Elämän tarkoitusta etsimässä

Sydän huokaa

Kuva pixbaysta

 

En tiedä miksi olen olemassa. En ymmärrä mikä tarkoitus tällä kaikella on. Olen kuin robotti, jonka ohjain on muilla. Tätä robottia pitää ladata ja korjata jatkuvasti. Sen ylläpito tulee kalliiksi. Ihmiset kysyvät eikö se voi jo luovuttaa ja mennä metallinpuristimeen. Usein loppuu virta ja sairastaminen on tullut liiankin tutuksi. Alkoi ihan huvittamaan alapalkissa lukeva "En ole robotti" vahvistus. Joskus tekisi mieli laittaa rasti "Olen robotti" ruutuun, jos sellainen vaihtoehto olisi tarjolla. Olen vaan rikkinäisen robotin ontto peltikuori ilman tarkoitusta. Sisällä kaikuu hiljainen ja monotoninen apua, joka pujahtaa rikkinäisen sauman kohdalta kuulumattomiin. En haluaisi olla pelkästään muita ihmisiä varten. En halua, että identiteettini pohjautuu pelkkään äitiyteen, työntekoon ym mitä kenellekin pitää olla. Joka päivä huomaan miten kadotan itseäni pala palalta ja lopulta en enää tiedä mitä haluan ja kuka olen itselleni.

Miksi täällä pitää alistaa itsensä toisten tavoitteille ja päämäärille. Ainoana tehtävänään suoriutua päivästä toiseen ja lopulta kuolla. Olen vain pässi narunpäässä, joka lopulta joutuu teurastamoon.Töissä käydään, jotta voidaan maksaa vuokra ja ruoka. Ei rakkaudesta lajiin. Tästä kaikesta puuttuu tunne. Tuntea saa vain vapaa-ajalla, jos enää jaksaa. Arvostusta saa vain jos kuuliaisesti ja tunnollisesti tekee yhteiskunnan määräämiä hommia mistä on hyötyä muille, mutta ei itselle. Tämä on minusta hyväksikäyttöä toisen elämän kustannuksella. Masentaa tehdä toisten arvostaia valintoja jotka on yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä. Itse ei saa mitään täyttymystä, mutta on se sentään muista järkevää.

Miksi ei hyväksytä sitä, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen pitäisi tapahtua omien mielenkiintoinen lähteestä eikä toisten määritelmästä.

 

Piilotamme oikean luonteemme toisten antamien tehtävien taakse. Meidät houkutellaan niihin sanomalla miten työ on joustavaa leppoisassa ilmapiirissä ja siinä pääse toteuttamaan itseään. Todellisuudessa ilmapiiri on täynnä työpaikkakiusaamista ja työelämässä saa toteuttaa itseään ainoastaan tietyissä raameissa tietyin ohjein toisen haluamalla ja määräämällä tavalla. Tämä ei ole luovuutta vaan sen tukahduttamista. Luovuus ei tule pakottamalla. Se ei katso aikaa ja paikkaa. En ole työelämässä koskaan keksinyt mitään luovaa ja innovatiivista. Kaikki luova on aina tapahtunut vapaa-ajalla.

Houkuttelun tuloksena koukutetaan ihiminen toimimaan vasten omaa luontoaan kertomalla miten meidän firmassa työnteko on hauskaa. Ehkä luvataan, että kehittämismahdollisuudet ovat rajattomat. Sitten huomaakin kymmenene vuoden päästä junnaavansa samassa paikassa kuin ennenkin ja hauskuus on ollut työnteosta kaukana. Sitä on tehty tosissaan niskalimassa potkujen pelosta. Työstä nauttimisesta rangaistaan ja sen pitää olla kärsimistä. Vähän yritetään välillä motivoida ja voidella virkistyspäivillä ym aineellisilla palkkioilla. Tämä materiaali ei palvele millään lailla idealisteja, joille todellisuus on henkinen hyvinvointi ja käsitys arvostamme on sielussamme eikä siinä mitä haalimme ympärillemme rahalla ja miten menestymme toisen ihmisen alaisena.

Aina ei anneta edes takeita miksi juuri työpaikka olisi hyvä, vaan pitää todistella miksi olisin hyödyksi työpaikalle. En tarkoita, etteikö työmoraalini olisi korkea. Haluaisin menestyä ja kunnianhimoa löytyy. Olen aina antanut itsestäni kaiken yrittäjähenkisesti kohdellen työtä kuin omaa yritystä, jotta toisen ihmisen unelma ja yritys toteutuisi. En ole saanut tästä mitään tyydytystä. En ole löytänyt sitä alaa, josta nauttisin ja olisin samalla hyödyksi yhteiskunnalle. Ei sillä, että yhteiskunta olisi koskaan tehnyt mitään sen eteen, jotta pääsisin opiskelemaan mitään ja kokeilemaan siipiäni. Vuodesta toiseen pätkätöitä tehden hakien opiskelemaan ja koittaen löytää töitä, alkaa kyseenalaistamaan oman osaamisensa ja itsetunto laskee. Olen ylimääräinen. Ei kaikille ole paikkoja.

En väitä, etteikö raha olisi olellinen asia elämäämme. En kuitenkaan tahdo, että se on prioriteettina ensimmäisenä. Tuntuu pahalta, että raha on se joka hallitsee maailmaa eikä rakkaus ja intohimo. Kuinka moni tekisi työtään jos siitä ei maksettaisi? En usko, että jäljelle jää kuin luovat alat. Miksi ihmisten luovuutta ja idearikkautta ei kunnioiteta? Miksi pitää olla riippuvaisia toisten materialististen haaveiden toteuttamisesta, jossa ainoa motivaattori on raha.

Toisten vähätellessä kykyjäni lannistetaan miten pitäisi palauttaa pää pilvistä ja pitää jalat maassa. Millälailla silloin on muka silloin maassa, jos tekee jotain mihin ei ole tarkoitettu eikä ole edes vaadittavia ominaisuuksia? Eikö paljon realistisempaa olisi tehdä sitä mitä osaa, mihin omat kyvyt ja piirteet sopii ja mikä antaa merkityksen elämälle? Vaikka se olisi muista epärealistista humpuukkia, se on minun todellisuus. Ihmisten on todella niin vaikea käsittää erilaisia ajatusmaailmoja ja piirteitä. Pitäisi olla loogista päättelykykyä ja matemaattisia taitoja ja muuta hyödyllistä. Ihmisille kelpaa vaan konkreettiset asiat. On rakkaus ja intohimokin konkreettisia, vaikka se ei ole näkyvää ja käsinkosketeltavaa.

Haluaisin kuunnella omaa sisintä ja luoda sitä missä olen hyvä. Luoda rakkaudesta ja intohimosta. Kun omia ajatuksia ja tunteita ei sallita, niiden varjossa haaveet omasta todellisuudesta alkavat näyttää enemmän unelta. Ne eivät ole enää todellisia ja toteutuskelpoisilta ideoilta, joita ne alunalkaen olivat. Sen sijaan tässä yhteiskunnassa pitää tukahduttaa oma totuus. Täällä ei tunnisteta kuin yksi tapa elää, yksi totuus. Ja se on realismi. Kaiken pitää aina olla niin konkreettista. Käy töissä, saa palkka, osta leipä pöytään.

Ongelma on se, että ei kukaan arvosta luovia aloja, eikä siitä olla valmiita maksamaan elantoa. Kukaan ei osta käsitöitä, maalauksia tai musiikkia, koska niillä ei elätä perhettä. Niitä ei voi syödä, juoda tai ne ei tyydytä suurimman osan tarpeita. On pakko syrjäyttää omat piirteet ja alistua. Kaikesta pitää luopua yhteisen hyvän nimissä. Täytyy niellä oma itsensä ja itsetutkiskelulle ei anneta tilaa kiireisessä maailmassa, jossa täytyy keskittyä suorittamiseen. Aikaa ei jää omille ajatuksille. Töitten jälkeen on niin uupunut, että ei edes jaksa ajatella mitään. Yritän vain harhauttaa itseäni netflixillä ja somella kadotakseni eri maailmaan pakoon vääristynyttä masentavaa todellisuutta, jotta saisi nollattua pään ja jaksaa taas suorittaa seuraavan päivän.

Ihmiset ei kunnioita luovien ihmisten ajatusmaailmaa, vaan kaikelle pitää olla aina järkevä heitä tyydyttävä peruste ja jotain konkreettista hyötyä. Olen niin lopen kyllästynyt itseni puolustamiseen ja kaiken perusteluun sekä ratakiskosta vääntämiseen. Miksi muiden pitää aina vaatia selitystä ja silti eivät halua ymmärtää. Todella ristiriitaista enkä näe tässä mitään pointtia. Ihan yhtä realistista on idealismi. Minulle totuus on paljon aineettomampaa. Se on rakkautta ja vapautta tehdä työkseen sitä mitä rakastaa ja kehittää omia ominaisuuksia, vaikka ne poikkeaisivat muista. Se tarkoittaa, että jalat on maassa vaikka pää onkin pilvissä. Miksi kukaan ei näe, että jokaisella on oma käsite totuudesta minkä mukaan elää. Ymmärtämisen sijaan sijaan oma totuus pitää tuhkata ja haudata. Näissä hautajaisissa ei ole edes vieraita. Ketään ei kiinnosta tämä kuolema. Ei kiinnostanut elossa ollessakaan.

Itse koen taiteen ja musiikin hyvinvointi- ja mielenterveystyönä. Se on työtä, joka herättää kauniita tunteita. Tunteita joiden avulla tuntee arvokkuutta, merkityksellisyyttä ja tuntee elävänsä sielun voimissaan. Nämä kaikki ovat ihmiset perustarpeita ja tärkeä osa tervettä itsetuntoa. Tässä epätasaarvoisessa yhteisössä kaikilla ei ole oikeutta hyvään itsetuntoon ja mielenterveyteen. Vain tietynlaisen luonteenpiirteiden ja ominaisuuksien omaavat vahvaksi tituleeratut pärjää. Loput ovat vääränlaisia, ylimääräisiä, jotka sairastuu ja syrjäytyy.

Koko elämän kestänyt piirteideni vähättely on johtanut siihen että syrjäytin ne tiedostamatta ja yritin kehittää itsessäni niitä ominaisuuksia mitä muut arvostavat. Ongelma tässä on se, että minulla ei alunalkaenkaan ollut niitä ominaisuuksia. Pidän itseäni tyhmänä ja arvottomana. Minua on haukuttu kuin pingviiniä, joka ei osaa lentää huolimatta ollenkaan miten taitava tämä pingviini on kalastamaan. Kalastaminen on kiellettyä. Sanotaan vaan, että miksi kalastaa kun sitä saa kalatiskiltä. Tämä on johtanut vaikeisiin mielenterveysongelmiin eikä mikään enää tunnu miltään. Ei edes ne luovat asiat. Päällimmäisenä on vain ahdistus, masennus, unettomuus, paniikkikohtaukset ja kuoleman toive.

Tässä pitää nyt lähteä opiskelemaan uutta ammattia, joka mahdollistaa varman työllistymisen, jotta ei tarvitse olla työttömänä. Ala jota juuri ja juuri voi sietää eikä tunnu kidutukselta ja hyävksikäytöltä. Ammatti johon ei ole minkäänlaista intohimoa saati kiinnostusta. Itkettää, että ihmisen pitää heittää elämä hukkaan, koska ei ole vaihtoehtoja. Ainoa tapa pysyä elossa on tyytyä.

Haaveilen tämän tyhjänkuoren parsimisesta ja täyttymyksestä. Tahdon tehdä muutakin kun vain suorittaa. Ehkä tää haaveilu on ainoa asia minkä voimalla jaksan porskuttaa tässä muurahaisten keossa kuningattaren alaisena. Haaveilu on toivo paremmasta huomisesta. 

Kommentoi