Narsisti syyllistää

Sydän huokaa

Syyllisyys on kuin inhottava vuokralainen joka tuhoaa asunnon, mutta siitä ei meinaa päästä eroon. Ei vaikka antaisi minkälaisia varoituksia ja hakisi häätölupaa. Tuhot mitä tämä aiheuttaa ovat varsin mittavat ja niitä on vaikea lähteä korjaamaan.

Tämän vuokrasopimuksen on allekirjoittanut narsisti. Narsistin uhri on se joka näiden tunteiden kanssa taistelee. 

Aiempi postaukseni syyllisyyden taakasta löytyy tästä

Hymyilin ennen paljon. Se oli perusilmeeni. Exä usein kysyi miksi hymyilen ja hymylle piti aina keksiä joku perustelu ja syy. Ei riittänyt, että on vaan hyvällä tuulella. Lopulta en enää hymyillyt. En jaksanut keksiä syitä ja selityksiä hymyilylle ja puolustaa itseäni. Kun en enää hymyillytkään minulle tivattiin "miksi olet niin negatiivinen". Siinä sitten koittaa väkisin olla iloinen ja nauravainen. Silti tuntuu ettei riitä. Oli niin tai näin, aina on joku asia mistä syytettiin ja mistä piti potea syyllisyyttä. 
 
Sanotaan, että riitaan tarvitaan aina kaksi. Kun on suhteessa ihmisen kanssa, jolla on persoonallisuushäiriö, ei siihen tarvita kuin yksi. Narsistin uhrina tekee kaikkensa, että välttäisi nuo kaikki konfliktit, mutta eihän se riitä. Narsisti ärsyyntyy kaikesta. Kuten yllä mainitusta hymystä. Narsisti ärsyyntyy jo pelkästä uhrin olemassa olosta ja hengittämisestä. Haarukkaakaan uhri ei osaa laittaa oikein suuhun kun siitäkin aletaan haastamaan riitaa. Pelkkä käveleminenkin saa narsistissa ärsytystä aikaan. Uhri ei osaa edes kävellä oikein vaan pitää valittaa uhrin kävelytyylistä ja laahaavista askelista tai muusta vastaavasta mitä ikinä keksiikään toisen moittimiseksi. Uhri ei osaa tehdä mitään oikein. Uhrin pitää olla varpaillaan kokoajan, että ei pieraisekaan väärään suuntaan tai helvetti on irti. Jos ei moitittavaa löydy uhrista sitä kyllä keksitään, ja jos ei keksitä niin moititaan uhrin läheisiä esim lasta. 
 
Auta armias jos erehtyykin puolustautumaan ja koittaakin asettaa rajoja kohtelulleen. Uhri on loppujen lopuksi siinä asemassa, että pyytää anteeksi riidan aloittaista ja draamanhakuisuuttaan. Puolustaa ei saa, sillä se lisää vaan vettä myllyyn narsistille. Ulkopuolisen on vaikea käsittää tätä vaan on tyypillistä, että uhria väheksytään ja syyllistetään. Onhan narsisti kuitenkin nykyajan muotisana, jota jokainen eronnut käyttää. Olen huomannut, että helpommalla pääsee kun pitää nämä asiat omana tietona niin ei pääse kukaan vähättelemään. Harmittaa, että ihmiset puhuvat kaikista mulkuista ihmisistä narsisteina. Kaikki mulkut eivät ole narsisteja, mutta kaikki narsistit taatusti ovat mulkkuja. Nämä turhanpäiväiset narsistiksi nimittelyt syövät uskottavuutta niiltä ketkä oikeasti ovat joutuneet narsismin ja henkisen väkivallan uhriksi. 
 
Olen mietiskellyt syitä mistä tämä syyllisyyden tunne kumpuaa. Olen kasvanut syyllistävässä ympäristössä. Oman tahdon syrjäyttäminen ja muiden tarpeiden mukaan eläminen on ollut ainoa sallittu tapa elää ja kaikesta on tuntenut riittämättömyyttä ja arvottomuutta. Pelkkä olemassa olo on tuntunut olevan loukkaus ja pettymys muita kohtaan. Pohdiskellessa juuriani valkeni, että kaikki syyllisyyden tunteet ei olleetkaan samanlaista. On ihan normaalia tuntea syyllisyyttä, jos tietää sydämmessään tehneensä väärin ja loukanneensa toista. Eihän ilman syyllisyyttä pystyisi pyytämään virheitä anteeksi.
 
Sitten on ulkopuolelta tuleva paine josta kokee epänormaalia syyllisyyttä. Vaikka tuntee pahaa oloa toisen puolesta, tuntee samalla epäoikeudenmukaisuutta itseään kohtaan. Se tulee siitä kun on tuottanut pettymyksen toiselle olemalla oma itsensä. Samaan aikaan tuntee tekevänsä oikein itselleen, mutta se loukkaa toista.
Tästä loukkauksesta johtuen empaattisena koen omat tunteet vähäpätöisempinä kuin toisen, ja näin ollen syyllisyys iskee. Haluaisin olla toiselle mieliksi, että tämä ei pahoita mieltään. Vaikka sitten omalla kustannuksella. Olenhan minä syyllinen toksen pahaan oloon. Täytyy ottaa vastuu omasta käytöksestä, että toisen ei tarvitse kokea pettymystä.
 
En ole katunut tätä myrkyllistä suhdetta tai muitakaan vaikeita kokemuksia elämässäni. Se on opettanut minusta paljon asioita ja avaamaan silmät aivan eri tavalla. Nyt alkaa hahmottuam miten tunnistan jatkossa nämä myrkylliset ihmiset ja osaan olla varovaisempi. Pitää vain kiinnittää huomiota, että en itse käyttäydy alistuvasti ja pidän rajoistani kiinni. Pitää etsiä jostain rohkeus tähän eikä pelätä tyrmäystä heti jos en olekkaan se kiltti tyttö. Koitan aina muistuttaa itselle, että en ole muiden tunteista vastuussa, vaikka omasta käytöksestä olenkin. Käytökseni voi miellyttää toista, mutta samaan aikaan ärsyttää toista. Näin ollen olisi helpompi olla ensisijaisesti itselle oikeudenmukainen ja sen jälkeen muille, kuitenkaan kärsimättä siitä itse. Usein tämä ei yksinkertaisesti ole mahdollista ja ihmiset kokee pettymyksen. 
 
Anteeksipyyntö exälleni hymyilystä tai negatiivisesta olemuksestani ei varsinaisesti helpottanut oloani. Normaalisti se tuntuu hyvältä, kun virheen tehtyään ja pahoittelee sekä saa anteeksi. Miksi sitten minulle tulei jatkuvasti paha olo kun pyysin anteeksi? Joka anteeksipyynnöllä arvoni romahti kuin osakekurssit. Silloin kun tiedän sanoillani tai teoillani todenteolla loukanneeni, syyllisyys on aivan valtava mörkö. Välttelen kaikin keinoin konflikteja enkä ole riidanhaluinen, sillä haluan välttyä syyllisyyden tunteelta.
 
On vaikea tuottaa pettymyksiä muille kun on herkkyyteen taipuvainen. Opittu kaava lapsuudestani vääristi ajatusta miten muiden onni on minun vastuullani ja riippuu käytöksestäni ja siitä miten kohtelen ihmisiä. Ymmärrän nyt kuitenkin, ettei tämä pidemmän päälle ole terveellistä syyllisyyttä. Kauan siinä kestikin tajuta. ihan liian kauan. En enää halua edes lähteä suhteisiin ennen kuin itsetunto on parempi ja koen olevani tarpeeksi arvokas uskaltaakseni kertoa omista tarpeista ja siitä mitä tahdon parisuhteelta saada. Ylipäätään pitäisi opetella hemotteleaan itseäni ilman syyllisyyttä, että voi sitten ottaa hyvää kohtelua vastaan muiltakin hyvällä omalla tunnolla. Pitää vain lähteä etsimään keinoa tähän. 
 
Olisiko aiheellista ottaa peruskoulun oppiaineeksi itsetutkiskelu tai psykologia? Kaikki lapset eivät saa kotona oikeita toimintamalleja saati ajatusmalleja ja pysty kyseenalaistamaan näitä, koska eivät tiedä paremmasta. Jos nämä terveet vaihtoehtoiset mallit olisi mahdollista saada perheen ulkopuolelta jo lapsena, sillä olisi suuri merkitys itsetuntoon ja mielenterveyteen.
 

On vaikea rakastaa itseään kun tuntee syyllisyyttä itsekkyydestä. 

Monet puheet ympärilläni siitä miten itserakkaat ovat pahoja ja kiltit ja alistuvat hyviä. Ehkä en enää halua olla hyvä ja oikeanlainen, vaikka se sitten olisikin muiden ihmisten määritelmä minusta. Ehkä on alettava opettelemaan itsekkyyttä ja etsiä niitä onnelliseksi tekeviä asioita, vaikka se olisi muista väärin. Oikein tekeminen itseäni varten on aina ollut pois muilta siinä mielessä, että en ole heitä varten. Monet haluavat hyötyä vaikka se ei palvelisi minua millään lailla. monet myös kuvittelevat tietävänsä minua paremmin mikä on minulle hyväksi, eivätkä silti tällä ajattelulla kykene antamaan minulle tarvitsemaani. Syyllisyyden tunteminen itsekkyydestä on kaikkein vaikeinta. Syyllisyys kun muista tuntuu pahalta. Se on niin ylitsepääsemätön tunne, että se lannistaa myöntymään toisen miellyttämiseen. Yritän vältellä jatkossa näitä ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan syyllisyyttä. 
 
Nyt kun tämän tiedostaa ja on päässyt jyvälle, pitääkin alkaa miettiä miten uskallan olla pettymys ihmisille ilman pahaa oloa. Sitä minä olen jokatapauksessa, käyttäydyin sitten miten tahansa. Odotan, että syyllisyyden vuokrasopimus loppuu ja tämä muuttaa pois. Pitkä opettelu on siis edessä. Ennen pitkään tällä on edessä häätö.
 

Kommentit

Narsisti (Ei varmistettu)

Vaihdahan jo levyä ja mene eteenpäin!

Kommentoi