Pitääkö lapsen vuoksi suostua kaikkeen vai onko lapsen tehtävä mukautua aikuisen elämään?

Sydän huokaa

Jotkut vanhemmat tulevat onnelliseksi lapsen ilosta ja riemusta, mutta kaikkia ei välttämättä kiinostakaan pätkän vertaa perhekahvilat ja puistot. Saako vanhemmat haluta omia juttuja ilman, että haukutaan tyrannimutsiksi? Helposti löytyy näitä ääripäitä perheistä missä toisissa lapset mukautuvat vanhempien elämään ja toisissa vanhemmat perustavat arkensa lapsen mukaan. Nämä sitten nostattavat tunteita toisissaan arvostelemalla toisen tapaa elää.


En ihan ymmärrä miksi nämä kaksi asiaa tarvitsee vastakkainasettelua. Itse kuljen omaa kultaista keskitietäni. Annan lapselle kokemuksia, joista juuri hän pitää omia mielenkiinnonkohteitani,harrastuksiani ja omaa aikaani unohtamatta. Vaikka minua ei titinalle kiinnosta, voin astua epämukavuusalueelta pois ja huomata kuinka väärässä olinkaan kun tämähän olikin mukavaa. Ei minua itseäni Frööbelin palikat liikuta, mutta olen vienyt lapsen parina vuonna kiertuetta katsomaan, koska musiikki on hänelle tärkeää ja huomaan miten paljon tämä siitä nauttii. Mielestäni kummankin, sekä vanhemman että lapsen on mukauduttava vastavuoroisesti kummankin elämään. Ei niin, että kaikki suunnitellaan vain lapsen ehdoilla tai niin, että lapsi mukautuu vain vanhempien elämään.

Joutuuhan lapsikin jatkuvasti joustamaan vanhempien menojen ja mielihalujen mukaan. Miksi vanhemmat eivät joustaisi vastavuoroisesti? Omassa lapsuudessa koin, että elin vain vanhempien tarpeita varten ja omasta tahdosta piti aina kokea syyllisyyttä ja vähättelyä. Tämä on hyvin haitallista, sillä aikuisena on vaikea olla oma itsensä ja uskaltaa kertoa omat mielipiteet. Tällaisesta kehittyy lapselle vaan epäterveitä ajatusmalleja, jotka näkyvät toiminnassa aikuisena. Sitä ajattelee liikaa mitä muut ajattelevat ja yrittää miellyttää muita. Päätin, etten laita vahinkoa kiertämään omassa kasvatustavassa.

Annan yhden esimerkin siitä miten vanhemmuudessa välillä pitää poistua epämukavuusalueelta. Ennen olin esim. hiihdon kanssa ehdoton, että minähän en lapseni kanssa hiihdä. Vihasin hiihtoa koulussa ja lähinnä sain siitä vain traumoja. Kun hiihto vihdoin tuli ajankohtaiseksi ja lapsella alkoi päiväkodissa hiihto, tuumin, että kai se olisi hyvä kokeilla niitä suksia ennen päiväkotihiihtoa. Kun vein lapsen hiihtämään ja kunnioitin hänen omaa tahtoa liikunnassa, tämä innostui hiihdosta. Sen ei tarvinnut olla samanlaista kun omassa lapsuudessa, että hiihdetään kyyneleet silmissä kivusta nivusissa ja rakoista jaloissa. Lapseni sai ottaa sukset jalasta silloin kun saa tarpeekseen, eikä hänelle jäänyt hiihdosta negatiivisia kokemuksia pakkosuorittamisesta. Tämä sai lapsen kysymään pitkin talvea; "Äiti mennäänkö hiihtämään". Katsoin miten innoissaan lapsi on hiihtämisestä, että nyt haaveilen jo omista suksista. Olisipa kiva päästä kokeilemaan jos sittenkin tykkäisin siitä. 

Yhden lapsen äitinä huomaan miten paljon enemmän lapsi vaatii seuraa, kun taas muissa perheissä sisaruksista saattaa parhaimmillaan olla seuraa toisilleen, eikä vanhempien tarvitse olla leikeissä mukana niin paljon. Tämä on tuonut haastetta, sillä lapsen on hyvin vaikea leikkiä yksin. Sitä on harjoiteltu meillä niin, että menen aluksi mukaan, mutta katoan takavasemmalle kun leikki lähtee sujumaan. Saatan myös kehottaa ehdottaen jotain mitä hän voisi tehdä yksin, jos haluan laittaa ruokaa rauhassa. Toki ruokaa voi myös tehdä yhdessä. Lasten kanssa leikkiminen voi olla joistakin mukavaa, mutta minusta on kuolettavan tylsää rakentaa palikoilla ja pyöritellä leluja päämäärättömästi pitkin lattiaa. Leikin ei kuitenkaan tarvitse olla lapsen huoneessa kyhjöttämistä. Lapselle se kuitenkin on jotain ihan muuta kuin tylsää. Se on tarve tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Onhan se tietysti tärkeää lapselle huomata että vanhempia kiinnostaa tämän jutut. Lasten leikkien pitäisi aina lähteä heistä itsestään ja lapsi saa ns. johtaa leikkiä. Aikuisen tehtävä ei ole mennä sanomaan miten jotain leikkiä kuuluu leikkiä. Sen täytyy tapahtua aina lapsen ehtojen mukaan tukahduttamatta lapsen toiveita. Ei leikin tarvitse olla jatkuvaa lapsen viihdyttämistä. Lapsella saa välillä olla tylsääkin. Eihän sitä muuten keksi mitään uutta ja luovaa. 

Tätä samaa keskitietä olen kulkenut perheeni ruokailuissakin. Laitan välillä ruokia lapsen toiveiden mukaan. Meillä ei kuitenkaan voida syödä vaan pelkkää lasagnea päivästä toiseen vain siksi, että lapsi ei suostuisi syömään muuta. En suostuisi syömään yksitoikkoista ruokaa vaan lapseni vuoksi, enkä ala tekemään lasten ja aikuisten ruokia erikseen. Teen erilaisia ruokia ja kokeilen eri reseptejä. Minulle on sattunut tuuri sen kanssa, että lapsi ei nirsoile mistään. Jopa päiväkodin vahingossa liian tuliseksi maustettu kanakeitto oli maistunut ipanalle, kun muut lapset siitä olivat kieltäytyneet. Siitä asti kun kiinteää ruokaa alkoi syömään, on maistellut monipuolisesti kaikkea. En ole viitsinyt noudattaa neuvolan ohjeita mitä kannattaa syöttää ja milloin kannattaa lisätä uusi ruoka-aine makuvalikoimaan. Mielestäni ohjeet olivat liian yksipuolisia ja näillä ohjeilla olisin varmasti kasvattanut lapsestani epäluuloisen eri ruokia kohtaan. Vaikka lapsi on sanonutkin joskus harvoin lautasen eteen saatuaan; "Hyi tuo on pahaa", on ruoka hävinnyt lautaselta parin maistamisen jälkeen. Ei siis kannata missään nimessä suostua lapsen uhman vuoksi tyytymään siihen tiettyyn ruokaan varman päälle pelaamisen vuoksi. Toki en voi puhua kuin omasta puolesta, koska ei ole kokemusta lapsesta, joka nirsoilisi ruuasta. Ajattelen kuitenkin, että kyllä se lapsi syö jos sillä on nälkä. Kunnioitan kuitenkin sitä, että lapsellakin voi olla tiettyjä inhokkiruokia, vaikkei tämä nirso olisikaan. Sellaisia ruokia ei pitäisi pakottaa syömään. Maistamaan voi kuitenkin kehottaa, mutta pakko ei ole syödä. Minut on pakotettu lapsena syömään kylmää maksalaatikkoa ja hernekeittoa, jotka olivat inhokkejani. En oppinut tämän pakottamisen avulla kaikkiruokaiseksi. Ainoa mitä tästä sain on traumoja. En tänäkään päivänä pidä rusinoista tai maksasta.

Ihan kaikkeen ei tarvitse suostua lapsen mukavuuden nimissä. Pitäähän pettymyksiä oppia sieyätätämään jo lapsuudessa. Se ei tarkoita, että koko lapsuuden pitäisi olla yhtä pettymystä. Jos kerran on kokeillut jotain toimintaa ja edelleen kokee sen epämiellyttävänä, voi ihan hyvällä omatunnolla sanoa, että tähän en suostu. Pakko ei ole lähteä itseään kiusaamaan johonkin mistä ei nauti. Lasten kautta ei tarvitse elää, mutta kannattaa miettiä onko sekään oikein, että lapsi joutuu elämään aikuisen kautta ja syrjäytää omat toiveet ja halut. Onko teini-ikäistä pakko raahata mökille, jos tämä tahtoo mielummin olla ystävien kanssa? Ei lapsi nauti välttämättä samoista asioista kun vanhemmat, mutta varmasti löytyy joku yhteinen asia mistä kummatkin nauttivat. 

Kommentit

Yhtä sirkusta!

Luulen, että se kultainen keskitie on vähän joka asiassa se oikea väylä kulkea :)

Sydän huokaa

Samaa mieltä, joskin jokaisella on oma kultainen keskitie eikä se ole aina salamainen. Se voi olla joillain jopa ääripää, vaikka kokee sen itse keskitieksi. 

Kommentoi