Ladataan...
Sydän huokaa

Osallistun syksyllä nimeltämainitsemattomaan ryhmään, jonka tarkoitus on auttaa myönteiseen elämänmuutokseen ja sen ylläpitoon. Ryhmä on pitkäaikaissairaille ja tapaamme kuudesti tavoitteenamme kohentaa hyvinvointia parantamalla päätöksen teko taitojamme ja oman toiminnan suunnitteluamme. Tarkoitus on puhua ruokavaliosta, vuorovaikutustaidoista ja keskustella oman hyvinvoinnin havainnoista. Kaunis ajatus, mutta alkoikin heti ahdistamaan, että mihin sitä meni osallistumaan. 

Onko kyseessä taas pakkoreipastus, jossa valmentaja ei näe kokonaistilannetta ja lähtökohtaa tajuamatta miten monimuotoinen sairaus voi olla. Puenko taas jälkeen hymynaamarin kasvoille ja alan paahtaa itseäni uupumukseen asti näillä ohjeilla mitä kurssilta saan. Palaan taas samaan kaavaan missä kiellän pahan oloni. Esittäisin olevani elämäni kunnossa, jotta minut hyväksytään. Olisinhan pettymys jos en onnistuisi parantamaan elämänhallinta vinkeillä itseäni. Kehittäisin aivan uuden persoonan joka on vahva. Sellainen epäinhimillinen olento jota minulta odotetaan. Kaikenhan täytyisi olla kunnossa kun taustalla on vain oikea ruokavalio, liikunta ja unet. Kurssien periaate on, että kun perusasiat on kunnossa niin mielikin voi hyvin. Itse kyllä ajattelen, että jos mieli ei voi hyvin, ei jaksa keskittyä näihin perusasioihin. Mieli pitäisi ensin hoitaa kuntoon.

Tarvitseeko elämän jokaisen arkipäivän perustua näiden elämäntpavalmennusten varaan, joissa tavoitellaan elämänsä kuntoa ja parasta puolta itsestään. Onko pakko taas olla se perfektionisti joka vaatii itseltään liikaa. Ei kai kaiken toiminnan tarvitse edistää terveyttä. Välillä voi mussuttaa roskaruokaa ja vaipua pohjamutiin pohdiskelemaan. Pitäähän sitä elämässä olla muutakin kuin täydellinen keskittyminen pelkkään elämänhallintaan. 

Pitäisikö paineen alla hyväksynnän ansaitsemisen nimissä toimittaa kaikenlaisia hyvinvointia edistäviä asioita. Tämä pitäisi sovittaa oman arjen hullunmyllyyn, joka jauhaa jo ennestään liian kovaan tahtiin. Pitäisi tarkkailla unenlaatua ja merkata nukutut tunnit, pitäisi tarkkailla syömistä ja merkata kalorit ylös, meditoida ja joogarta, lukea hyvänmielen kirjoja ja oppaita, osallistua kaikenmaailman elämän hallinnan seminaareihin ja kehittyä jatkuvasti, liikkua ja käydä salilla, tehdä hengitysharjoituksia, juosta peräsuolipitkällä hierojalla, reikihoidoissa ynnä muissa, reippailla parantavassa luonnossa, muistaa ottaa vitamiinit ja luontaistuotteet oikeaan aikaan ja ties mitä.

Pitäisi ehtiä myös hoitaa normaali arki: siivota, vastata wilma/daisy viesteihin, merkata hoidontarve tunnit, hakea töitä/tehdä töitä/opiskella, ruokkia perhe, pestä pyykkiä, peseytyä ja juosta peräsuolipitkällä näkemässä ystäviä ja perhettä, sekä olla läsnä ipanalle. Ja tämän kaiken lisäksi pitäisi vielä saada 24 tuntiin lisätunteja kaikelle tälle elämänhallinta toiminnalle. Ay caramba mikä sirkus. 

Ajatus taustalla on oikein ihana, mutta tässä on yksi iso MUTTA. Tämä on juuri se mistä tulee suorituspaineet ja uupuu. Entä jos on jo aiemmin tuollaisella joka paikkaan höyläämisellä rasittanut itseään? On höylätty ja höylätty niin kauan, että laudasta on loppunut puu ja terä on tylsynyt. Jäljelle on vain jäänyt kasa katkenneita tikkuja. Voisiko vaan hyväksyä, että elämää ei voi hallita. Ei ainakaan kokonaan. Ainoa mitä voi tehdä on ajelehtia mukana, oppia tiedostamaan ongelmat ja hyväksyä ne ymmärtäen, että kaikkeen ei voi vaikuttaa sormia napsauttamalla.

Lähden tuohon ryhmään nyt kuitenkin avoimin mielin katsomaan, onko siellä mitään itselleni sopivia neuvoa, mistä minä voisin saada keinoja jaksamiseen. 

Ladataan...
Sydän huokaa

Syyllisyys on kuin inhottava vuokralainen joka tuhoaa asunnon, mutta siitä ei meinaa päästä eroon. Ei vaikka antaisi minkälaisia varoituksia ja hakisi häätölupaa. Tuhot mitä tämä aiheuttaa ovat varsin mittavat ja niitä on vaikea lähteä korjaamaan.

Tämän vuokrasopimuksen on allekirjoittanut narsisti. Narsistin uhri on se joka näiden tunteiden kanssa taistelee. 

Aiempi postaukseni syyllisyyden taakasta löytyy tästä

Hymyilin ennen paljon. Se oli perusilmeeni. Exä usein kysyi miksi hymyilen ja hymylle piti aina keksiä joku perustelu ja syy. Ei riittänyt, että on vaan hyvällä tuulella. Lopulta en enää hymyillyt. En jaksanut keksiä syitä ja selityksiä hymyilylle ja puolustaa itseäni. Kun en enää hymyillytkään minulle tivattiin "miksi olet niin negatiivinen". Siinä sitten koittaa väkisin olla iloinen ja nauravainen. Silti tuntuu ettei riitä. Oli niin tai näin, aina on joku asia mistä syytettiin ja mistä piti potea syyllisyyttä. 
 
Sanotaan, että riitaan tarvitaan aina kaksi. Kun on suhteessa ihmisen kanssa, jolla on persoonallisuushäiriö, ei siihen tarvita kuin yksi. Narsistin uhrina tekee kaikkensa, että välttäisi nuo kaikki konfliktit, mutta eihän se riitä. Narsisti ärsyyntyy kaikesta. Kuten yllä mainitusta hymystä. Narsisti ärsyyntyy jo pelkästä uhrin olemassa olosta ja hengittämisestä. Haarukkaakaan uhri ei osaa laittaa oikein suuhun kun siitäkin aletaan haastamaan riitaa. Pelkkä käveleminenkin saa narsistissa ärsytystä aikaan. Uhri ei osaa edes kävellä oikein vaan pitää valittaa uhrin kävelytyylistä ja laahaavista askelista tai muusta vastaavasta mitä ikinä keksiikään toisen moittimiseksi. Uhri ei osaa tehdä mitään oikein. Uhrin pitää olla varpaillaan kokoajan, että ei pieraisekaan väärään suuntaan tai helvetti on irti. Jos ei moitittavaa löydy uhrista sitä kyllä keksitään, ja jos ei keksitä niin moititaan uhrin läheisiä esim lasta. 
 
Auta armias jos erehtyykin puolustautumaan ja koittaakin asettaa rajoja kohtelulleen. Uhri on loppujen lopuksi siinä asemassa, että pyytää anteeksi riidan aloittaista ja draamanhakuisuuttaan. Puolustaa ei saa, sillä se lisää vaan vettä myllyyn narsistille. Ulkopuolisen on vaikea käsittää tätä vaan on tyypillistä, että uhria väheksytään ja syyllistetään. Onhan narsisti kuitenkin nykyajan muotisana, jota jokainen eronnut käyttää. Olen huomannut, että helpommalla pääsee kun pitää nämä asiat omana tietona niin ei pääse kukaan vähättelemään. Harmittaa, että ihmiset puhuvat kaikista mulkuista ihmisistä narsisteina. Kaikki mulkut eivät ole narsisteja, mutta kaikki narsistit taatusti ovat mulkkuja. Nämä turhanpäiväiset narsistiksi nimittelyt syövät uskottavuutta niiltä ketkä oikeasti ovat joutuneet narsismin ja henkisen väkivallan uhriksi. 
 
Olen mietiskellyt syitä mistä tämä syyllisyyden tunne kumpuaa. Olen kasvanut syyllistävässä ympäristössä. Oman tahdon syrjäyttäminen ja muiden tarpeiden mukaan eläminen on ollut ainoa sallittu tapa elää ja kaikesta on tuntenut riittämättömyyttä ja arvottomuutta. Pelkkä olemassa olo on tuntunut olevan loukkaus ja pettymys muita kohtaan. Pohdiskellessa juuriani valkeni, että kaikki syyllisyyden tunteet ei olleetkaan samanlaista. On ihan normaalia tuntea syyllisyyttä, jos tietää sydämmessään tehneensä väärin ja loukanneensa toista. Eihän ilman syyllisyyttä pystyisi pyytämään virheitä anteeksi.
 
Sitten on ulkopuolelta tuleva paine josta kokee epänormaalia syyllisyyttä. Vaikka tuntee pahaa oloa toisen puolesta, tuntee samalla epäoikeudenmukaisuutta itseään kohtaan. Se tulee siitä kun on tuottanut pettymyksen toiselle olemalla oma itsensä. Samaan aikaan tuntee tekevänsä oikein itselleen, mutta se loukkaa toista.
Tästä loukkauksesta johtuen empaattisena koen omat tunteet vähäpätöisempinä kuin toisen, ja näin ollen syyllisyys iskee. Haluaisin olla toiselle mieliksi, että tämä ei pahoita mieltään. Vaikka sitten omalla kustannuksella. Olenhan minä syyllinen toksen pahaan oloon. Täytyy ottaa vastuu omasta käytöksestä, että toisen ei tarvitse kokea pettymystä.
 
En ole katunut tätä myrkyllistä suhdetta tai muitakaan vaikeita kokemuksia elämässäni. Se on opettanut minusta paljon asioita ja avaamaan silmät aivan eri tavalla. Nyt alkaa hahmottuam miten tunnistan jatkossa nämä myrkylliset ihmiset ja osaan olla varovaisempi. Pitää vain kiinnittää huomiota, että en itse käyttäydy alistuvasti ja pidän rajoistani kiinni. Pitää etsiä jostain rohkeus tähän eikä pelätä tyrmäystä heti jos en olekkaan se kiltti tyttö. Koitan aina muistuttaa itselle, että en ole muiden tunteista vastuussa, vaikka omasta käytöksestä olenkin. Käytökseni voi miellyttää toista, mutta samaan aikaan ärsyttää toista. Näin ollen olisi helpompi olla ensisijaisesti itselle oikeudenmukainen ja sen jälkeen muille, kuitenkaan kärsimättä siitä itse. Usein tämä ei yksinkertaisesti ole mahdollista ja ihmiset kokee pettymyksen. 
 
Anteeksipyyntö exälleni hymyilystä tai negatiivisesta olemuksestani ei varsinaisesti helpottanut oloani. Normaalisti se tuntuu hyvältä, kun virheen tehtyään ja pahoittelee sekä saa anteeksi. Miksi sitten minulle tulei jatkuvasti paha olo kun pyysin anteeksi? Joka anteeksipyynnöllä arvoni romahti kuin osakekurssit. Silloin kun tiedän sanoillani tai teoillani todenteolla loukanneeni, syyllisyys on aivan valtava mörkö. Välttelen kaikin keinoin konflikteja enkä ole riidanhaluinen, sillä haluan välttyä syyllisyyden tunteelta.
 
On vaikea tuottaa pettymyksiä muille kun on herkkyyteen taipuvainen. Opittu kaava lapsuudestani vääristi ajatusta miten muiden onni on minun vastuullani ja riippuu käytöksestäni ja siitä miten kohtelen ihmisiä. Ymmärrän nyt kuitenkin, ettei tämä pidemmän päälle ole terveellistä syyllisyyttä. Kauan siinä kestikin tajuta. ihan liian kauan. En enää halua edes lähteä suhteisiin ennen kuin itsetunto on parempi ja koen olevani tarpeeksi arvokas uskaltaakseni kertoa omista tarpeista ja siitä mitä tahdon parisuhteelta saada. Ylipäätään pitäisi opetella hemotteleaan itseäni ilman syyllisyyttä, että voi sitten ottaa hyvää kohtelua vastaan muiltakin hyvällä omalla tunnolla. Pitää vain lähteä etsimään keinoa tähän. 
 
Olisiko aiheellista ottaa peruskoulun oppiaineeksi itsetutkiskelu tai psykologia? Kaikki lapset eivät saa kotona oikeita toimintamalleja saati ajatusmalleja ja pysty kyseenalaistamaan näitä, koska eivät tiedä paremmasta. Jos nämä terveet vaihtoehtoiset mallit olisi mahdollista saada perheen ulkopuolelta jo lapsena, sillä olisi suuri merkitys itsetuntoon ja mielenterveyteen.
 

On vaikea rakastaa itseään kun tuntee syyllisyyttä itsekkyydestä. 

Monet puheet ympärilläni siitä miten itserakkaat ovat pahoja ja kiltit ja alistuvat hyviä. Ehkä en enää halua olla hyvä ja oikeanlainen, vaikka se sitten olisikin muiden ihmisten määritelmä minusta. Ehkä on alettava opettelemaan itsekkyyttä ja etsiä niitä onnelliseksi tekeviä asioita, vaikka se olisi muista väärin. Oikein tekeminen itseäni varten on aina ollut pois muilta siinä mielessä, että en ole heitä varten. Monet haluavat hyötyä vaikka se ei palvelisi minua millään lailla. monet myös kuvittelevat tietävänsä minua paremmin mikä on minulle hyväksi, eivätkä silti tällä ajattelulla kykene antamaan minulle tarvitsemaani. Syyllisyyden tunteminen itsekkyydestä on kaikkein vaikeinta. Syyllisyys kun muista tuntuu pahalta. Se on niin ylitsepääsemätön tunne, että se lannistaa myöntymään toisen miellyttämiseen. Yritän vältellä jatkossa näitä ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan syyllisyyttä. 
 
Nyt kun tämän tiedostaa ja on päässyt jyvälle, pitääkin alkaa miettiä miten uskallan olla pettymys ihmisille ilman pahaa oloa. Sitä minä olen jokatapauksessa, käyttäydyin sitten miten tahansa. Odotan, että syyllisyyden vuokrasopimus loppuu ja tämä muuttaa pois. Pitkä opettelu on siis edessä. Ennen pitkään tällä on edessä häätö.
 

Ladataan...
Sydän huokaa

Kuva pixbaysta

 

En tiedä miksi olen olemassa. En ymmärrä mikä tarkoitus tällä kaikella on. Olen kuin robotti, jonka ohjain on muilla. Tätä robottia pitää ladata ja korjata jatkuvasti. Sen ylläpito tulee kalliiksi. Ihmiset kysyvät eikö se voi jo luovuttaa ja mennä metallinpuristimeen. Usein loppuu virta ja sairastaminen on tullut liiankin tutuksi. Alkoi ihan huvittamaan alapalkissa lukeva "En ole robotti" vahvistus. Joskus tekisi mieli laittaa rasti "Olen robotti" ruutuun, jos sellainen vaihtoehto olisi tarjolla. Olen vaan rikkinäisen robotin ontto peltikuori ilman tarkoitusta. Sisällä kaikuu hiljainen ja monotoninen apua, joka pujahtaa rikkinäisen sauman kohdalta kuulumattomiin. En haluaisi olla pelkästään muita ihmisiä varten. En halua, että identiteettini pohjautuu pelkkään äitiyteen, työntekoon ym mitä kenellekin pitää olla. Joka päivä huomaan miten kadotan itseäni pala palalta ja lopulta en enää tiedä mitä haluan ja kuka olen itselleni.

Miksi täällä pitää alistaa itsensä toisten tavoitteille ja päämäärille. Ainoana tehtävänään suoriutua päivästä toiseen ja lopulta kuolla. Olen vain pässi narunpäässä, joka lopulta joutuu teurastamoon.Töissä käydään, jotta voidaan maksaa vuokra ja ruoka. Ei rakkaudesta lajiin. Tästä kaikesta puuttuu tunne. Tuntea saa vain vapaa-ajalla, jos enää jaksaa. Arvostusta saa vain jos kuuliaisesti ja tunnollisesti tekee yhteiskunnan määräämiä hommia mistä on hyötyä muille, mutta ei itselle. Tämä on minusta hyväksikäyttöä toisen elämän kustannuksella. Masentaa tehdä toisten arvostaia valintoja jotka on yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä. Itse ei saa mitään täyttymystä, mutta on se sentään muista järkevää.

Miksi ei hyväksytä sitä, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen pitäisi tapahtua omien mielenkiintoinen lähteestä eikä toisten määritelmästä.

 

Piilotamme oikean luonteemme toisten antamien tehtävien taakse. Meidät houkutellaan niihin sanomalla miten työ on joustavaa leppoisassa ilmapiirissä ja siinä pääse toteuttamaan itseään. Todellisuudessa ilmapiiri on täynnä työpaikkakiusaamista ja työelämässä saa toteuttaa itseään ainoastaan tietyissä raameissa tietyin ohjein toisen haluamalla ja määräämällä tavalla. Tämä ei ole luovuutta vaan sen tukahduttamista. Luovuus ei tule pakottamalla. Se ei katso aikaa ja paikkaa. En ole työelämässä koskaan keksinyt mitään luovaa ja innovatiivista. Kaikki luova on aina tapahtunut vapaa-ajalla.

Houkuttelun tuloksena koukutetaan ihiminen toimimaan vasten omaa luontoaan kertomalla miten meidän firmassa työnteko on hauskaa. Ehkä luvataan, että kehittämismahdollisuudet ovat rajattomat. Sitten huomaakin kymmenene vuoden päästä junnaavansa samassa paikassa kuin ennenkin ja hauskuus on ollut työnteosta kaukana. Sitä on tehty tosissaan niskalimassa potkujen pelosta. Työstä nauttimisesta rangaistaan ja sen pitää olla kärsimistä. Vähän yritetään välillä motivoida ja voidella virkistyspäivillä ym aineellisilla palkkioilla. Tämä materiaali ei palvele millään lailla idealisteja, joille todellisuus on henkinen hyvinvointi ja käsitys arvostamme on sielussamme eikä siinä mitä haalimme ympärillemme rahalla ja miten menestymme toisen ihmisen alaisena.

Aina ei anneta edes takeita miksi juuri työpaikka olisi hyvä, vaan pitää todistella miksi olisin hyödyksi työpaikalle. En tarkoita, etteikö työmoraalini olisi korkea. Haluaisin menestyä ja kunnianhimoa löytyy. Olen aina antanut itsestäni kaiken yrittäjähenkisesti kohdellen työtä kuin omaa yritystä, jotta toisen ihmisen unelma ja yritys toteutuisi. En ole saanut tästä mitään tyydytystä. En ole löytänyt sitä alaa, josta nauttisin ja olisin samalla hyödyksi yhteiskunnalle. Ei sillä, että yhteiskunta olisi koskaan tehnyt mitään sen eteen, jotta pääsisin opiskelemaan mitään ja kokeilemaan siipiäni. Vuodesta toiseen pätkätöitä tehden hakien opiskelemaan ja koittaen löytää töitä, alkaa kyseenalaistamaan oman osaamisensa ja itsetunto laskee. Olen ylimääräinen. Ei kaikille ole paikkoja.

En väitä, etteikö raha olisi olellinen asia elämäämme. En kuitenkaan tahdo, että se on prioriteettina ensimmäisenä. Tuntuu pahalta, että raha on se joka hallitsee maailmaa eikä rakkaus ja intohimo. Kuinka moni tekisi työtään jos siitä ei maksettaisi? En usko, että jäljelle jää kuin luovat alat. Miksi ihmisten luovuutta ja idearikkautta ei kunnioiteta? Miksi pitää olla riippuvaisia toisten materialististen haaveiden toteuttamisesta, jossa ainoa motivaattori on raha.

Toisten vähätellessä kykyjäni lannistetaan miten pitäisi palauttaa pää pilvistä ja pitää jalat maassa. Millälailla silloin on muka silloin maassa, jos tekee jotain mihin ei ole tarkoitettu eikä ole edes vaadittavia ominaisuuksia? Eikö paljon realistisempaa olisi tehdä sitä mitä osaa, mihin omat kyvyt ja piirteet sopii ja mikä antaa merkityksen elämälle? Vaikka se olisi muista epärealistista humpuukkia, se on minun todellisuus. Ihmisten on todella niin vaikea käsittää erilaisia ajatusmaailmoja ja piirteitä. Pitäisi olla loogista päättelykykyä ja matemaattisia taitoja ja muuta hyödyllistä. Ihmisille kelpaa vaan konkreettiset asiat. On rakkaus ja intohimokin konkreettisia, vaikka se ei ole näkyvää ja käsinkosketeltavaa.

Haluaisin kuunnella omaa sisintä ja luoda sitä missä olen hyvä. Luoda rakkaudesta ja intohimosta. Kun omia ajatuksia ja tunteita ei sallita, niiden varjossa haaveet omasta todellisuudesta alkavat näyttää enemmän unelta. Ne eivät ole enää todellisia ja toteutuskelpoisilta ideoilta, joita ne alunalkaen olivat. Sen sijaan tässä yhteiskunnassa pitää tukahduttaa oma totuus. Täällä ei tunnisteta kuin yksi tapa elää, yksi totuus. Ja se on realismi. Kaiken pitää aina olla niin konkreettista. Käy töissä, saa palkka, osta leipä pöytään.

Ongelma on se, että ei kukaan arvosta luovia aloja, eikä siitä olla valmiita maksamaan elantoa. Kukaan ei osta käsitöitä, maalauksia tai musiikkia, koska niillä ei elätä perhettä. Niitä ei voi syödä, juoda tai ne ei tyydytä suurimman osan tarpeita. On pakko syrjäyttää omat piirteet ja alistua. Kaikesta pitää luopua yhteisen hyvän nimissä. Täytyy niellä oma itsensä ja itsetutkiskelulle ei anneta tilaa kiireisessä maailmassa, jossa täytyy keskittyä suorittamiseen. Aikaa ei jää omille ajatuksille. Töitten jälkeen on niin uupunut, että ei edes jaksa ajatella mitään. Yritän vain harhauttaa itseäni netflixillä ja somella kadotakseni eri maailmaan pakoon vääristynyttä masentavaa todellisuutta, jotta saisi nollattua pään ja jaksaa taas suorittaa seuraavan päivän.

Ihmiset ei kunnioita luovien ihmisten ajatusmaailmaa, vaan kaikelle pitää olla aina järkevä heitä tyydyttävä peruste ja jotain konkreettista hyötyä. Olen niin lopen kyllästynyt itseni puolustamiseen ja kaiken perusteluun sekä ratakiskosta vääntämiseen. Miksi muiden pitää aina vaatia selitystä ja silti eivät halua ymmärtää. Todella ristiriitaista enkä näe tässä mitään pointtia. Ihan yhtä realistista on idealismi. Minulle totuus on paljon aineettomampaa. Se on rakkautta ja vapautta tehdä työkseen sitä mitä rakastaa ja kehittää omia ominaisuuksia, vaikka ne poikkeaisivat muista. Se tarkoittaa, että jalat on maassa vaikka pää onkin pilvissä. Miksi kukaan ei näe, että jokaisella on oma käsite totuudesta minkä mukaan elää. Ymmärtämisen sijaan sijaan oma totuus pitää tuhkata ja haudata. Näissä hautajaisissa ei ole edes vieraita. Ketään ei kiinnosta tämä kuolema. Ei kiinnostanut elossa ollessakaan.

Itse koen taiteen ja musiikin hyvinvointi- ja mielenterveystyönä. Se on työtä, joka herättää kauniita tunteita. Tunteita joiden avulla tuntee arvokkuutta, merkityksellisyyttä ja tuntee elävänsä sielun voimissaan. Nämä kaikki ovat ihmiset perustarpeita ja tärkeä osa tervettä itsetuntoa. Tässä epätasaarvoisessa yhteisössä kaikilla ei ole oikeutta hyvään itsetuntoon ja mielenterveyteen. Vain tietynlaisen luonteenpiirteiden ja ominaisuuksien omaavat vahvaksi tituleeratut pärjää. Loput ovat vääränlaisia, ylimääräisiä, jotka sairastuu ja syrjäytyy.

Koko elämän kestänyt piirteideni vähättely on johtanut siihen että syrjäytin ne tiedostamatta ja yritin kehittää itsessäni niitä ominaisuuksia mitä muut arvostavat. Ongelma tässä on se, että minulla ei alunalkaenkaan ollut niitä ominaisuuksia. Pidän itseäni tyhmänä ja arvottomana. Minua on haukuttu kuin pingviiniä, joka ei osaa lentää huolimatta ollenkaan miten taitava tämä pingviini on kalastamaan. Kalastaminen on kiellettyä. Sanotaan vaan, että miksi kalastaa kun sitä saa kalatiskiltä. Tämä on johtanut vaikeisiin mielenterveysongelmiin eikä mikään enää tunnu miltään. Ei edes ne luovat asiat. Päällimmäisenä on vain ahdistus, masennus, unettomuus, paniikkikohtaukset ja kuoleman toive.

Tässä pitää nyt lähteä opiskelemaan uutta ammattia, joka mahdollistaa varman työllistymisen, jotta ei tarvitse olla työttömänä. Ala jota juuri ja juuri voi sietää eikä tunnu kidutukselta ja hyävksikäytöltä. Ammatti johon ei ole minkäänlaista intohimoa saati kiinnostusta. Itkettää, että ihmisen pitää heittää elämä hukkaan, koska ei ole vaihtoehtoja. Ainoa tapa pysyä elossa on tyytyä.

Haaveilen tämän tyhjänkuoren parsimisesta ja täyttymyksestä. Tahdon tehdä muutakin kun vain suorittaa. Ehkä tää haaveilu on ainoa asia minkä voimalla jaksan porskuttaa tässä muurahaisten keossa kuningattaren alaisena. Haaveilu on toivo paremmasta huomisesta. 

Pages