Ei sittenkään puhtaan valkeita lakanoita ja lennokkaita blogitekstejä

En tiedä, mikä itsevarmuuden ja optimistisuuden puuska kimpussani jylläsi, kun tämän blogin perustin. Olin aikeissa avautua tänne rehellisesti ja arkisesti vanhemmuuteen ja vauva-arkeen liittyvistä teemoista, kuten lapsuuden traumoista  ja vielä edessä koittavasta taloudellisesta kaaoksesta, nimeltä hoitovapaa. Ajattelin (kai) päivittäväni tuntemuksia nokkelasti, kuin kovempikin kolumnisti konsanaan aina siinä jossain aamukahvin, puhtaan pyykin ja tukevasti päiväuniaan nukkuvan pikkupoikani hoivaamisen välissä, räpsien välillä muutaman napakan kuvan tekstiäni kuvittamaan. Koska kuvaanhan minä muutenkin. Ja kirjoitanhan minä muutenkin.

Mutta ei helvetti. Kuka näitä blogeja oikeasti ehtii päivittää? Ajatuksen kanssa? Siis vauva-arjessa?! Vai olenko minä vain niin onnettoman saamaton tapaus, että juuri minulta se ei suju?

Tällä hetkellä joudun välillä oikeasti tarkistamaan, mitä viikonpäivää mahdetaan elää ja tehdä sen vielä monta kertaa saman vuorokauden sisään uudelleen. Saatan huomata kolmen maissa iltapäivällä, etten ole pessyt hampaita tai että jo päivän toinen vaunulenkki tuli tehtyä yöhousuissa. On päiviä, jolloin en ole varma, olenko nähnyt kissojamme ollenkaan ja käyn varmuuden vuoksi huutelemassa niitä myös ulkona. Todetakseni, että ne ovat sisällä ja vain nukkuvat taas jossain, missä niiden ei pitäisi. Pyydän, älkää edes kysykö, koska olen viimeksi pessyt hiukseni. Vauva voi sentään hyvin ja on turvassa, mikä lienee tärkeintä, vai?

Pestyäni samat pyykit ja lämmitettyäni aamuiset kahvit molemmat sen kolmannen kerran, mietin monesti, että tätäkö tämä nyt sitten on. Että minä, joka ennen huolehdin itsestäni ja ulkonäöstäni tunnen itseni yhtäkkiä suorastaan huippumalliksi jo siistittyäni kulmakarvat kulmaveitsellä kerran viikossa (tai kahdessa). Että kodin viikonloppusiivoukseksi riittää tuntikausien jynssäämisen sijaan suurimpien vaate- ja tavarapinojen purkaminen paikoilleen ja entistä huomattavasti boheemimpi imurointi. Ja että mikään entinen ei todellakaan tunnu enää samalta, tai ylipäätään edes tarpeelliselta. Kyllä, tätä tämä nyt on.

Meillä on ihan hyväntuulinen vauva, enkä joudu kärsimään mistään tuntikausien koliikki-itkuista. Nostan hattua ja toivon todella voimia kaikkiin niihin perheisiin, joissa näin on. Mutta meillä ei pääasiassa malteta nukkua päiväunia. Yleensä aamu alkaa kellon ympäri nukutun yön jälkeen klo 8.30 maissa.   Tämän jälkeen pieni Töppönen nukkuu kyllä yhdet noin 30 minuutin päiväunet, mutta kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu, on aivan arpapeliä. Mitään kovin kiveenhakattuja suunnitelmia ei siis kannata tehdä, eikä ainakaan ajatella näpyttelevänsä lennokkaasti ruuhkavuosista kokonaisen blogitekstin verran. Harmi.

Mutta ei onneksi tarvitsekaan. Meillekin se rytmi varmasti vielä tiensä löytää ja homma vakiintuu. En tiedä, pääsenkö ikinä siihen tilanteeseen, että ehtisin oikeasti päivittää blogia. Ehkä aloitan vaikka siitä jumpasta, jota erkauman palautumiseksi piti tehdä jo pari kuukautta sitten. Samaan aikaan pitäisi tietysti muistaa antaa tarpeeksi  f a c e t i m e a  vauvalle, tavata ihmisiä mielen virkeänä pitämiseksi, selvitä lainoista, tehdä soseet, juoda vettä ja huoltaa parisuhdetta.

Niinpä niin. Ehkä neuvolaterkka oli oikeassa. Tämä lapsi vaikuttaa siltä, että se tulee opettamaan vanhemmilleen vielä paljon.

-mymme

Ps. Saatan olla edelleen vauvakuplassa, mutta kyllä tämä silti kliseisesti on sitä parasta bestiä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *