Ladataan...
Susanna Plane

Indonesian ja itseasiassa koko reppureissumme viimeiset kohteet olivat Pohjois-Sumatran Banda Aceh sekä maan käsittääkseni pohjoisin paikka, paratiisisaari Weh.

Pakko myöntää, että tässä kohtaa meidän ajatukset olivat jo hyvin pitkälti Suomessa, joten ihan liikaa emme enää upeaakin upeammista maisemista ja turkoosista merestä jaksaneet innostua. Paratiisiinkin väsyy tietyllä tapaa, vaikka en missään nimessä sano, ettemme olisi ajastamme nauttineet. Kokemustamme laimensi myös vähän päällä oleva Ramadhan, sillä sekä Banda Aceh sekä Wehin saari ovat äärimmäisen uskonnollisia paikkoja, joka tarkoitti sitä, että mitään ei juurikaan tapahtunut. Valtaosa paikoista oli suljettu ja meno sen vuoksi hyvin lamaantunut.

Banda Acehissa vietimme yhden päivän ennen Wehin saarelle menoa sekä toisen päivän sieltä takaisin tullessamme. Kaupunki on Acehin alueen pääkaupunki ja kuten sanoinkin jo, erittäin uskonnollinen sellainen, sillä Acehissa noudatetaan tiukkaa šarialakia. Kyseinen alue on aina vakaasti puolustanut omaa poliittista itsenäisyyttään ja vuosia se kapinoi Indonesian hallintoa vastaan kunnes meidän oma Martti Ahtisaari meni ja neuvotteli rauhan vuonna 2005. Torilla tavataan1

Oli todella huvittavaa kun mentiin yhtenä iltana noin klo 18 paikalliseen Pizza Huttiin ja se oli aivan tupaten täynnä ihmisiä. Ihmettelimme, sillä Ramadhanin aikaan syödä saa vasta kun aurinko laskee ja siihen oli vielä noin tunti aikaa. Porukalle kuitenkin roudattiin koko ajan limuja, pastoja ja pitsoja pöytiin, mutta kukaan ei syönyt. Ihmiset vain tuijottivat tarjoiluja ja odottivat, että aurinko laskisi. Siinä ne limut väljähtivät ja ruuat jäähtyivät. Me rikoimme sääntöjä ja aloimme syömään heti ruuat eteen saatuamme, vaikka se kieltämättä vähän väärältä tuntuikin. Jossakin vaiheessa moskeijasta pärähti käyntiin kovaääninen ulvonta, jonka jälkeen jokainen alkoi täyttä häkää ahmimaan :—D Kunnioitan toki muslimeja, eikä minulla ole mitään heitä vastaan, mutta kyllä se todella omituiselta tuntui. Kaikilla oli pitkät vaatteet päällä ja naisilla hunnut päässään, joten omituiselta tuntui myös istua kaiken kansan edessä tatuoidut käsivarret paljaina.

Moni ei tätä välttämättä tiedä (sillä mekään emme tienneet), mutta vuoden 2004 maanjäristys, josta aiheutui valtava tsunami, tapahtui juuri Banda Acehissa ja kaupunki kärsi näin ollen suurimmat vahingot, vaikka tsunami vaikuttikin moniin maihin ja kaupunkeihin (Suomessa uutisoitiin eniten Thaimaan tuhoista). Kaupunki tuhoutui käytännössä täysin ja sen voi osittain nähdä edelleen, sillä vaikka se onkin jälleenrakennettu, on siellä esimerkiksi useampi hyökyaallon mukana keskelle kaupunkia raahautunut iso laiva. Ne olivat parhaimmillaan kulkeutuneet mereltä useampia kilometreja ja nyt ne muistuttavat meren voimasta. Niiden näkeminen oli todella pysäyttävää. Olisimme halunneet vierailla myös kaupungin isossa tsunami-museossa, mutta emme valitettavasti ehtineet.

Wehille otimme lautan Banda Acehista ja matka taisi kestää noin tunnin verran. Majoitukset olimme varanneet muutama päivä etukäteen ja senkin osalta koimme pienimuotoisia hämmennyksen hetkiä, kun osa paikoista oli täysin suljettuja Ramadhanin vuoksi ja mm. yhteen avoinna olevaan majapaikkaan emme saaneet huonetta varatuksi, koska emme olleet naimisissa. Saadaksemme huone tästä kyseisestä paikasta meillä olisi siis pitänyt olla kirjallinen todistus avioitumisestamme. :---D

Wehin saarella meillä oli viisi päivää aikaa, joista ensimmäiset kaksi vietimme Iboih'lla ja loput kolme saaren pääkaupungin Sabangin lähettyvillä, Sumur Tiga rannan tuntumassa. 

Weh tunnetaan parhaiten upeista turkooseista vesistään ja eritoten merenpinnan alapuolisesta maailmastaan. Sen on sanottu olevan yksi parhaimpia snorklaus- ja sukelluspaikkoja koko Indonesiassa. Meillä oli odotukset tämän vuoksi todella korkealla ja oletimme törmäävämme ainakin siipisimppuihin ja ehkä jopa haihin, mutta jostakin syystä meillä kävi aivan surkea tuuri, emmekä saneet snorklausreissuistamme juuri mitään irti, vaikka yritimmekin kolme kertaa ja vieläpä eri spoteissa.

Ensimmäisellä kerralla laskuvesi koitui ongelmaksi ja vesi oli myös melko sumeaa lähellä rantaa. Aallot veivät lujaa rantakivikkoon ja loppupeleissä rämpiessäni räpylät jalassa liukkailla kivillä, onnistuin kaatumaan ja naarmuttamaan ranteeni. Toisella kertaa näkyvyys oli jälleen kehno. Maski oli huono, räpyläkin irtosi jalasta agressiivista pikkukalaa paetessani (:---D) ja siinä vaiheessa meni viimeisetkin kiinnostuksen rippeet. Vesi oli siinä kohdassa muutenkin täynnä säppikaloja, jotka ovat luonteeltaan ärhäköitä, eikä niiden keskuudessa tee mieli uiskennella, sillä ne tarttuvat nilkkaan aika herkästi kiinni. Kolmannella kerralla otimme veneen alle ja kävimme useammalla eri spotilla, mutta eivät vakuuttaneet nekään. Ehkä meillä vain kävi äärimmäisen huono tuuri tai sitten Weh on vaan aivan liian hypetetty :--D Tai sitten me olimme nähneet jo aikaisempina snorklauskertoinamme sen verran eeppisiä näkymiä, etteivät nämä enää säväyttäneet. Ken tietää. Vähän jäi silti harmittamaan.

Koska snorklaus ei tuottanut toivottua tulosta, keräsimme mielihyväpisteitä muilla tavoin. Loikoilimme mökkimme terassilla roikkuvassa hammokissa, luimme kirjoja, bongailimme isoja lepakkoja, ajelimme skootterilla ympäri saarta ja otimme spa-hoitoja. Tavallaan oli mukavaa kun reissun viimeiset päivät pystyi viettämään ilman sen suurempia suunnitelmia. 

Suurin osa ravintoloista oli myöskin Ramadhanin vuoksi suljettu ja ne harvat, jotka oviaan pitivät auki, tarjoilivat ruokaa ainoastaan piilossa, hieman hyssytellen. Tutustuimme ranskalaiseen naiseen, joka piti ravintolaa kotonaan. Hän kokkasi meille pastat ja antoi meidän syödä omalla takapihallaan, sillä talon etuosassa sijaitsevan ravintolan terassilla syöminen oli kielletty.

Usko meinasi mennä kun saavuimme Wehille, sillä oletimme meiningin olevan vähän vilkkaampaa turismin vuoksi, vaikka Ramadhan päällä olikin, mutta sitä se ei todellakaan ollut. Olimme tulleet aavekylään. Emme olleet syöneet aamupalaa ajatuksenamme syödä heti saavuttuamme, mutta loppupeleissä kello oli jo yli kahden päivällä kun vihdoin löysimme tämän aiemmin mainitsemani ranskalaisen naisen ja hänen ravintolansa. Viimeiset kolme päivää vietimme Casa Nemo-nimisessä resortissa, jonka ravintola oli onneksi auki. Vietimme näin ollen hyvin paljon aikaa sillä tontilla. :---D 

Wehin saari on uskomattoman kaunis, eikä sen turkoosimpaa vettä löydy ehkä mistään. Suosittelen kuitenkin vierailua Ramadhanin ulkopuolella, jotta saaresta saa vähän enemmän irti. Mielestäni paikka on kuitenkin myös täydellinen kohde totaalinollaukselle, sillä siellä sielu lepää väkisinkin, kun virikkeitä ei ole joka sormelle, eikä nettikään juuri toimi. Meille se toimi oikein hyvänä viimeisenä etappina, vaikka tietyllä tapaa vähän karvas maku suuhun jäikin. Se on silti yksi upeimmista kohteista, jossa olen koskaan käynyt. 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

 

Ladataan...

Ladataan...
Susanna Plane

Lake Tobalta otimme kyydin muutaman tunnin päähän Bukit Lawangiin tarkoituksenamme mennä ihmettelemään orankeja sademetsään.

Kyseiset orankit on vapautettu vankeudesta ja ne elävät nyt käytännössä villeinä Bukit Lawangin sademetsässä, toki turistien kanssa kulkevat oppaat heitä syöttävät ja osalla eläimistä on myös pitkä tausta vankeudesta, joten ihan täysin villeiksi heitä ei voi sanoa. Mutta pääpointti on kuitenkin siinä, etteivät eläimet elä millään aidatulla alueella eikä niitä kohdella kaltoin. Mä olen aina halunnut nähdä villejä orankeja, joten odotukset olivat todella korkealla.

Varasimme aiemmin Indoissa tapaamamme pariskunnan suosituksesta bungalowin keskeltä viidakkoa, ja se tosiaan olikin aivan keskellä ei mitään. Millään ajoneuvolla sinne ei myöskään päässyt, joten saimme kävellä Bukit Lawangin ”keskustasta” puoli tuntia suuntaansa, mikä ei ehkä kuulosta työläältä, mutta sitä se kuitenkin oli paahtavassa kuumuudessa, sademetsän älyttömässä kosteudessa ja trooppisten hyttysten ympäröimänä :—-D

Bungalowimme oli kuitenkin todella sympaattinen ja se sijaitsi pienen puron vieressä, jossa kävimme uimassa ja pesimme pyykkejämme. Vettä mökkiimme tuli vaihtelevalla menestyksellä ja sähköä vain parin tunnin ajan päivässä. Puhelimessakaan ei ollut kenttää. Taisin kirota majoitusvalintaamme joka päivä, mutta yhtä aikaa olin fiiliksissä siitä alkeellisesta meiningistä.

Bukit Lawang on pikkuinen paikka, eikä siellä ole juuri mitään tehtävää tai nähtävää sademetsätrekkailun lisäksi. Me varasimme bungalowimme pyörittäjän kautta trekkausreissun, josta saimme pulittaa melko sievoisen summan, mutta oli se sen arvoistakin. Valitsimme yhden yön trekkauksen, jonka sisältöön kuului ensin muutaman tunnin trekkaus, jonka aikana saimme bongailla orankeja. Sen jälkeen lounas viidakossa ja sitten leiriytyminen laavuihin. Laavuilla saimme maittavan illallisen ja mahdollisuuden uida viereisellä purolla. Bongasimme leiristä varaaneja, paviaanin ja apinoita. Kahta viimeistä lajia tapasimme myös trekkauksen aikana ja itseasiassa hyvin läheltäkin. Oppaamme olivat kokeneita, joten uhkaaviin tilanteisiin ei onneksi jouduttu.

Erilaisiin apinoihin ja pariin yksin vaeltavaan paviaaniin oli hauska törmätä, mutta tottakai itse orankien näkeminen oli kaikista siisteintä. Näimme yhteensä ainakin viisi yksilöä ja pääsimme kättelyetäisyydellekin parin lajinedustajan kanssa. Isoin oli varmasti minun pituiseni ja ainakin pari kertaa kokoiseni :---D Hän oli hyvin leppoinen tapaus. Tapasimme myös yhden yleisesti ottaen agressiivisen yksilön, mutta meidän tapaamisemme aikana hänkin osasi käyttäytyä, kunhan vain muistimme pitää reppumme kiinni, sillä se oli kuulemamme mukaan asia, joka hänen agressiivisuuttaan triggeroi.

Yö laavussa oli melko jännittävää, enkä voi sanoa kovin levollisesti nukkuneeni, mutta hauskaa se kuitenkin oli ja ennenkaikkea unohtumaton kokemus. Seuraavana aamuna söimme aamupalan ja lähdimme läheiselle koskelle, jossa toinen oppaistamme kyhäsi meille isoista kumirenkaista ”veneen”, jolla laskimme koskea alas takaisin kylään.

Koska meillä oli vielä yksi päivä Bukit Lawangissa "tuhottavana", lähdimme tutkimaan paikallista lepakkoluolaa. Je lepakoita siellä kyllä olikin, katto täynnä. Kovin pitkälle en uskaltanut mennä, vaikka luola olisi ties kuinka paljon pidemmälle jatkunutkin, koska pelkäsin, että ne hyökkäävät kimppuuni :----D

Jos siis menette Sumatralle, tehkää pieni pysähdys Bukit Lawangiin ja käykää sademetsätrekkauksella. Se oli ihan mieletön (ja mielettömän hikinen) kokemus :---) 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Ladataan...

Ladataan...
Susanna Plane

Hieman epäonnistuneen Mount Bromo -visiitin jälkeen palasimme vielä yhdeksi yöksi Yogyakartaan, josta jatkoimme seuraavaksi matkaa autokyyditse Lake Toballe. Lyhyt tietoisku: Toba on järven lisäksi supertulivuori ja itse järvi on vulkaanisista järvistä maailman isoin.

Auto vei meidät Parapatin satamaan, josta lautat järven keskellä sijaitsevalle Samosirin saarelle lähtevät. Istahdimme Iiron kanssa lähimpään "kahvilaan" emmekä juuri siinä hetkessä puhuneet toisillemme mitään, mutta siitäkin huolimatta pöytämme eteen ilmaantunut kiharatukkainen poika osasi kysyä olemmeko Suomesta. Hämmennyimme, sillä emme tosiaan olleet sanoneet sanaakaan Suomea (tai mitään muutakaan kieltä), eikä mies siis tosiaankaan itse ollut Suomesta. En vieläkään tiedä mistä hän osasi suomalaisuutemme aistia - ehkä sitten siitä puhumattomuudesta :---D Me emme kuitenkaan mielestäni ihan perussuomalaisilta näytä. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, sillä matkalla kahvilasta lauttaan paikallinen hedelmämyyjäkin huikkasi kysyäkseen olemmeko Suomesta. Meistä tämä huomio oli todella omituista, kunnes meille selvisi, että Lake Toba on itseasiassa erittäin suosittu kohde Suomalaisten keskuudessa. Tai on ainakin ollut, jos ei enää niin paljoa. Syy suosioon löytyy Madventuresista, sillä he tekivät jakson Lake Tobalta kymmenisen vuotta sitten, joka sai hypen aikaiseksi.

Hypetys on helppo ymmärtää, sillä Samosirin saari sekä Lake Toban ympäristö olivat yksiä reissumme upeimmista paikoista.

Samosir on mielettömän kaunis saari, jota ehdimme aika hyvin koluta neljän päivän aikana. Monet "jumittuvat" sinne kuulemma paljon pidemmäksi aikaa ja voin hyvin kuvitella miksi. Meininki saarella on todella rento, etenkin toukokuussa, kun eletään sesongin ulkopuolista aikaa. Saaren toinen ja satamaa lähempi puoli on huomattavasti hienompi resortteineen, kun taas se puoli, jossa me majoituimme oli melko yksinkertainen. Eli juuri hyvä.

Majoituimme Laster Jony's Guesthousessa, jossa meillä oli hyvin simppeli huone sekä terassi järvelle päin. Piha oli täynnä avokadopuita. Kyseinen guesthouse on perheyritys, ja itseasiassa se kiharatukkainen poika, joka Parapatin puolella arvasi kansalaisuutemme ennen lauttaan hyppäämistä, oli juurikin tämän perheen poika. Joka ilta he soittivat kitaralla ja laatikkorummulla sekä lauloivat covereita. Iltaisin me myös fiilisteltiin terassiltamme upeasti laskeutuvaa aurinkoa ja mentiin aina samaan paikkaan illalliselle Bamboo-nimiseen paikkaan, jota pyöritti sympaattinen mies vaimoineen. 

Parina päivänä me otettiin skootteri alle ja lähdettiin tutkimaan saarta. Kohdattiin huikeita maisemia ja hirmuinen määrä ylisöpöjä pikkuisia possuja! :---D Mä en ole nähnyt missään niin paljon possuja, missään. Koitin aina seurata niitä, että pääsisin lähelle, mutta ne olivat melkoisen pelokkaita tapauksia ja juoksivat pakoon.

Hyvin iso osa saaren taloista oli varusteltu korkeilla ja suippokärkisillä, tavallaan venettä muistuttavilla katoilla. Samosirilta löytyy myös hirveä määrä kirkkoja, joka oli hieman erikoista kun ottaa huomioon, että Indonesia on maailman isoin muslimimaa. Kuulimme kuitenkin myöhemmin, että Lake Toba on poikkeus ja itseasiassa 100% kristittyjen asuttama. 

Ensimmäisenä saaren tutkistelu -päivänä poikkesimme kapealle polulle, jonka oli määrä oikaista, mutta loppupeleissä meillä meni ikuisuus tällä reissulla, sillä tie oli aivan järkyttävässä kunnossa :---D Pelkkiä eri kokoisista kivistä muodostuneita rykelmiä. Sen lisäksi tiet olivat mutkikkaita ja pudotus omaan tuomioon melko lähellä ja korkealla. Se osa tiestä, joka ei ollut kivien peitossa, oli mutaista liejua, joka muuttui vieläkin mutaisemmaksi, kun alkoi sataa vettä. Selvittiin, vaikka se hetken aikaa vähän mahdottomalta tuntuikin. 

Mutta tehtiinpä silti melkein sama erhe pari päivää myöhemminkin :---D joskin ymmärettiin jo aiemmasta kokemuksesta kääntyä takaisin ennen kuin se oli liian myöhäistä. Summa summarum: Samosirin syrjäisempiä teitä ei voi kehua, mutta maisemia sen sijaan voi. Näkee niitä hienoja paikkoja toki isommiltakin teiltä, mutta suosittelen silti aina seikkailemaan.

Eräänä aamuna lähdimme kiharatukkaisen pojan ja hänen ystäviensä mukaan laivalle, jolla ajelimme Situmurun-vesiputoukselle uimaan. Paikalliset pojat kapusivat kallion seinämälle ja hyppivät sieltä alas ja osa otti niskahartia-hierontoja vesiputoukselta. Itse tyydyin uiskenteluun, joka itsessäänkin oli mieletön kokemus. Vesi oli ihanan lämmintä kun taas putouksen vesi oli virkistävän viileää räiskyen sumuna kasvoille.

Uimisen jälkeen lähdimme pikkuhiljaa takaisin päin ja pojat alkoivat valmistaa koko porukalle ruokaa. Mukana oli pari muutakin reissaajaa.

Oli aivan ihana päivä. Upeat maisemat, ruoka erittäin hyvää ja puitteet kaikinpuolin kunnossa. Mä otin pienet nokoset ja luin kirjaa. 

Viimeisenä iltanamme kiharatukkainen poika lauloi meille Zen Cafén Todella Kaunista, ja itseasiassa todella hyvin. Lake Tobasta jäi käteen kasa hyviä muistoja ja paikka oli sen verran mukava, että menisin sinne mielelläni uudestaankin.

Sydäntäsärkevää oli kylläkin lukea, että noin kuukausi meidän oleskelumme jälkeen yksi Parapatista Samosirille ajavista lautoista oli todennäköisesti myrskyisän sään vuoksi uponnut kantaen mahdollisesti jopa sataa matkustajaa. 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Ladataan...

Pages