Ladataan...

Kun 12 vuotta sitten pitelin sylissäni pikkuruista tytärtäni, ajattelin, että haluan suojella häntä kaikelta pahalta. Kymmenen vuotta sitten minusta tuli äiti myös vielä pienemmälle pojalle. Keskosena syntynyt pieni ihmeeni. Sydämeni pakahtuu pelkästä ajatuksesta, kuinka paljon näitä kahta voikaan rakastaa. Silti olen joutunut myöntämään, että en voi suojella heitä kaikelta siltä, miltä haluaisin. Voin vain tehdä parhaani, jotta heistä kasvaisi tarpeeksi vahvoja kestämään elämän kolhut.

Muutama päivä sitten poikani itki lohduttomasti kuultuaan papan kuolemasta. Itkun seasta hän kysyi, miksi näin pienenä pitää kestää tällaista? En osannut hänelle vastata mitään. Ainoa, mitä pystyin tehdä, oli pitää sylissä. Elämään kuuluu iloa ja onnen hetkiä, mutta myös surua ja ikävää. Lähipiirissäni on ollut viime aikoina suurta surua. Asioita, joita ei voi mitenkään tehdä ymmärrettäväksi. Elämää ei voi etukäteen käsikirjoittaa eikä elämä ole aina reilua kaikkia kohtaan. Elämässä ei saa, mitä tilaa. Elämässä saa, mitä tulee.

Äitienpäivän lähestyessä mietin, kuinka nopeasti lapset ovat kasvaneet. Minun on vähitellen hyväksyttävä, että heillä on jo paljon omia juttujaan. En enää tunne heitä nenänpäästä varpaisiin. Äitiys on samaan aikaan parasta ja raastavinta, mitä voi kokea. Suurta rakkautta, mutta myös suurta huolta. Laulun sanoin: "On silti mulla takiasi aina sydän vähän kallellaan". Tulevina vuosina huolet varmasti vain kasvavat. Toivoisin osaavani olla heille luja, mutta lempeä.

En voi olla ylpeä jokaisesta hetkestäni äitinä. Olen menettänyt hermoni ja alentunut itsekin lapsen tasolle. Mennyt mukaan kiukkuun. En ole pystynyt antamaan sitä, mistä olen itse joskus jäänyt paitsi. Jos silti jostain voin olla ylpeä, niin siitä, että olen myös pyytänyt anteeksi lapsiltani, jos olen ollut epäreilu. Kertonut heille, kuinka paljon heitä rakastan. Sanonut myös sen, ettei ole sellaista asiaa tai tekoa, mikä saisi rakkauteni heitä kohtaan loppumaan. En aina välttämättä pidä kaikesta, mitä he tekevät ja voin olla vihainen, mutta silti heitä rakastan. Haluan, että he voivat luottaa siihen aina. Kohtelevat he elämää kuinka tahansa tai kuinka tahansa elämä heitä kohtelee, he tietävät olevansa rakastettuja.

Vaikka haluaisin suojella lapsiani elämän kolhuilta, ei minulla siihen ole valtuutuksia. En haluaisi lasteni kokevan pettymyksiä, surua ja ikävää. Haluaisin kaiken olevan aina hyvin. Elämän olevan lempeä heille. Mutta en minä voi heitä suojella kaikelta. Se tarkoittaisi samalla, että suojelisin heitä elämältä.

Ladataan...

Mä oon tosi hyvä enkussa ja saan ihan varmasti kokeesta ainakin ysi puol, sanoi poikani, kun houkuttelin häntä kertaamaan kokeeseen. Aina, kun kysyn häneltä tulevista kokeista, hän vakuuttaa osaavansa hyvin kaiken. Ja yleensä osaakin! Pari vuotta vanhempi tyttäreni sen sijaan vaipuu epätoivoon aina koetta edeltävänä iltana. Mä en osaa yhtään mitään ja koe menee varmasti pieleen. Wilmassa komeilee silti ysien ja kymppien rivistö menneiden kokeiden kohdalla.

Molemmille lapsilleni koulu on suhteellisen helppoa. Molemmat ovat saaneet hyviä arvosanoja. Itsetunnossa ja uskossa omaan osaamiseen on silti iso ero. Poikani on aina täysin varma kyvyistään ja tyttäreni on aina täysin varma omasta epäonnistumisestaan. Vaikka hän saisi kokeesta 10-, hän miettii sitä yhtä virhettä. Poikani sen sijaan on tyytyväinen, tuli kokeesta mitä hyvänsä. Jos joskus on lipsahtanut kokeeseen useampi väärä vastaus, hän vakuuttaa silti osaavansa asian. Hyvä niin! Olen miettinyt, olenko kasvattanut lapseni eri tavalla. Olenko vaatinut tyttäreltäni enemmän, koska hän on tyttö? Vai onko kyse vain luonteenpiirteistä? Toinen lapsistani on luonnostaan optimisti ja toinen pessimisti?

Tunnistan tyttäreni epävarmuudesta omia piirteitäni. Olen aina menestynyt koulussa ja ollut hyvä, siinä mihin ryhdyn. Hyvästä palautteesta huolimatta en ole koskaan uskonut omiin kykyihini. Mietin aina, mitä olisi pitänyt tehdä paremmin ja mikä meni pieleen. En luota omaan asiantuntemukseeni, vaikka joku muu sanoisi minun tietävän jostain asiasta todella paljon. Muut huomaavat ennemmin osaamiseni ja potentiaalini kuin minä itse. Minun on todella vaikea sanoa olevani hyvä jossain tai että osaan tehdä asiaa x. Olen todennut usein, että moni tuntemani mies pitää itseään alan suvereenina asiantuntijana, mutta kun asiasta keskustellaan, huomaan tietäväni vähintään yhtä paljon ellen enemmän kyseisestä aiheesta. Meitä erottava tekijä on, että hänellä on itseluottamusta ja sitä kautta vakuuttavuutta, kun taas minä pystyn todistamaan osaamiseni vain näyttämällä käytännössä sen. En osaa osaamistani tuoda esille samalla vakuuttavuudella, koska en ole itsekään vakuuttunut siitä.

Monien tutkimusten mukaan tyttöjen itsetunto laskee murrosiässä paljon. Siihen saakka he uskovat olevansa yhtä hyviä kuin pojat ja pystyvänsä samaan. Murrosiässä tapahtuu jotain, mikä saa tyttöjen uskon itseensä laskemaan. Työelämässä, tasa-arvoistumisesta huolimatta, miehet jyräävät paremmilla palkoillaan ja johtotason tehtävillään. Etenkin nuoremmissa ikäpolvissa naisten koulutustaso on miehiä korkeampi. Silti näyttäisi siltä, että miehet menestyvät työelämässä naisia paremmin. Naiset hakevat alemman tason tehtäviä. Näin ei tietenkään ole kaikkien kohdalla, mutta keskimäärin. Pitäisikö tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota jo peruskoulussa ja toisen asteen opinnoissa? Olisiko mahdollista joillain toimilla parantaa tyttöjen ja nuorten naisten uskoa itseensä? Mistä johtuu, että miehillä on usein jäävuoren kokoinen ego, luotto omiin kykyihin ja halu julistaa sitä kovaan ääneen, kun taas naisilla on paljon hiljaista tietoa ja piilo-osaamista, josta ei niin pidetä meteliä? Tämä kuilu on mielestäni työelämän tasa-arvon suurimpia esteitä.

Ladataan...

Poikani pelkää hammaslääkärikäyntejä. En tiedä, mistä pelko on peräisin, koska aiempia ikäviä kokemuksia hammaslääkäristä ei ole ollut. Ensimmäiset hammaslääkärikäynnit sujuivat ongelmitta eikä hän silloin pelännyt. Koska hänellä oli hyvät hampaat eikä ongelmia ollut, paikkakunnallamme ei tehty hammaslääkärintarkastuksia useampaan vuoteen. Suuhygienistin käynti taisi olla joskus kolmevuotiaana ja seuraava vasta ekalla luokalla. Asuimme välissä eri paikkakunnalla, joten voi olla, että sen vuoksi käynteihin tuli pitkä väli. Ensimmäisen kerran pelko tuli ilmi suuhygienistin vastaanotolla 7-vuotistarkastuksessa. Pelko iski siinä vaiheessa, kun piti mennä tuoliin. Hän alkoi itkeä ja ilmoitti painokkaasti, ettei aio avata suutaan. Lopulta mukava suuhygienisti sai hänet avaamaan suun, mutta poika ei antanut katsoa peilin kanssa hampaitaan. Saimme mukaan peilin, jolla harjoitella kotona seuraavaa käyntiä varten. Kotona poika antoi minun katsoa peilin avulla suuhun ja vaikutti siltä, että hammaslääkärin tekemä tarkastus voisi onnistua.

Molemmat lapseni jännittävät hammaslääkärikäyntejä. Tyttärelläni on ollut hammasraudat jo pari vuotta ja sen vuoksi käyntejä on tullut paljon. Silti hän jännittää joka kerralla paljon ja jos on tehtävä jokin toimenpide, sille on varattava aina erikseen aika, jotta hän pystyy valmistautumaan siihen henkisesti. Yllättäen tulevat ehdotukset esim. maitohampaan poistosta saavat aikaan varman kieltäytymisen toimenpiteestä. Hammashoidot ovat kuitenkin aina hänen kohdallaan lopulta onnistuneet. Tähän on vaikuttanut mukava hammaslääkäri ja -hoitaja, jotka ovat saaneet käynnit tuntumaan mukavilta. Valitettavasti tänä vuonna meillä vaihtui hammaslääkäri. Hän on suorasukainen ja töksäyttelevä. Alkuvuodesta oli poikani 9-vuotistarkastus. Poikaani jännitti, mutta kovan harjoittelun tuloksena hän uskalsi mennä tuoliin ja avata suunsa reippaasti. Valitettavasti häneltä löytyi hampaasta reikä. Hammaslääkäri ilmoitti asian todella ikävällä tavalla. Hän moitti poikaani siitä, että hän on hoitanut huonosti hampaitaan ja minua siitä, että en ole valvonut tarpeeksi hyvin harjausta. Lisäksi hän kommentoi poikani jännittämistä sanomalla: "noin ison pojan ei enää pitäisi tolla tavalla pelätä." Meillä pestään hampaat aamuin ja illoin ja ruokailujen jälkeen syödään hammaspastillit tai purkkaa. Poika on pessyt muutaman vuoden hampaat itse, mutta olen katsonut, että hampaat todella olisivat puhtaat. En oikein tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä enemmän, ettei reikiä olisi tullut. Joka tapauksessa poika oli todella poissa tolaltaan tuon käynnin jälkeen. Itki monta tuntia ja sanoi, ettei halua mennä enää tuon hammaslääkärin luokse. Minua harmitti, koska olin ylpeä poikani reippaudesta ja siitä, että hän ylipäätään voitti pelkonsa ja antoi tehdä tarkastuksen.

Ennen ensimmäistä paikkausyritystä juttelin poikani kanssa ja selitin, ettei se satu yhtään. Yritin rauhoitella ja valmistella tilannetta etukäteen. Kun päivä koitti, poikani itki jo ennen lääkäriin lähtöä. Kun pääsimme vastaanottohuoneeseen, hän takertui minuun ja ilmoitti, ettei mene koko tuoliin. Hän oli aivan paniikissa ja itki ja huusi. Hammaslääkäri ja hoitaja vain tuijottivat tilannetta eivätkä sanoneet mitään. Olimme huoneessa vartin verran ja sinä aikana he eivät puhuneet sanaakaan. Minä yritin rauhoittaa poikaa ja saada hänet suostumaan hoitoon laihoin tuloksin. Poika aivan tärisi ja oli kuin eri lapsi. Hän on normaalisti rauhallinen ja iloinen poika, joka mielellään juttelee kaikkien aikuisten kanssa ja tulee yleensä kaikkien kanssa toimeen. Nyt hän huusi ja karjui kuin eläin enkä saanut häneen mitään kontaktia. Lopulta hammaslääri totesi, että ei tästä nyt tule yhtään mitään ja varataan uusi aika, jolloin toimenpide tehdään esilääkityksen turvin. Eilen oli uusintayritys. Etukäteen poika kyseli, mitä lääke hänelle tekee ja auttaako se varmasti pelkoon. Häntä jännitti, mutta kuitenkin etukäteen vaikutti siltä, että hän suostuu lääkkeen ottamaan ja sen avulla saamaan hampaat hoidettua. Hän ymmärtää sen, että hampaat on kuntoon saatava. Kun pääsimme huoneeseen iski taas sama paniikki. Hän alkoi karjua minulle ja hammaslääkärille, ettei ketään voi pakottaa ottamaan lääkettä. Käyttäytyi aivan holtittomasti enkä saanut häneen enää mitään kontaktia. Muutaman kerran oli jo ottamassa lääkkeen, mutta hammaslääkärin tokaisut saivat hänet aina pois tolaltaan uudelleen. "Sä et nyt yhtään auta itseäsi tässä tilanteessa", hän sanoi pojalleni. Lopulta hän ilmoitti, että tämä on nyt aivan turhaa ja meiltä loppuu aika. Hän sanoi, että seuraavalla kerralla on pakko tehdä niin, että poikaa pidellään kiinni ja lääkäri ruuttaa sen lääkkeen väkisin nieluun. Seuraava aika olisi toukokuussa. Päätin, että en todellakaan poikaani vie enää tuolle lääkärille. Voin vaan kuvitella, miten tuollainen väkisin lääkkeen nieluun tunkeminen kahden ihmisen kiinnipitämänä vaikuttaisi pelkoon tulevaisuudessa.

Lapsen hammaslääkäripelko aiheuttaa itselle syyllisyydentuntoa. Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko aiheuttanut lapselleni pelon sanomalla jotain väärää? Olisinko voinut olla tarkempi lapsen hampaiden hoidossa, ettei reikää olisi päässyt syntymään? Hammaslääkärikäynti pelkäävän lapsen kanssa on myös minulle nöyryyttävä tilanne. Tulee tunne, että minun kuuluisi saada poika rauhoittumaan. Hammaslääkärin lausahdukset siitä, että "teidän täytyy nyt kotona puhua tämä asia ja saada lapsi tottelemaan". Kun ei kyse ole siitä, etteikö asiasta olisi juteltu ja etteikö poika ymmärtäisi asian tärkeyttä. Tai että hän tarkoituksella olisi vain tottelematon. Hän pelkää. Hän pelkää aivan henkensä edestä, vaikka järjellä tietää, ettei tarvisi pelätä. Hän käyttäytyy hammaslääkärissä kuin haavoitettu eläin. On puolustuskannalla ja valmis pakenemaan tai taistelemaan. Aion seuraavaksi ottaa yhteyttä johonkin pelkopotilaita hoitavaan ja lapsiin erikoistuneeseen hammaslääkäriin. Onko kellään kokemuksia vastaavanlaisesta? Onko pelkoa saatu hoidettua?

Pages