Ajetaan hiljaa, äiti

Olen ollut nyt kolme kuukautta äiti. Voisi ajatella, että kärsimättömänä, hermoni herkästi menettävänä ja suorituskeskeisenä ihmisenä olisin törmännyt jo useampaankin koettelemukseen, mutta kaikki on sujunut ihmeen hyvin. Vanhemmuus tuntuu luonnolliselta ja vauvan hoito jopa helpolta, vaikka onhan meilläkin haasteemme. Onkin ollut kullan arvoista saada apua vertaisryhmistä ja jo lapsen saaneilta ystäviltä. Yhteen asiaan tässä vauva-arjessa ei kukaan ole kuitenkaan osannut minua ennalta valmistella. Nimittäin autolla ajamiseen kurkku suorana huutava vauva takapenkillä.

Alkuun meillä oli täällä vauva, joka nukahti aina auton käynnistyessä ja usein jopa jo turvakaukaloon päästessään. Tämä vauva nukkua posotti heinäkuun lopulla yhtä soittoa Pääkaupunkiseudulta Jyväskylään saakka ja pystyimme käymään iltaisinkin asioilla, koska luotimme siihen, että poikahan nukkuu sitten autossa. Olin ylpeä ja kiitollinen, sillä asumme keskellä ei-yhtään-mitään, ilman julkisia kulkuyhteyksiä tai edes teitä, joiden varressa olisi turvallista kävellä vaunujen kanssa. Lienee siis sanomattakin selvää, että autoilu on meille arkipäivää – halusimme, tai emme.

Yhtäkkiä meillä onkin täällä vauva, joka saattaa itkeä jo lähtiessä, mutta todennäköisesti viimeistään kun ollaan kunnolla tien päällä. Sama vauva saattaa nukahtaa alkumatkasta, mutta herää kyllä herkästi siinä 20 minuutin jälkeen ja riippuen tähtien asennosta, saattaa itkeä samoin tein tai ladata hetken aikaa palkeita ja paukauttaa sitten vasta bileet käyntiin. En osaa sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä siinä etupenkillä iskee, etenkään nyt kun tiedän mihin kaikki lopulta eskaloituu. Maltillinen käninä yltyy kurkku suorana huutamisen kautta kammottavaan korinaan, jonka aikana saa pelätä vauvan tukehtuvan takapenkille tai viimeistään tässä vaiheessa ajavansa itse ojaan. Jos itku sitten yhtäkkiä lakkaakin kuin seinään, ei sekään ole hyvä. Miksi se lakkasi?

Noihin hetkiin kasautuu aivan valtavasti tunteita. Järki sanoo, että lapsi ei mene rikki, vaikka nyt huutaakin ja että syy on 99,9% todennäköisyydellä yliväsymys, nälkä tai märkä vaippa. Mikään näistä ei liene hengenvaarallinen. Samaan aikaan järki sanoo, että sen lisäksi, ettei lapsi mene rikki, lapselle ei jää tapahtumasta mitään traumaa tumakkeisiinsa kytemään, jota purkaa tulevina vuosina psykoterapiassa ja pohtia, miksi tunsi lapsena tulleensa hylätyksi. Mutta yhtälailla samaan aikaan sydän särkyy, on kuitenkin hirvittävä huoli ja kaiken lisäksi turhauttaa aivan valtavasti. Jostain syystä itselläni väsymys ja kaikki mahdolliset muutkin turhautumat tai negatiiviset tunteet tuntuvat kolkuttelevan ovilla juuri näinä autossa vietettyinä, piinaavina hetkinä ja vaikka kuinka koitan ulkoistaa itseni liikenneturvallisuudenkin nimissä tilanteesta, joskus on pakko ajaa sivuun ja edes yrittää korjata tuttia ja rauhoitella vauvaa. Vaikka se tuntuisikin turhalta, koska sitä se usein on ollutkin.

Kunnes sitten tänään, ajaessamme kotiin ensimmäiseltä osteopatia-käynniltämme (vahva suositus muuten tälle!), tapahtui käänne. Olin pysähtynyt jo kertaalleen syöttämään itkevää ja hikkailevaa vauvaa alkumatkasta kohdallemme sattuneeseen kahvilaan ja siitä kun sitten jatkoimme matkaa, jatkui myös itku. Viidessä minuutissa itku oli yltynyt huudoksi ja yliväsynyt, rakas jälkikasvuni oli lähestymässä tuota kuumottavaa korinavaihetta. Oli pakko yrittää jotain, vaikka kyttäyspeilistä jo näin, kuinka tutti sai kyytiä. Auto bussipysäkille, puoli ruumista vauvan ylle autoon ja loppupää alkavassa syyssateessa tönöttäen vietin viitisen minuuttia suukotellen, paijaillen ja jutellen huolestuneen näköiselle lapselleni, ja kun lopulta peittelin hänet, olin aivan varma, että hikoilevaiselle pojalle se peitto olisi viimeinen niitti.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Tai tapahtui toki, paljonkin. Poika tuijotti peiliinsä silmät väsyneinä, peitto nenään asti vedettynä ja nippa nappa hereillä, aivan hiljaa ja tuttiaan imien. Kymmenessä minuutissa huomasin, että takapenkillä nukutaan ja unta riitti hyvin kotiin asti. Ehkä se, että otin tilanteen aidosti vailla turhautumista, ikään kuin meillä olisi kaikki aika maailmassa jutella siinä bussipysäkillä oli se juttu. Ehkä se juttu olikin peitto. Tai ehkä se oli yliväsymys, jolle annettiin periksi. En tiedä, mutta siinä ajaessani liikutuin niin paljon tästä käänteestä, että lupasin itselleni olla äiti, joka ennemmin juttelee ja suukottelee hetken pidempään, kuin turhautuneena yrittää selviytyä kotiin asti. Eihän se aina näin tule menemään, mutta ainakin tunnistin itsessäni jotain, mitä kehittää. Vauvalta sitä kun ei voi vaatia.

Kotiin päästyämme sain vaihdettua voipueen matkaajan vaipan melkein herättämättä ja uuden, aivan ihanan imetystyynyn avulla saatiin syöttökin sujumaan niin, että lopulta tuo ihmeellinen otus nukahti sen pehmeyteen. Sidoin tyynyn päät varovasti yhteen ja sain pidettyä pojan unessa pienessä pesässään. Pakko muuten todeta, että kaikenlaista turhaa kamaa sitä on tullut kyllä vauvaa tai tätä uutta elämäntilannetta varten hankittua, mutta tämä tänään kotiutunut imetystyyny tuntuu ainakin itselleni ihan täydelliseltä matchilta. Just sopivan napakka ja ihanan tuntuinen iholla.

Jos jollain on tipsejä tohon autoiluun ja nimenomaan niin, että takapenkillä ei ole viihdyttäjää matkassa mukana, otan kaikki vinkit erittäin kiitollisena vastaan! Olen ymmärtänyt, että elämme nyt vaihetta, jolloin vauva havainnoi ympäristöään niin nälkäisenä, ettei malta nukkua tai esimerkiksi syödä vieraissa paikoissa. Ymmärtäähän sen. Yliväsymys alkaa olla meillä aika tuttu kaveri, etenkin päivinä, jolloin ollaan menossa. Mutta jos tuota autoilua on mahdollista helpottaa tässäkin kehitysvaiheessa, en pistä pahitteeksi. Sekin auttaisi olemaan hitusen parempi tässä hommassa. Vaikkei suorittaa pitänytkään.

-mymme

Kommentit (4)
  1. Me ollaan siirretty lapset jo n. puolivuotiaana istuimeen kaukalon sijaan, ja kitinät on jääneet siihen. 🙂 Tsemppiä ajomatkoihin, itkun kuunteleminen on kyllä raskasta.

    1. Täytyy varmaan pitää toi mielessä!! Meillä ei ole mikään ihan pieni vauvakaan, niin varmaan voisi onnistuakin. En tosin ole yhtään perillä virallisista suosituksista. Kiitos tsempeistä ja vinkeistä!!

  2. Meidän poikamne maailman tyytyväisin ja iloisin pieni, mutta tuo autoilu kuulostaa tutulta.. En halua masentas, mutta meillä vasta vuoden jälkeen helpotti kun siirtyi isompaan istuimeen. Kaukalossa hikosi niin paljon ja kitistessä kuumuus vaan paheni ja sitä myöten huuto. Yksi mikä vähän jeesasi oli juuri harso minkä laitoin pitkittäin kasvojen viereen ihan kiinni ihoon. Tsemppiä! Mukava kuitenkin lukea että äitiys tuntuu hyvältä 🙂

    1. Kiitos tsempeistä ja harsovinkistä!

      Täällä ainakin itsestä vielä tuntuisi, että ongelma ei ole kaukalossa, koska siinä kyllä ajoittain myös viihtyy ja siihen nukahtaa, jos siis vaan malttaa nukahtaa. Mutta ei nuku tällä hetkellä pitkään. Eikä pysy tyytyväisenä siellä takana itsekseen. Viihdyttäjän (isä 😁) kera ajettiin just viikonloppuna 1,5h suht kivuttomasti.

      Toisaalta, kuten sanottu, hikoilevainen beibi – voi se olla, että potuttaa se kaukalossa muhiminenkin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *