Ladataan...
Sydän huokaa

Minulla on taipumus skeptisyyteen, vaikka haluaisin olla se positiivinen päivänpaiste.

Olen herkästi innostuva, mutta näyttäessäni herkän innon olen saanut osakseni maahan palauttaa pilkkaa epärealistisista haaveista. Tällaiseksi minut on kasvatettu. Jos erehdyin innostumaan mistään, perhe ja muut ympärilläni ovat vakuutelleet ja tyynnytelleet, että ei kannata. He ovat luetelleet kaikki huonot puolet ja mahdolliset seuraukset epäonnistumisesta. Olen opetellut nielemään innon ja esittämään maltillista. En uskalla näyttää iloani, koska pelkään sillä olevan pahat seuraamukset. Eläytymiskyvyn peittely tuntuu pahalta, mutta vielä pahemalta tuntuu sivaltava palaute innostuneisuudestani. Maahan palauttelijat syö luottoa omaan osaamiseen ja arviointikykyyn ja mietin ennakkoon skenaarioita mikä kaikki voi mennä pieleen. Tämä ei varsinaisesti helpota jäännitystä jota koen kaikesta mikä ei ole normaalirutiinia. Jos kalenterissa lukee jotain poikkeavaa mitä odottaa, alkaa kaikenlaisten peloista ja jännityksestä kumpuavat hahmotelmat ja versiot pyöriä päässä kuin käsikirjoittaisin, miten asia tulee menemään. Havahtuessani ajatuksiin yritän palauttaa itseni maanpinnalle tsemppaamalla, että kaikki menee hyvin.
 

Murehdin murehtimasta päästyäni

En itsekään pidä ihmisistä, joilla on negatiivinen elämänasenne. Ymmärrän kyllä, että valitusta ei ole mukavaa kuunnella. Silläpä en sano mitään jos ei ole mitään mukavaa sanottavaa. Kätken vaan kaiken huolen sisälleni. Mietin omassa päässäni ne negatiiviset asiat, jotka ovat niin kiellettyjä myöntää ääneen. Tunteita ei saisi näyttää suuntaan eikä toiseen. Hyvän olon nauttimisesta ja innostuksesta tulee syyllinen olo. Pelkään, että kaikki menee pieleen ja minusta ei ole mihinkään. Skeptisyys minussa on ikään kuin positiivisuuden talutushihna. Se jarruttaa, jos innostus pääsee vetämään hihnaa liian lujaa. Olen valmiina ottamaan kopin häränpyllystä. Kohtahan sen joku heittää.

Uskallan avoimesti olla iloinen vasta kun asia on valmis tai saavutettu. Juuri kun on noussut aallon alta pintaan tulee epäileväinen tunne siitä, että uusi tyrsky on tulossa kuitenkin ja kannattaa vielä pidättää hengitystä. Jos erehdyn ennen onnistumista kertomaan kenellekään innostuksestani minua ei oteta tosissaan eikä kannusteta. Uskotaan vasta kun on valmista tai menestynyt jossain. Tämä kannustuksen puute, kiittisyys ja epäilyt usein saavat minut luopumaan ajatuksesta, sillä tuntuu kuin en olisi ansainnut sitä. 
 

Skeptisyys ei poissulje positiivisuutta. Minusta löytyy kumpikin piirre.

On vaikea opetella pois tästä käytöksestä. Lapsen saamisen jälkeen olen paljon miettinyt tätä, koska en halua typerien ajatusmallien vaikuttavan ipanan kasvamiseen tasapainoiseksi. Yritän välttää tätä turhaa pelottelua ja höösäämistä oman ipanan kohdalla. En halua, että hänestä kasvaa negatiivista elämää pelkäävä syyllistyjää. On omituista, että minussa on kaksi puolta. Muille se kannustava ja rohkaiseva, mutta itselleen niin armoton. En halua, että oma ipana joutuu hillitseään innostustaan. Tahdon pystyä olemaan se kannustava äiti, joka ei latele huonoja puolia ja käskeä lopettaa edes yrittämään. Ipanan kohdalla tämä ei ole edes vaikeaa, mutta itselle on silti vaikea antaa lupa innostua. Jossain näiden tummien pilvien takana paistaa aurinko, vaikka sille ei uskalla antaa lupaa sädehtiä.
 
 
 
 
kuva pixbaysta
 

Ladataan...
Sydän huokaa

Miten paniikkihäiriö, ahdistus ja pakko-oireet ilmenee? 

Monilla voi olla ennakkoluuloja aiheesta ja monelle se voi olla jopa täysin tuntematon. Haluan kertoa miten jännittäminen minussa ilmenee ahdistuksena ja sen tuomina oireina. 

Ulospäin vaikutan ihan tavalliselta naiselta. Päältäpäin katsottuna kenenkään on mahdoton tietää millaisia oireita minulla on. Ihmisillä on tapana komentoida oudosti tai huonosti käyttäytyviä ihmisiä hulluiksi ja mielenterveyshäiriöisiksi, vaikka heillä ei olisi mitään oireita saati diagnoosia. Siinä samassa he laittavat samaan kategoriaan kaikki mikä kuuluu mielenterveyshäiriöiden alle oli se sitten vaikea psykoosi tai lievä masennus. Sama kuin laittaisi flunssan ja syövän samaan kategoriaan. Joka tapauksessa kirjoitukseni tarkoitus on kertoa avoimesti oireista ja tuoda ymmärrystä typerien letkautusten heittelijöille sekä olla vertaistukena muille samaa kokeville tai kokeneille. 

Jännitän paljon kaikenlaisia asioita. Jos kyseessä ei ole rutiininomainen asia, jännitysoireet iskevät. Vatsani oireilee herkästi jännityksestä. Päähäni tulee ajatuksia, jotka ei ole millään tavalla realistisia, mutta ei siinä jännitys- ja ahdistus tilassa sitä ymmärrä. Jos on määrä tavata uusi ihminen vaikka nyt asioidakseen jossain, ahdistun etukäteen ja mieleen tulee alitajuisesti kaikki pahat skenaariot mitä voi tapahtua. Itse pelon kohde voi olla epätodellinen, mutta pelon tunne on todellista totta. Sen vähättely ei auta mitään.

Kun huomaan ajatukseni joita en aluksi tiedostanut, alan tsemppaamaan vakuutellen, että kaikki menee hyvin eikä kenelläkään ole mitään syytä olla minulle ilkeä ja kohdella huonosti. Tämä ajatus pyörii lähinnä päässä sosiaalisissa tilanteissa tai yksittäisissä suunnittelemattomissa kohtaamisissa (esim pyykkituvassa tms). Vakuuttelen, että kaikki tulee sujumaan ihan hyvin. 

Miten oireet vaikuttavat elämääni

Etukäteen jännittäminen on aikamoinen stressin aiheuttaja. Sen tietää jo kun kalenterissa on merkattu joku meno tai tapahtuma, sitä saattaa jännittää etukäteen. Siksi tykkäänkin tehdä joskus asioita extemporee, ettei tarvitsisi jännittää kahta viikkoa. Nämä kaksi tapaa eroavat niin että etukäteen jännitetty tilanne ei välttämättä jännitä niin paljon itse paikan päällä tilanteessa. Kun taas hetken mielijohteesta tehty meno saattaa purkautua hermostuneisuutena ja jännityksenä siinä hetkessä. 

Isoissa porukoissa itsensä esitteleminen on niin ahdistavaa, että höpötän hermostuksissani kaikkea typerää ja annan itsestäni aivan idiootin kuvan. Sosiaaliset tapahtumat saattavat ahdistaa. Ei useinkaan julkiset messut tai festarit, koska ne eivät ole missään määrin intiimejä, eikä niissä tarvitse olla keskipisteenä. Mutta esimerkkinä voi antaa pikkujoulut tai pienemmät keikat, jossa istutaan tai seisotaan melko lähekkäin tai aivan liki väenpaljoudessa. 

Paniikki- tai ahdistuskohtaukset on tulleet odottamattomissa tilanteissa. Yhdenäkin huimaa ja ympäristö näyttää siltä, kuin olisin unessa, mutta silti tiedän sen olevan totta. Näin kuvailisin sitä epätodellista oloa mikä on tyypillistä paniikki kohtauksissa. Samalla minulle nousee kylmähiki ympäri kehoa ja huimaa. Täytyy mennä istumaan. Henkeä alkaa ahdistamaan vähän kuin keuhkoja puristaisi ja pitäisi taistella hengenvedoistaan. Tätä on vaikea kuvailla, koska se ei liity millään tavalla samanlaiseen oloon kuin allergisessa hengenahdistuksessa, jota minulla allergiakausina on. Henkisen ahdistuksen taas voi tuntea niin, että ihan sydän tykyttää ja rintaa puristaa. 

Tiedän kuitenkin paniikkikohtausoireiden alkaessa mistä on kyse ja osaan ohjata itseni näistä tilanteista selville vesille. Joka kerta kohtausta ei aina pysty tunnistamaan itsekään, kun ne tuppaavat tulemaan niin erilaisissa tilanteissa, eivätkä kaikki ole yhtä voimakkaita. Joskus pystyn hallitsemaan hengityksen ilman, että alkaa hyperventiloimaan hysteerisesti. Jos tarpeeksi ajoissa tajuaa mistä on kyse, pystyn kontrolloimaan tilannetta ja kohtaus saattaa mennä ohitse ennen kuin se on kunnolla ehtinyt edes alkaakaan. Välillä saattaa ahdistaa ja puristaa rintaa ilman mitään kohtausta. Tällainen ahdistuneisuus on minulle paljon tavanomaisempaa kuin paniikkikohtaukset, joita tulee hyvin harvoin. 

Yritän olla ajattelematta asioita, jotka pelottaa ja ahdistaa, mutta alitajunta ei näistä asioista mitään ymmärrä. Kun elämässä on tapahtunut jatkuvasti traumaattisia tapahtumia ja kasvanut ilman tasapainoista ympäristöä, väkisinkin huomaamattaan tulee ajatelleeksi pahoja asioita, jotka johtavat ahdistukseen, jännitykseen ja panikointiin. Tämä ei ole tarkoituksenmukaista vaan eräänlainen toimintatapa, joka vaan sattuu olemaan yhteyksissä menneisiin kokemuksiin. Kaikkeen uuteen suhtautuu aina oppimallaan tavalla ja menneisyyden tapahtumat vaikuttavat siihen miten mihinkin reagoi.

Tästä kaikesta huolimatta, en ole normaalisti terveenä ollessa kotona viihtyvä sohvaperuna. Toki olen sitäkin, mutta nautin tapahtumista ja sosiaalisista tilanteista, mutta vastapainoksi kotoilu ja yksin olo on tärkeää, jotta voi latailla akkuja sosiaalisesta kuormituksesta jota herkkänä ihmisenä helposti kertyy. 

Pakko-oireet aiheuttaa häpeää

Tästä ahdistuksesta johtuen on kehittynyt pakko-oireita ja -ajatuksia. Olen kieltänyt sen itseltäni, koska häpeän sitä niin paljon. Pakko-oireet on kuitenkin tulleet siitä kun ei halua kohdata ahdistusta ja niillä lievittää sitä. Eihän se ahdistus pitkällä tähtäimellä mihinkään katoa. Pakko-oireitakin yrittää olla ajattelematta ja koittaa olla tekemättä ja ajattelematta, mutta tää on vuosien aikana vaan pahentanut sitä. Ne ovat aina ahdistavimpina aikoina tulleet takaisin. Niitä on ollut lapsesta asti, enkä tosiaan ymmärtänyt vielä silloin mistä on kyse. 

Nämä ei riipu milläänlailla omasta tahdosta, vaan ajatukset vain ahtaa mieleen. Näistä inhottavista peloista ja ajatuksista johtuvaa ahdistusta seuraa nämä pakko-oireet joilla ahdistusta lievittää. Ymmärrän, että näissä ei ole järjen hiventäkään, eikä ne ole realistisia.  Pakkotoimintoja vältän vakuuttelemalla itselleni kaiken olevan kunnossa eikä minulla ole mitään hätää. Toki onhan tämä päänsisällä käyty jatkuva vakuuttelukin pakkoajatus, jolla vaan korvataan pakkotoiminto. Ei pitäisi joutua vakuuttelemaan asioita, joita ei pitäisi pelätä näin suuressa mittakaavassa. Silti niille ei vaan mahda mitään. 

Nämä oli vaikea tunnistaa, koska niitä ei ole kokoajan ypäri vuoden vaan vaikeimpina aikoina. Pikkuhiljaa kun niistä on alkanut elämän varrella tulla muutama kommentti läheisimmiltä. Eikä kommentit ole tulleet mitenkään neutraalisti vaan syyttävästi ja tökerösti. En ole oikein osannut vastata mitään, kun en tiennyt mikä minua vaivaa. Häpesin vaan ja koitin olla tekemättä mitään kenenkään nähden. Se vaan lisäsi ahdistusta. Ihmisten ymmärtämättömyys lisäävät häpeää. Nyt niitä alkaa tiedostamaan, koska yksin asuessa niitä ei tarvitse peitellä ja huomaa sen olevan haitaksi normaalissa arjessa.

Suurimmaksi osaksi ne ovat huomaamattomia, eikä muut sitä näe, että kärsin tästä.

Minulla ei ole tyypillistä pakko tarkastaa useita kertoja onko hella päällä tai pakko pestä käsiä 10 minuuttia bakteerikammoisena. En nyt tässä käsittele yksityiskohtaisesti mitä oireita minulla on. Monista olen päässyt eroon kohtaamalla pelon toistuvasti niin, että joka kerralla se on tuntunut vähemmän ahdistavalta. Esimerkkinä voin antaa ajopelon ja siihen liittyvät pakkoajatukset onnettomuuksista. Pakkoajatuksissa on se ongelma, että ne kokee kuin se olisi jo tapahtunut. Pystyn tuntemaan onnettomuuden aiheuttaman tuskan ja pelon, vaikka sitä ei olisi tapahtunut, eikä todennäköisesti tapahtuisikaan. Mitä enemmän ajoin autoa sen varmemmaksi tulin ja ajatukset lopulta loppuivat. Ajopelkoon ei varsinaisesti auttanut kuunnella apukuskilta kuinka tuskaista on istua kyydissäni ja jatkuvia ajoneuvoja ikään kun en koskaan olisi autokoulua käynytkään. Kun tämän jälkeen on pitkiä aikoja käyttämättä autoa ja vuosien kuluttua pitää taas hypätä rattiin, alkaa sama päänsisäinen taistelu uudestaan. 

Pahimmat pakko-oireet, joista en ole päässyt eroon ja jotka ovat pitkäaikaisia hävettää minua eniten. Olen vain syrjäyttänyt häpeän vuoksi, enkä tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Oireiden ilmetessä ei oikein kehtaisi mennä ihmisten ilmoille, kun en ole varma pystyykö olemaan tekemättä pakko-toimintoja, jota joku saattaa ihmetellä. Osaan kyllä hyvin olla tekemättä niitä, mutta tilalle tulee ajatukset. On vaikea vain ottaa se ahdistus vastaan mikä on tullakseen ilman näitä typeriä tapoja. Silloin pelkään paniikkikohtausta. Todellisuudessa niitä on hyvin harvoin.

Odotan kovasti ensi vuotta, jotta pääsen terapiassa puhumaan näistä ja toivon saavani konkreettisia keinoja miten näistä pääsee eroon tai vähemmäksi. Tulen varmasti kirjoittamaan matkan varrella miten eheytyminen edistyy ja mitä keinoja tulen käyttämään näiden hoitoon.

Löytyykö muita kenellä olisi samaanlaisia kokemuksia? 

 

 

 

 

 

 

kuvat pixbaysta

Ladataan...
Sydän huokaa

Helteellä on vaikea pitää kiinni herkkupäivistä lapsen kanssa, kun sortuu helposti jäätelöön virkistymisen nimissä. On saatava jotain helpotusta oloon.  

Vältin sokerin antamista lapselle mahdollisimman pitkään. Herkuiksi oli rusinoita ja pähkinöitä. Ylisuoritin äitiyttä ja uuvuin täysin. Nykyään meiltä löytyy kaapista myös eineksiä ja puolivalmiita ruokia sekä herkkuja. Aina ei tarvitse kokkailla. Herkuttelunkin suhteen on löytynyt kultainen keskitie.

Päästiin ipanan kanssa testaamaan uutta Mehukattiluomupillimehua. Tätä mehua voinkin antaa lapselle hyvällä omatunnolla, vaikka ei olisikaan herkkupäivä. Mehukatin uutuuteen ei ole lisätty sokeria eikä mitään muutakaan makeutusainetta. Ja vieläpä ilman lisä- ja säilöntäaineita!

Muistan omasta lapsuudestani esanssisen päärynämehukatin, enkä sen jälkeen ole tullut ajatelleeksi sitä sopivana omalle lapselle. Sitten tutustuin näihin. Mehukatin luomupillimehussa nimittäin on korkea täysmehupitoisuus. Jopa 75-80%! Ei ollenkaan pöllömpää.

Tuomio:

Ei ollenkaan niin keinotekoisen makuisia kun oletin. Paljon laimeamman makuinen kun perusmehut. Itse lisään jo valmiisiinkin mehuihin hieman vettä, koska ovat minun makuuni liian voimakkaita vaikka eivät tiivistettä olekaan. Mehukatin luomupillimehut olivat juuri sopivia. Ipanallekin maistui.

Hauska idea on, että nämä voi nimetä, mutta mustekynä ei ainakaan tartu. 

 

Mehukattiluomu sivulle pääset tästä.

Pages