Burn out

Suvi Salonen

Uupumus, ahdistus, unettomuus, paniikki, stressi.

Kuvittele tilanne jossa vahingossa katsot sivusilmällä vasemmalle puolelle, näät vaan mustaa. Et kiinnitä huomioo, sen enempää vaan jatkat sitä hommaa mitä olit tekemässä. Kuluu tunteja, päivitä tai jopa viikkoja. Pikkuhiljaa alat kiinnittää huomioo useammin ja useammin siihen synkkyyteen mitä näet sill' sivusilmällä, kunnes se yhtäkkiä vetää sut mukaansa. Ja siellä sä oot, yksin pimeässä.

Itkettää, ahdistaa, rinnan päällä on aiva törkeen painava tiiliskivi mitä et pysty liikuttamaan, etkä nää mitään muuta kun sen pimeyden, ja tunnet sen tiiliskiven, ja mietit vaan että miten tässä näin kävi kun olis niin paljon hommaa että nyt ei vaan voi löysätä tahtia? 

Olen itse kokenut loppuun palamisen ammattikoulussa. En itse ollut kokenut sitä ennen, enkä osannut kuvitellakkaan että se tulisi itselle ajankohtaiseksi, sillä olinhan vain opiskelija. Mulla ei ollut siitä minkäänlaista konkreettista käsitystä, edes läheisten kautta. Tiesin kyllä varsin hyvin sen olemassa olosta. Se oli syy sille että en itse tajunnut ajoissa pyytää apua siihen, syytin vaan ulkoisia tekijöitä ahdistuksestani ja unettomuudestani. Ja jatkoin vaan eteenpäin porskuttamista sivuuttaen ahdistuksen täysin, kunnes tuli seinä vastaan. Tuli päivä kun en vaan pystynyt enään.

En oikein osaa kuvailla sitä tilannetta miltä se tuntui, sillä se aika on todella utuista, enkä tainnut olla oikein oma itseni. Sitä vaan meni ja teki täyttä häkää, koska oli mukamas ihan pakko tehdä, koska ei kukaan muukaan niitä hommia tee jos en minä itse. Hain sairaslomaa.

Vein sairasloma lapun opettajalle, joka tokas vastaukseksi 'jaa, selvä', ja käänsi selän. Olin siis ihan yksin, vieraassa kaupungissa, ja menneisyydessä mielenterveysongelmista kärsineenä. Voiko tollainen suhtautuminen tehdä muutakuin pahentaa tilannetta?

Siitä sitten lähti oikeastaan se pahin vaihe käyntiin, tuli paniikkikohtaukset ja aivan järjetön kynnys palata takaisin kouluun.

Ajatuksissa pyöri että tässäkö oli se ainoa kiitos mitä tekemästäni työstäni sain, olenko edes ansainnut kiitosta työstäni, onko musta edes tälle alalle, onko väärin väsyä siitä että tekee aamusta iltaan koulussa ensin omat asiakkaansa, ja sen jälkeen paikkailee muiden oppilaiden poissaoloja ja hoitaa tekemättä jätettyjä asioita sekä opiskeli vielä illalla/yöllä kotona, että pysyisi edes vähän luokan mukana teoriaosuuksissa.

Sama homma jatkui koko sairasloman ajan, joten hain lisää sairaslomaa. Poissaolot venyi, eikä asiaa helpottanut että opettaja soittelee että joko olet tehnyt sitä ja tätä, tai käskevään äänensävyyn 'pyytää tekemään muutaman asiakkaan'

Ahdisti, ja ahdisti muuten niin perkeleesti. Koko kouluympäristö, luokkakaverit, opiskelu paikkakunta, ala jota opiskelin, ja ihan kaikki asiat mitä siihen liittyi. Ja hainkin jo uudelle alalle, ennenkuin kerkisin valmistua. Viimeisen vuoden ajan koulumatkan pituus oli yhteen suuntaan vähän vajaa 100km. En vaan pystynyt asumaan paikkakunnalla jossa koulu sijaitsi, ahdisti liikaa.

Jos olis aiemmin tunnistanut uupumuksen merkit, saattaisin ehkä olla alalla töissä, niinkuin pikkulikasta asti haaveilin. Mutta ei ainakaan lähivuosina tule tapahtuun.

Kommentoi