Ladataan...

Olen viime aikoina kirjoittanut blogiini ja ollut muutenkin "barrikadeilla" lapsuuteni uskon yhteisön, helluntailaisuuden, keskuudessa tapahtuvasta hengellisestä väkivallasta. Aihe on muutenkin ollut paljon mediassa esillä mm. lasten aseman näkökulmasta. Viime viikolla tapahtui jotain historiallista. Suomen Helluntaikirkon johtaja Mika Yrjölä pyysi helluntailaisten viikkolehdessä anteeksi sitä, että on tapahtunut ylilyöntejä ja suoranaisia väärinkäytöksiä. Hienoa! On jo jotain, että tunnustetaan rikkomukset ihmisyyttä vastaan ja myönnetään, että jossain on menty pieleen. Pelkkä anteeksipyyntö ei kuitenkaan paljoa lämmitä, jos mikään ei muutu. Anteeksipyynnön synnyttämä keskustelu uskovaisten taholta osoittaa, että muutosta on turha odottaa. Niin kauan kuin uskovainen korottaa itsensä muiden yläpuolelle ja väittää tietävänsä enemmän kuin muut, rakentava keskustelu aiheesta on mahdotonta.

Anteeksipyyntöön reagoitiin uskovaisten taholta kahdella tapaa. Osa piti anteeksipyyntöä aiheellisena, mutta keskustelussa todettiin vastuun olevan nyt uhreilla, joiden pitäisi nyt siis antaa anteeksi. Kaikki muu on väärin, koska anteeksiantamattomuus on syntiä. Joidenkin mielestä koko anteeksipyyntö oli täysin turha, koska mitä pelottelua se sellainen on, mikä on totta. On vain rakkautta kertoa helvetistä, ettei asiasta tietämättömät sinne joutuisi. Yrjölä pahoitteli tekstissään sitä, että mm. pelottelua on tapahtunut (tämä on vain osa hengellistä väkivaltaa), mutta heti perään jatkoi: Ahdistuneita on myös niissä, joita on uhkailtu helvetin tulil­la tai Jeesuksen takaisintulolla. Taivas ja helvetti ovat totta, Jee­suksen takaisintulo on mahtava lupaus ja suuri toivo, ei uhkaus. Näin. Anteeksi, että uhkailimme, mutta olimme kuitenkin oikeassa.

Uskovaiset pyysivät rakentavaa keskustelua aiheesta. Mielestäni rakentava keskustelu on mahdotonta, jos keskustelun toinen osapuoli nostaa itsensä toisen yläpuolelle. Minulla ei ole pienintäkään ongelmaa keskustella ihmisen kanssa, joka kertoo uskovansa Jumalaan ja kertoo uskovansa, että on taivas ja helvetti. Kunnioitan hänen vakaumustaan. Minulla on sen sijaan erittäin suuri ongelma keskustella ihmisen kanssa, joka kertoo minulle, että olen väärässä ja hän on oikeassa. Ratkaiseva tekijä, joka mahdollistaa hengellisen väkivallan jatkumisen uskonnollisissa yhteisöissä on juuri tämä. Ehdottoman totuuden omistaminen. On eri asia väittää, että "taivas ja helvetti ovat totta" kuin sanoa: "uskon, että taivas ja helvetti ovat totta". Jälkimmäinen tapa mahdollistaa keskustelun samalla tasolla ja rakentavasti.

Ladataan...

Mitä jää jäljelle joulusta, kun sen perimmäinen sanoma tuntuu enää pelkältä tarinalta muiden joukossa? Miltä tuntuu laulaa Enkeli taivaan tai kuunnella jouluevankeliumi? Tuntuuko joulu enää joululta ollenkaan?

Olen aina rakastanut joulua. Olen laittanut jo marraskuun alussa Spotifystä joululauluja soimaan, käynyt Kauneimmissa joululauluissa ja muissa konserteissa, ja tuntenut syvää hartautta kuunnellessani lauluja Jeesuksen syntymästä. Tämä joulu on ensimmäinen jouluni uskon lopullisen lakkaamisen jälkeen. Monena aiempana jouluna olen vielä pitänyt kiinni jonkin sortin Jumalasta. Olen halunnut uskotella, että uskon. Viime keväänä kuitenkin usko lakkasi. Ei se tapahtunut yhtäkkiä tai jonkun ihmisen tai tapahtuman vuoksi. Se oli pitkän prosessin lopputulos. Yhtäkkiä kaikki tuntui selvältä ja rationaaliselta. Ei ollut enää ristiriitaa järjen ja uskon välillä. Ehkä joku kokee suuren helpotuksen tunteen tullessaan uskoon. Minä koin helpotuksen menettäessäni uskon. Tänä vuonna marraskuussa vaihdoin kanavaa, kun joululaulut soivat. Vielä viime viikolla kuuntelin Radio Rockia, josta ei vahingossakaan kuule joululauluja. Joululaulut tuntuivat jossain määrin ärsyttäviltä ja tekopyhiltä. Miksi kristityllä on mieli hellä vain kun joulu on? Miksi jouluna tavallinen tapakristittykin laulaa palkeet auki Jeesuksesta? Tammikuussa kukaan ei enää mieti sen kummemmin kyseisen jampan elämää ja merkitystä ihmiskunnalle.

Joulu tuli silti tänäkin vuonna. Kuuntelin automatkalla joululauluja. Lauletaanhan jouluna joulupukistakin, vaikka en häneen sen enempää usko. Miksi en siis voisi laulaa enkeleistä ja paimenista kedolla? Ne ovat osa perinnettä. Perinnettä, joka on muodostunut vuosituhansien kuluessa ja jalostunut tähän muotoon. Ei kaiken aina tarvitse merkitä jotain. Itseasiassa minun joulussani tänä vuonna parasta on se, ettei minun enää tarvitse miettiä elämän tarkoitusta tai hakea merkityksiä itseni ulkopuolelta. Minun ei tarvitse rukoilla jotain elämäni ulkopuolista tahoa, jotta hän tekisi elämästäni mahdollisimman mukavaa. Minun ei enää tarvitse miettiä ikuisuutta taivaassa tai helvetissä. Voin olla oma itseni ja hyvä sellaisena. Ja voin lillua elämän merkityksettömyydessä. Kerran täällä satutaan elämään, niin koitetaan vetää mahdollisimman hyvin!

Joulu merkitsee minulle tänään lepoa arjen kiireistä. Aikaa, jolloin ei tarvitse stressata ja saan viettää aikaa lasteni seurassa. Tänä jouluna mietin erityisesti sitä, että haluan heidän tuntevan olevansa hyväksyttyjä juuri sellaisina kuin ovat. Olen koko elämäni yrittänyt mahtua muottiin. Olla kaikin puolin sopiva. Olen yrittänyt olla ajattelematta liikaa tai ainakin ajatella hyväksyttävällä tavalla. Olen yrittänyt tykätä oikeanlaisesta musiikista ja olla aina iloinen ja seurallinen. Olen halunnut kelvata. Nyt en enää jaksa mahtua kenenkään muottiin. Tänä jouluna nostan maljan sille! Joulu merkitsee minulle myös pitkän ja harmaan syksyn päättymistä. Nyt mennään kohti kevättä ja valoa! On syytä juhlia sitä, että tänäkin vuonna selvittiin marraskuun pimeydestä. Joulu myös päättää vuoden. On hyvä hetki hiljentyä ja rauhoittua. Levätä hetki ennen kevään kiireitä. Nauttia joulun tuoksuista ja mauista. Tunnelmoida kerrankin valkeaa joulua!

Minun jouluhartauteni on huomenna metsässä. Siellä hiljennyn hetkeksi luonnon keskellä ja tunnen yhteyttä maailmankaikkeuden kanssa. Kaikki on hyvin.

Rauhallista joulua jokaiselle sitä viettävälle!

Ladataan...

Onko olemassa parisuhdeihmisiä ja heitä, joille parisuhde ei sovi? Toiset tuntuvat rakastuvan ja pariutuvan helposti, kun taas omalla kohdalla ajatus parisuhteesta tuntuu erittäin kaukaiselta asialta. Viiden sinkkuvuoden aikana tapaamistani ihmisistä moni on ehtinyt tänä aikana naimisiin ja jotkut saaneet jopa lapsia. Minä olen edelleen tukevasti sinkku. Ja jostain syystä olen alkanut nauttia siitä. Totta kai aina välillä tulee hetkiä, jolloin kaipaisi "omaa" ihmistä, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Suurimman osan ajasta tunnen silti olevani erittäin tyytyväinen elämääni näin. Kukaan ei määräile eikä minulla ole tarvetta määräillä ketään.

En ole hetkeen jaksanut notkua deittipalveluissa enkä ajatella edes uuteen ihmiseen tutustumista. On hävinnyt tarve löytää joku. Alussa, kun avioliitto päättyi, oli tarve etsiä uusi ihminen vierelle. Pidin itsestäänselvänä, että viimeistään vuoden sisällä olisin parisuhteessa. Olinkin, mutta eihän siinä hyvin käynyt. Nyt jälkiviisaana mietin, että en ollut ollenkaan valmis. Mitä pidempään on ollut yksin, sitä luontevammalta asia tuntuu. Joku kysyi, pelkäänkö jääväni yksin loppuelämäkseni. En oikeastaan. En näe siinä vaihtoehdossa mitään pelättävää. Viihdyn yksin. Minulle ei ole enää tarvetta saada lapsia, joten perheen perustamisen vuoksi ei ole "pakko" löytää ihmistä. En silti väitä, etteikö olisi kiva rakastua.

Ihmettelen ihmisiä, jotka tuntuvat löytävän aina välittömästi uuden rakkauden, kun edellinen suhde kariutuu. Kuinka he sen tekevät? Johtuuko heidän pariutumisalttiutensa siitä, että he eivät osaa olla yksin? Ehkä he ovat ekstroverttejä, jotka voimaantuvat suhteessa toiseen ihmiseen. Minä taas olen introvertti, joka tarvitsee omaa aikaa. Mutta onko ihmiselle hyväksi lakata tarvitsemasta toista ihmistä? Saan usein itseni kiinni ajatuksesta, että pidän itseäni parisuhteessa olevia vahvempana, koska "pärjään". Selviän melkein kaikesta ilman apua ja vietän ihanasti päivän yksin tapaamatta ketään ja vielä nautin siitä. Facebookissa joku päivittelee kumppaninsa muutaman päivän työmatkaa ja sitä, kuinka selviää viikosta ilman puolison tukea ja apua. Kieltämättä tuntuu hieman absurdilta, kun itse on selvittävä aina. Siihen on niin tottunut. Mutta onko se kuitenkaan vahvuutta?

Muutamat viime viikot ovat olleet äärimmäisen stressaavia. On ollut monta rautaa tulessa ja olen yrittänyt selvitä kaikesta kunnialla. Huomaan olevani aivan poikki. Iskee epätoivo pienistäkin asioista. Huomaan, että saattaisi olla huomattavasti helpompaa, kun olisi joku sanomassa, että kyllä kaikki järjestyy. En ehkä olekaan niin vahva kuin olen kuvitellut. Saatan sittenkin tarvita toista ihmistä. Kuuntelin eilen biisiä, jossa sanotaan: "Kaikki on näillä, tummilla teillä, helppoa mulle, rakastetulle. Mietin vain niitä, joille ei riitäkään, joille ei jää ketään. Meidät on tehty toisia varten, toistemme surujen siruja varten. Kaikki on näillä, tummilla teillä, helppoa silloin." (Vesterinen yhtyeineen) Jäin miettimään, kuinka paljon helpompaa elämä olisi, jos sen voisi jakaa jonkun kanssa. Yhdessä on helpompi selvitä vaikeista hetkistä ja ilot tuntuvat isommilta yhdessä koettuna.

En usko, että on olemassa erikseen parisuhdeihmisiä ja heitä, jotka eivät koskaan pariudu. On vain ihmisiä, joihin mennyt elämä on jättänyt jälkensä kovemmin kuin toisiin. On ihmisiä, jotka kaipaavat enemmän suhteessa olemista kuin toiset. On erilaisia elämäntilanteita. Juuri nyt en jaksa etsiä. On ihan hyvä näin. Ehkä se tarkoittaa sitä, että alan olla valmis parisuhteeseen. Tiedän, että osaan olla yksin ja olen onnellinen yksin. En tarvitse ketään sen vuoksi, että en pärjäisi yksin. En ole riippuvainen kenestäkään. Jos joskus olen parisuhteessa, olen siinä, koska rakastan. En sen vuoksi, että kuka tahansa on parempi kuin yksinäisyys.

Pages