Ladataan...
Sydän huokaa

Antoiko lapsesi kuvausluvan?

 
Olen lähiaikoina kiittittänyt huomiota miten vanhemmat julkaisevat lapsiensa kuvia somessa. 
 
Olen ollut lapseni kuvien kanssa hyvin varovainen ja en juuri laita hänestä kuvia mihinkään. Joskus harvoin saatan laittaa hänen luvalla jos kuva on oikein edustava ja onnistunut. Vältän kaikin keinoin, että en aiheuta lapselle julkista häpeää ja sosiaalista nöyryytystä. Minua nimittäin ahdistaa ajatus, että julkaistuista kuvista voisi tulla jälkeenpäin ongelmia lapselle esimerkiksi kiusaamista. 
 

Missä menee lasten kuvien julkaisemisen raja?

Eniten minua on häirinnyt se, että jotkut vanhemmat kuvittelevat omistavansa lapsen yksityisyyden. Tämä hämmennys minussa on ilmeentynyt tapauksissa, jossa julkisille sometileille laitetaan kuvia taaperosta joka istuu potalla tarpeillaan ja kuvatekstissä kehutaan miten uusia asioita äidin mussukka on oppinut. Ymmärrän, että oma kullanmuru on se maailman kaunein ja suloisin, mutta ulkopuolisen silmin kuvassa näkyy silmät puoliummessa, räkäposkella kuola suusta vaahdoten raivolla kakkaa ängistävä ipana. 
 

Miltä sinusta tuntuisi jos vanhempasi lataisivat sinusta kylpykuvan nettiin?

Pitäisi aina pitää mielessä, ettei kuvat häviä netistä vaikka ne poistaakin. Kuvat näkyy edelleen hakukoneissa, eikä kukaan voi tietää käyttääkö joku harmitonta kuvaa väärin ja kenen käsiin kuvat joutuvat saati miten laajalle kuvat leviävät. En sano, että lapsikuvien julkaisu pitäisi kieltää. Jokainen päättäköön itse mihin vetää rajan tässä asiassa, mutta toivon, että tähänkin löytyy kultainen keskitie ja harkintaa.

Ladataan...
Sydän huokaa

lapsen sisäinen motivaatio ohjaa liikkumista.

Olen ilokseni huomannut miten innoissaan ipana on ollut talvella hiihdosta ja luistelusta. Sekä luistelussa, että hiihdossa on tapahtunut hurjaa kehitystä. Jopa itsekin ensimmäistä kertaa tuli olo, että voisin antaa suksille uuden mahdollisuuden sitten ala-asteen. Ihan harmittaa, että kevät tuli niin äkkiä enkä itse ehtinyt hiihtämään.
 
Olen edistänyt lapsen liikkumisen motivaatiota kannustavin keinoin. Jos lapsi on halunnut lopettaa hiihtämisen on otettu sukset heti pois jaloista eikä pakotettu jatkamaan. Tästä väkisin hiihdosta on itselle jäänyt traumat, enkä halua tappaa oman lapseni hiihtoinnostusta.
 
Saatoin lievästi sanottuna järkyttyä kun ladulla näin pienen taaperon hiihtävän huutoitkien ja isä painosti häntä samalla jatkamaan. Kun antaa lapsen sisäisen motivaation ohjata liikkumaan on paljon todennäköisempää, että ipana jatkossakin haluaa hiihtää. Ja niinhän siinä tosiaan kävi, että pienimies pyysi usein talvella "äiti lähdetäänkö hiihtämään". Luistelukin oli hänelle mieleistä ja kävimme paljon luistelemassa. Myös päiväkodissa oli hiihtoa ja luistelua, joten sekin oli yksi syy miksi välineitä kokeiltiin jo kotioloissa.  Kun itsellänikin oli luistimet ja luistelimme yhdessä, ipana jaksoi luistella paljon kauemmin, kuin mitä hän luistelisi jos vain hänellä olisi luistimet. Se olinkin minä joka väsyin ensimmäisenä.
 
Toivon, että liikunta voisi olla lapselleni positiivinen kokemus, enkä halua kontrolloida ja pakottaa lasta liikkumaan vielä vartti lisää sen jälkeen kun hän kyllästyy. Haluan, että jatkossakin liikkuminen tapahtuu ipanan omasta tahdosta ja innostuksesta eikä lopahda väkinäiseen painostamiseen.  Olen iloinen, että nykyään päiväkodissakin kiinnitetään huomiota lapsen autonomiaan liikkumisessa ja siihen mitä lapset ylipäätään haluavat tehdä, eikä ohjata toimintaa ulkoisilla kannusteilla.
 
Nyt odotellaan, että lumet sulaa ja hiekat puhdistetaan kaduilta. Ipanaa odottaa nimittäin uutuudenkarhea ryhmähaupotkulauta varastossa. 
 
Kevätfiilistä kaikille!
 
kuva pixbaysta

Ladataan...
Sydän huokaa

En vielä aikuisikäänkään mennessä ehdi lukea elokuvan tekstitystä. Kun kirjoitan, rivi alkaa viettää vinoon. Sanojen välistä saattaa jäädä kirjaimia tai kirjaimet vaihtavat paikkaa. En aina sisäistä mitä tekstitssä sanotaan. Miksi en aina muista miten joku asia sanotaan? Miksi en vaan pysty keskittymään lukemiseen? 

Peruskoulussa luin aina hitaammin kuin muut. Läksyjen teko kesti kauan ja tuntui kun läksyjä olisi liikaa kun vapaa-aikaa jää niin vähän. Kokeisiin luin ahkerasti, mutta se ei näkynyt numeroissa. 90-luvulla lukihäiriöitä ei tunnistettu eikä siihen puututtu, ei ainakaan meidän koulussa. Neuvottiin vaan kokeisiin lukemisessa, että "lue ne lihavoidut kohdat tekstistä."

Toisenasteenopiskeluaikana olisi ollut mahdollisuus koko luokan päästä testeihin, mutta asiasta vaan mainittiin ja vähäteltiin "...mutta ettehän te sellaista tarvitse eikä yhden takia aleta testejä tekemään." Koin myös kiusaamista asiasta kun en osannut "silmäillä" tekstiä. Asia nähtiin saamattomuutena eikä ymmärretty, että kyseessä voisi olla oppimisvaikeus.

Työn ja ammattikorkeakoulupaikan haku on jatkunut tuloksettomana. Tuoreimpana erona on se, että ensikerralla pääsykokeessa minulla on vähän enemmän aikaa suorittaa esivalintako, sillä kävin lukitestin ja vaikea lukivaikeushan sieltä nousi esiin. Toivottavasti tämä parantaa mahdollisuuksia päästä kouluun. Viime hakukerrasta jäi vaan huono maku suuhun kun ymmärsin, että minulla ei ole samoja valmiuksia päästä kouluun kun muilla. Onneksi hoksasin erityisjärjestelyjen olevan mahdollisia lukivaikeuden vuoksi.  

Ei liene tarpeellista edes mainita, että työhakemuksessa kirjoitusvirheet ei houkuta kutsumaan haastatteluihin. Ongelmana on virheiden löytäminen tekstistä. Niitä saattaa olla, mutta tarkistettuani hakemuksen se näyttää minulle virheettömältä vaikka siinä kirjoitusvirheitä olisikin.Noloin tilanne oli kun kuvailin itseäni hakemuksessa huolellisena. Paitsi, että hakemuksessa taisi lukea huolelinen tai hulellinen enkä silloin hahmottanut kirjoitusvirhettäni. Työnhaku turhauttaa ja hoen itselleni "Tee vaan sitä missä olet paras. Siivoamisessa". Tällaisenne kunnianhimoiselle ihmiselle kuin minä se tuntuu itsetuntoa alentavalta. Haluaisin tehdä jotain millä on merkitystä ja mistä tulen onnelliseksi sekä haluaisin taata toimeentuloni paremmin koulutettuna.

Minulle tuli testin tuloksien jälkeen helpottunut olo, etten olekään tyhmä vaan kyseessä on neuroloiologinen asia. Pelataan siis niillä korteillä mitä meille on annettu. Nyt luen pääsykoekisiin äänikirjasovelluksen avulla, joka auttaa huomattavasti ymmärtämistä ja muistiinpanojen tekemistä. Toivonpilke häivähtelee mielessä. Ehkä minustakin vielä on korkeakouluun. 

Pages