystävälle hänen olevan kaunis. Ja todella tarkoitin sitä. Asian kertominen toi minulle hyvän mielen ja toivottavasti piristi myös ystäväni päivää. Tajusin, että hyviä asioita kertomalla voi levittää ihan ilmaiseksi hyvää mieltä! Ajattelin kahden viikon aikana tunnustella, kuinka positiivisen palautteen antaminen ja kehuminen vaikuttavat minuun itseeni. Tuleeko kehumisesta sen jälkeen luonnollisempi tapa? Ehkä alan nähdä myös itsessäni enemmän positiivisia asioita? Kuinka hyvän mielen jakaminen vaikuttaa omaan mielialaani?

Jos tunsit tätä lukiessasi piston sydämessäsi, osallistu haasteeseen! Kehu ja anna positiivista palautetta läheisillesi parin viikon ajan oikein erityisen paljon! Saa toki jatkaa sen jälkeenkin ja se on jopa suositeltavaa. Ajatuksena kuitenkin on kiinnittää parin viikon ajan huomiota siihen, että tietoisesti keskittyy miettimään ympärillä olevien ihmisten hyviä puolia. Kehua voi myös vierasta. Harvoin kukaan sellaisesta pahastuu. Voi olla, että en itse vielä uskaltaudu niin hurjaksi, että ihan vieraalle menisin kehuja jakamaan. Ehkä jossain vaiheessa kykenen myös siihen. Tule mukaan haasteeseen ja haasta myös ystäväsi!

Ladataan...

Ystävyys. Lähes kaikissa leffoissa päähenkilöllä on vähintään yksi läheinen ystävä, joka tulee pyyhkimään kyyneleet poskilta, kun elämä kolhii. Purjehtii ovesta viinipullon ja noutoruuan kanssa perjantai-iltana, ja raahaa mukaansa maanantaina lenkille, vaikka ei yhtään huvittaisi. Elokuvaystävykset viettävät paljon aikaa yhdessä, käyvät ulkona ja vierailevat toistensa luona. Silti välissä pitää vielä soitella ja kysellä kuulumisia. Minulla on elämäni aikana ollut näitä ystäviä. Ihmisiä, joille on voinut kertoa aivan kaiken ja joiden kanssa on viihtynyt päivästä toiseen. Ystäviä, joiden kanssa on joskus tehty kaikkea hölmöä ja joskus puhuttu aamuun asti viisaita. Aina on ollut yhtä hauskaa ja helppoa olla yhdessä. Syystä tai toisesta elämä on kuljettanut nämä läheiset ystävät hieman etäämmälle. Ei pois, mutta etäämmäs. Sille on aivan luonnollisia syitä, esimerkiksi erilainen elämäntilanne tai välimatka. Ehkä elämä joskus taas kuljettaa lähelle, kuka tietää?

Rakkauskaipuussani on itseasiassa varmasti ripaus myös sydänystävyyskaipuuta. Havahduin tänään siihen, etten ole juurikaan ystävieni kanssa tekemisissä. Ei se vähennä näiden ystävien arvoa, he ovat silti rakkaita jokainen. Heillä on vain erilainen elämäntilanne kuin minulla. Ruuhkavuodet. Minulla alkaa pahin jo helpottaa. Lapset alkavat olla isoja ja olisi taas mahdollisuus viettää aikaa enemmän ystävien kanssa. Olen ollut laiska ystävä. En itsekään jaksa olla aktiivinen pitämään yhteyttä. Toisaalta ei kai sydänystävyyden pitäisikään olla sellaista, että vain toinen huolehtii yhteydenpidosta? Oikein läheisen ystävän kanssa yhdessä vietetty aika pitäisi olla luontevaa ja molemminpuolista halua olla yhdessä. Toisen hyväksymistä ja välittämistä. Sydänystävää varten ei kotia tarvisi siivota. Onko "elokuvaystävyys" mahdollista aikuisiällä?

Ystävyys on kahdensuuntaista. Kahden persoonan keskinäistä vuorovaikutusta, jossa molempien persoonat vaikuttavat toiseen. Näin ollen kenen tahansa kanssa itsestään ei pysty antamaan parastaan. Hyvän ystävän kanssa on aina helppoa olla. Ei tarvitse selitellä itseään eikä tekemisiään, koska ystävä ymmärtää selittämättäkin. Ystävä myös ymmärtää antaa tilaa, kun sitä tarvitsen. Hyvä ystävä ei tuomitse eikä arvostele, vaikka toimisin joskus typerästi. Hän ei kaivele negatiivisia puoliani vaan saa minut tuntemaan itseni ihanaksi ja arvokkaaksi. Hyvä ruokkii hyvää. Kun ystävä arvostaa minua ja kertoo sen, myös häntä on helppo arvostaa.

Viime vuosien aikana olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Lähinnä kuitenkin miehiin, koska olen käynyt treffeillä. Osa heistä on jäänyt ystäviksi. Kaipaisin silti sydänystäväkseni naista. Miehenkin kanssa voi olla "vain" ystävä, mutta ystävyys on kuitenkin erilaista kuin kahden naisen välinen ystävyys. Haluaisin sellaisen vähän hullun ystävän, jonka kanssa voisi tältä istumalta päättää lähteä roadtripille toiselle puolelle Suomea ja jonka luona tuntuisi hauskalta yökyläillä (olen tullut ikään, jossa arvostan valtavasti sitä, että saa herätä omassa kodissa). Ystävän kanssa voisi myös harrastaa jotain hauskaa. Jospa rakkauden etsimisen sijaan etsisinkin itselleni ystävän.

Ladataan...

Yksinäiset juhlapyhät, uhka vai mahdollisuus? Olin etukäteen ajatellut, että ehdottomasti mahdollisuus. Ostaisin hyvää ruokaa, katselisin Netflixistä surkeita leffoja ja makaisin sohvalla. Lapset lähtivät juhannuksen viettoon isänsä luo jo keskiviikkona, joten minulla on hyvää aikaa vain olla. Torstaina alkoi kuitenkin hiipiä juhannusahdistus. Se alkoi muutamien tuttujen somepäivityksistä. "Mökkeilyä rakkaan kanssa", "Kaveriporukalla juhannuksen juhlintaan", "Kohta mennään, auto pakattu täyteen tavaraa, juhannus täältä tullaan!" Jos joskus, niin juhlapyhinä tunnen oloni yksinäiseksi ja surkeaksi! Kaikilla muilla on rakas. Kaikki muut ovat perheen kanssa jossain lomailemassa. Ainakin kaikilla muilla on kaveriporukka.

En pyöriskele enempää itsesäälissä. Vietin lopulta kivan juhannusaaton ystävän kanssa. Grillattiin sateessa ja kuunneltiin ysärimusaa liian kovaa. Juhannuspäivänä tein itselleni ihanan aamiaisen ja nautin hiljaisesta kodista. Söin aamiaiseksi kaurapuuron sijaan mansikoita ja lauantaimakkaravoileipiä. En koskaan syö leipää aamiaiseksi enkä koskaan laita aamiaisleivän päälle lauantaimakkaraa, mutta nyt taas söin. Lounaaksi paistoin edelliseltä päivältä jääneitä uusia perunoita ja kaavin lautaselle salaatin jämät. Söin sohvalla. En löytänyt Netflixistä mitään katsottavaa, mutta söin silti sohvalla, koska mä voin. Jälkkäriksi salmiakkijäätelöä. Kävin keskellä päivää saunassa ja puin sen jälkeen päälle pelkän mekon. En ollenkaan alusvaatteita. Olinhan yksin kotona. Kasasin tiskit vuoreksi tiskipöydälle ja jätin ruokapöydän pyyhkimättä. Kuka niitä katsoo, paitsi minä. Kukaan ei tule huomauttelemaan tekemättömistä asioista eikä kukaan vaadi mitään. Oikeastaan aika kivaa.

Kaipaan silti juhlapyhinä ympärilleni ihmisiä. Haluaisin, että juhlan erottaa arjesta. Ettei se olisi vain yksi viikonloppu monista. Eräällä sinkkupalstalla keskusteltiin aiheesta. Osaa sinkuista ei ahdistanut yhtään yksinäinen juhannus. Osalle se oli vain vapaapäivä muiden joukossa. Osa taas ihmetteli, miksei sitten lähde kavereiden seuraan tai jos ei samassa elämäntilanteessa olevia kavereita ole, niin miksei lähde jonnekin tapahtumaan hankkimaan niitä. En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta en vain ole ihminen, joka lähtee yksin jonnekin tapahtumaan. Varmasti saisin seuraa, mutta nauttisinko vieraan kanssa juhannuksen vietosta yhtään sen enempää kuin yksin kotona olemisesta? Kokisin sen kuormittavaksi. Niinpä vietin juhannuksen pääosin omalla sohvalla.

P.S. Jos vaan joskus vielä rakastun ja vietän juhannusta rakastuneena, niin aion vetää somen niin täyteen hempeilykuvia ja -päivityksiä, että kaikkia alkaa ällöttää. 

Pages