Ladataan...

Muutamien kuukausien ajan on tuntunut, että takki on hieman tavallista tyhjempi. On paljon asioita, jotka vievät tällä hetkellä energiaa kohtuuttoman paljon. Valmistumisen jälkeinen akateeminen pätkätyöllisyys tai -työttömyys ja siitä johtuvat taloudelliset huolet painavat. Myös tunne siitä, että on aivan hyödytön yhteiskunnalle, vaikka osaamista olisi. Monen tutun mukaan olen tosi hyvä tyyppi, fiksu ja mukava, mutta itsestä ei tunnu monien pettymysten jälkeen enää sille. Lyhyet sijaisuudet ja kirjoitustyöt toki hieman keventävät tunnetta totaalisesta hyödyttömyydestä, mutta kokoaikaisten töiden hakeminen ja "kiitos, mutta et tullut valituksi"-sähköpostit alkavat väkisin nakertaa itseluottamusta. Ei riitä, että taloudellinen huoli painaa, vaan lisäksi on tunne osattomuudesta. En ole osallinen yhteiskunnassa, kun ei ole töitä. Mihin tahansa menen, siellä puhutaan töistä. Ensimmäinen kysymys on usein, mitä teet työksesi. Ne ketkä tietävät tilanteeni, kyselevät, onko mitään töitä nyt tiedossa. Ahdistaa! Olisi helpompaa yhdellä sanalla sanoa olevansa paikassa x töissä ja tekevänsä siellä työtä x. Voisi tuntea olevansa osallinen. Nyt tunnen olevani lähinnä laiska ja saamaton luuseri, joka ei onnistu korkeasta koulutuksesta huolimatta saamaan kokoaikatyötä. Koska oma fiilis on tämä, huomaan vältteleväni tilanteita, joissa joudun kertomaan tilanteestani. Löydän itseni yhä useammin neljän seinän sisältä kotoa.

Olisi hienoa, jos olisi työkavereita. Opetustoimen keikkatyöläisenä olen aina opettajienhuoneessa ulkopuolinen. "Vain sijainen", joka ei tunne ketään eikä tiedä työyhteisöstä mitään. Olisi hienoa käydä lounaalla ruokatunnilla. Olisi hienoa, jos olisi aina arkiaamuisin kiire töihin. Ihan vaan, että voisi tuntea kuuluvansa vastuullisiin aikuisiin, jotka tekevät kovasti työtä toimeentulonsa eteen. Hävettää käydä kaupassa arkena aamupäivisin. Eihän siellä ole kuin eläkeläisiä ja kotiäitejä siihen aikaan. Olisi hienoa valittaa maanantaiden raskautta ja viikonlopun nopeaa ohimenoa. Olisi hienoa hehkuttaa perjantaina viikonlopun alkamista. Olisi hienoa miettiä, mitä tekee kesälomalla. Olisi hienoa, jos voisi hyödyntää potentiaaliaan, persoonallisuuttaan ja koulutustaan. En voi tehdä noin ja siksi tunnen olevani ulkopuolinen.

Olen huomannut muutaman kuukauden aikana muutoksen itsessäni. Otan vähemmän yhteyttä ystäviin enkä käy juuri missään. En enää hae jokaista työpaikkaa, joka vähänkin liippaa omaa alaa, koska ajattelen sen olevan turhaa. Aina sitä paikkaa hakee moni minua kokeneempi ja jolla on näyttöjä osaamisestaan. En osta itselleni kukkia, koska se tuntuu turhalta ylellisyydeltä. Ennen ostin lähes joka perjantai tulppaaneja tai neilikoita vain, koska ne ovat niin kauniita ja tulen niistä iloiseksi. Ihan itseni vuoksi. Enää en osta, koska mietin sen olevan turhaa. Ne kuitenkin lakastuvat muutamassa päivässä tai kissat käyvät niitä nakertelemassa. Ennen liikuin ja ulkoilin enemmän, koska siitä tuli hyvä ja vahva olo. Nykyään nyhjään sohvalla ja vatvon sitä, ettei minulla ole työtä. Mitä enemmän asiaa mielessäni pyörittelen, sitä enemmän se minua ahdistaa ja sitä enemmän lamaannun. Haen vinkkejä LinkedInistä ja tulen aina vain epävarmemmaksi. Tuntuu, että kaikilla muilla vastavalmituneilla on jo valmiiksi kymmenen vuoden työkokemus ja valtavat verkostot. Selaan läpi kaikki työpaikkailmoitukset ja mietin mihin voisin ottaa yhteyttä ja mitä voisin tehdä edistääkseni työllistymistäni. Voisin lähteä siitä, että pitäisin jälleen parempaa huolta itsestäni ja uskoisin itseeni. Ostaisin taas kukkia itselleni ja luottaisin siihen, että minulla on paljon annettavaa jossain tehtävässä ja kaikki mahdollisuudet sen saavuttamiseksi.

P.S. Jos tunnet valtavaa tarvetta palkata ajattelutaitoinen, empaattinen ja sosiaalisesti älykäs teologi, jolla on myös aiempaa kokemusta ja koulutus yrityshallinnon alalta, niin ota yhteyttä! Osaan myös kirjoittaa melko hyvin ja olen muutenkin mukava.

Ladataan...

Mitä on onnellisuus? Onko se sitä, että saan hienon työpaikan, upean talon tai löydän ihanan kumppanin? Olenko onnellinen, jos tuo toinen ihminen toimii, kuten haluan? Ei. Onnellisuus ei synny itseni ulkopuolisista asioista. Sen on löydyttävä itsestä. Kuulostaa kliseiseltä, mutta se on totta. Jos onnellisuus on kiinni muista ihmisistä tai ulkoisista asioista, se on aika heiveröisellä pohjalla. En voi hallita muita ihmisiä, vaikka kuinka yrittäisin. Aina käy niin, että hetken päästä joku toimii tavalla, joka on mielestäni väärin. On todella helppoa sysätä vastuu omasta onnellisuudesta muiden niskaan ja syyttää muita siitä, että elämä on raskasta. Eikö ole ihan oikein olla vihainen, jos joku on pettänyt luottamuksen ja aiheuttanut ongelmia? Enkö voi syyttää tätä ihmistä elämäni pilaamisesta? Voin toki, mutta ainoa, johon vihani vaikuttaa olen minä itse. Vihaamalla voin saada itselleni pahan olon, mutta vihan kohteena olevaan ihmiseen tunteeni eivät vaikuta millään lailla. Omalla asenteella ja mielen hallinnalla on iso merkitys siihen, millaisena elämän koet. Jos et usko, kokeile seuraavaa!

Mieti ihmistä, joka on kohdellut sinua väärin. Ota kellosta aikaa 10 minuuttia ja moiti ja syytä tätä ihmistä/ihmisiä niin paljon kuin ikinä pystyt. Nyt on lupa oikein kieriskellä itsesäälissä ja vihan tunteessa! Millainen on olotilasi kymmenen minuutin jälkeen? Tunnetko itsesi rauhalliseksi ja onnelliseksi? Veikkaan vahvasti, että et. Luultavasti olosi on ahdistunut. Ota kellosta aikaa taas 10 minuuttia ja sinä aikana mieti tästä ihmisestä hyvää, yritä nähdä inhottavien tekojen tai sanojen takana todellinen ihminen ja suhtaudu tähän ihmiseen rakastavasti. Ehkä häntä on joskus satutettu eikä hän osannut toimia muulla tavalla. Menneisyyteen ja tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, mutta siihen voi, millä tavalla nyt suhtautuu muihin ihmisiin. Onko olosi parempi ja levollisempi? Uskon, että on. Kummalla tavalla haluat jatkossa suhtautua? Rakastavasti vai syyllistäen? Syyllistäminen ei paranna omaa mieltäsi eikä muuta tapahtunutta millään tavalla. Ainoa, jota muita syyttämällä rankaiset, olet sinä itse.

Tuo edellä kuvattu harjoitus ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä ja niellä kaikki huono kohtelu. Tai ettei asioita pitäisi ollenkaan käsitellä ja surra. Sen tarkoitus on osoittaa, että menneisyyteen ei kannata jäädä vellomaan ja antaa sille ajattelussa liikaa valtaa. Ei ole kuitenkaan helppoa noin vaan muuttaa ajattelua negatiivisesta positiiviseen. Ihan varmasti löydän itseni jatkossakin säälimästä itseäni ja syyttelemästä muita omasta olostani! Mutta noina hetkinä voin muistuttaa itseäni, että rakentavampaa on pitää fokus nykyhetkessä eikä antaa menneiden tai tulevaisuuden murehtimisen pilata sitä. Minulla kaikki hyvin nyt enkä tarvitse mitään enkä ketään ollakseni onnellinen. Ympäröivään maailmaan en voi vaikuttaa, mutta siihen voin, kuinka asennoidun siihen. Rakennan itse oman kokemukseni elämästä ja voin päättää rakentaa siitä onnellisen.

Ladataan...

Tänä aamuna Ylen Aamu-tv:ssä Patrik Borg jutteli intuitiviisesta syömisestä eli siitä, kuinka elimistö ihannetilassa kertoo, kuinka paljon ja mitä kannattaa syödä. Intuitiviinen syöminen ei tarkoita sitä, että syödään, mitä mieli tekee. Varsinkaan silloin, jos mieli tekee lähinnä karkkia, sipsejä ja jäätelöä. Aihepiiri on itselle kokemuksen kautta tuttu. Olin juuri eronnut ja elimistö reagoi voimakkaisiin tunteisiin siten, ettei mikään ruoka mennyt alas kurkusta. Vaikka olisi ollut nälkä, en saanut montaa suupalaa kerralla syötyä. Lopulta olo oli tosi heikko ja päätin, että on pakko alkaa huolehtia itsestni, että jaksan. Aloin syödä ravitsevaa ruokaa riittävästi ja säännöllisesti. Alussa määrät tuntuivat isoilta, koska olin tottunut syömään "mitä sattuu" ja pieniä annoksia. Olen aina ollut aamupalaihminen ja aamupuuro on kuulunut jokaiseen aamuun vuosien ajan. Olen myös tottunut syömään suht säännöllisesti, joten sekään ei ollut ongelma. Ongelma oli se, että lounaaksi saatoin syödä vain leivän tai kylmiä nakkeja jääkaapista. Saatoin myös jättää välipalan väliin, koska ei ollut nälkä. Toisaalta sitten siirsin nälkää napsimalla karkkia tai muuta "pientä", jolloin päivän toisella lämpimällä aterialla ei taaskaan oikein mikään maistunut. Söin usein iltaruoaksi kaurapuuroa, koska ei mikään muu mennyt alas. Lopulta illalla oli nälkä koko ajan. Tai siis teki mieli jotain pientä. Sain siis ruoasta varmasti tarpeeksi energiaa, mutta en todellakaan elimistölle riittävästi ravintoa.

Alussa tein useammaksi päiväksi kerralla ateriat. Punnitsin ruuat siten, että jokaisella aterialla oli reilusti proteiinia (n. 100g kanaa/kalaa/lihaa, hallitusti hiilihydraatteja (1dl riisiä/pastaa tai 1 peruna) ja runsaasti kasviksia (parsakaalia/kukkakaalia höyritettynä, salaattia), joiden päälle lorautin rypsi- tai oliiviöljyä. Jätin pois kastikkeet, juustot ja leivät. Söin kellon mukaan ja vaikka ei olisi ollut nälkä, söin silti. Tämä on tosi kaukana intuitiivisesta syömisestä, mutta se oli minulle ainoa tapa saada elimistö toimimaan kunnolla. Todella nopeasti huomasin, että syömällä riittävästi ja tarpeeksi usein kunnollista ruokaa, mieliteot jäivät pois. Moni kyseli, miten viitsin joka päivä syödä samoja ruokia. Kysymys tuntui hassulta, koska mielestäni ne ruoat maistuivat aivan taivaallisilta. Yllättäen huomasin, että minun teki mieli nimenomaan terveellisiä ruokia eikä esimerkiksi pizzaa tai kebabia. Toki juhlissa saatoin maistaa palan kakkua, mutta silloinkin kykenin olemaan maistamatta jokaista pöydässä olevaa laatua. Vaikka söin määrällisesti ainakin kolme kertaa enemmän ruokaa kuin ennen, paino alkoi pudota. Aloin myös harrastaa liikuntaa enemmän ja olo oli todella energinen.

Muutaman kuukauden "rasiaruokailun" jälkeen aloin huomata muutoksen elimistön toiminnassa. Aloin kuulla sen viestejä! Kuulostaa jännemmältä kuin todellisuudessa on. Huomasin, että pidennettyäni vähitellen juoksulenkkejä, tarvitsin enemmän energiaa. Teki mieli syödä enemmän hiilihydraatteja aterialla. Joinain päivinä teki hirmuisesti mieli sitrushedelmiä. Niinpä söin niitä. Mieliteot eivät olleet enää hallitsemattomia enkä syönyt karkkeja holtittomasti huonoon oloon saakka. En syönyt karkkia oikeastaan ollenkaan, koska sitä ei tehnyt yhtään mieli. En enää punninnut ruokamääriä ja söin muutenkin "rennommin", mutta tiesin tasan, jos olin syönyt enemmän energiaa kuin tarvitsin tai jos päivän aikana oli jäänyt energiavajetta, huomasin myös sen. Jos syystä tai toisesta oli tullut syötyä vähemmän kasviksia, niitä teki mieli seuraavana päivänä vähän enemmän. Suhde ruokaan muuttui neutraalimmaksi. Satunnaiset herkkuhetket eivät tuntuneet pahoilta, koska olin yleensä etukäteen päättänyt, milloin sellaisen pidän.

Moni kyseli, miten ihmeessä olen onnistunut noudattamaan "dieettiä". Minusta se tuntui hölmöltä, koska en mielestäni noudattanut mitään. En tarvinnut itsekuria syömisessä, koska nimenomaan söin paljon enemmän ja söin juuri sellaista ruokaa, mitä teki mieli syödä. Kun elimistö sai tarpeeksi ravintoa, se toimi eikä sitä sotkenut, vaikka silloin tällöin söi herkkuja. Ennen valitin, että jo Fazerin Sinisen ajattelu nosti vaa'an lukemaa puolella kilolla, mutta elimistön toimiessa kunnolla, ei tarvinnut ahdistua siitäkään. Uskon vakaasti elimistön kykyyn kertoa, mitä se tarvitsee. Tämä kyky voi olla heikentynyt vääränlaisen ravinnon, unen tai/ja liikunnan puutteen tai stressin vuoksi. Olen itsekin lipsunut. Sekin käy yllättävän helposti, kun on kiireinen arki ja stressiä. Väsyneenä ja nälkäisenä on helppo valita tiskiltä jotain epämääräistä ja syödä vähemmän kuin pitäisi tai elää pelkällä salaatilla. Nyt on tullut aika jälleen tehdä ryhtiliike ja syödä riittävästi kunnollista ruokaa. Ei sen takia, että laihtuisi, vaan sen vuoksi, että jaksaa ja on hyvä olla. Syötkö sinä riittävästi?

 

Pages