Ladataan...
Sydän huokaa

Rakkauden voi osoittaa monella eri tapaa.

Annoin suhteessa itsestäni kaiken ihan uupumukseen asti ja vielä siitä enemmän.  Annoin läsnäoloni, huomioni ja rakkauteni. Keskityin siihen, että toisella olisi hyvä olla suhteessa. Vielä silloin uskoin sinisilmäisesti toisiaan täydentävään rakkauteen. Ikään kuin toisen tehtävä olisi olla vastuussa minun hyvästä olostani. Minäkin luulin velvollisuudeksi ottaa vastuun toisen hyvinvoinnista parisuhteessa. Näin ollen unohdin omani.
 
Vastavuoroisuutena näille aineettomille asioille sain konkreettisia ravintolaillallisia ja takeaway ruokia ym. Lahjojen ostaminen oikeutti hänet huonoon käytökseen ja kohteluun.Olihan minun syyllisyydestä annettava huono kohtelu anteeksi kun toinen oli aluksi n iin antelias ja valloittavan täydellinen. Hänen konkreettiset keinot rakkaudenosoituksista olivat niin silminnähtävät, että se ei jäänyt epäselväksi muiltakaan. Samalla kamppailin syyllisyyden kanssa, koska en ole oppinut ottamaan lahjoja vastaan. Tätä kulissin ja hyvän miehen egoa boostasi hänen kaverinsa, jotka kehuivat miten hyvän miehen olen löytänyt ja minun pitäisi olla onnellinen. Äänensävystä kuuli miten he pitivät minua kiittämättömänä.
 

Yritin todistaa olevani hänen arvoisensa

Koska minua syytettiin hyväksikäytöstä aloin antamaan konkreettisia asioita takaisin. Piti jatkuvasti todistella olevansa hänen arvoinen. Toki olin antanut niitä jo aiemminkin, mutta nyt oikein panostin siihen. Leivoin, siivosin, annoin boudoirkuvia, leikkasin hänen hiuksia, vein keikoille, tein jopa rakkausrunoja ym kortteja osoittaakseni rakkauden. Mitä enemmän osoitin olevansa hänen arvoinen konkreettisin keinoin, ravintolaillalliset harveni ja yllätyksellisyys väheni. Se oli se hetki kun minua alettiin pitämään itsestään selvänä. Ei enää tarvinnut voidella kun toinen on saatu rakastumaan. Enhän kuitenkaan olisi menossa minnekään. Annoin kaiken itsestäni, eikä mitään jäänyt enää jäljelle. Olin täten osoittanut olevani hänen arvoisensa. Sen sijaan elin pelossa, että hän lähtee. Joka riidassa hän uhkaili erolla. Hän piti minua varuillani ja tarvittaessa oli miellyttävä, että en lähtisi. On helppo pitää toisen otteessaan kauniilla lupauksilla, joita ei aio koskaan toteuttaa. Tämä ei ole kovin pitkälle kantavaa ajattelua, sillä ennen pitkään toinen tajuaa, että puheet ja teot ovat ristiriitaisia. Ainoa hyöty tästä on eropäätöksen pitkittäminen tai sen jättäminen toisen vastuulle. Yritin todistaa olevani hänen arvoisensa huomaamatta,  että hän ei ollut minun arvoiseni.

 
Läheisyyttä ei pitäisi joutua pyytämään

Koko suhde perustui hänen tarpeisiin ja unohdin omani. En saanut vastavuoroisesti henkistä puolta, tarpeitani tyydyttävää läsnäoloa ja rakkauden täyttymystä. En alkaisi kerjäämään rakkautta määräänsä enempää, että toinen ei ahdistuisi. Pitihän minun olla varuillaan, jotta toinen ei lähde. Jos hän ei saisi tuntea vapautta parisuhteessa, hän ei haluaisi ahdistukseltaan enää seurustella. Näin minua pidettiin varpaillaan. Tarvitsen itsekin omaa aikaa enkä halua kahlitsevaa parisuhdetta, mutta en ymmärrä miksi se pitää vastakkainasetella läheisyyden kanssa. Oman tilan ei pitäisi poissulkea läheisyyttä. Hän oli töiden lisäksi paljon poissa. Harrastuksissa ja kavereilla useita kertoja viikossa. Koin olevani viimeisellä sijalla, mutta nielin ikävän, jotta itsenäisyys ja vapaus säilyisi. Tajusin olevani vastariippuvainen. En tainnut edes tietää mitkä omat tarpeeni olivat. Ne on pitänyt tukahduttaa vuosia ja alistuu siihen ajatukseen, että en tarvitse ja ansaitse mitään. Niimpä kätkin pahan olon sisälleni. Olin kuin en olisi moksiskaan hänen poissaolosta. Eihän ole tervettä asettaa toisen onni riippuvaiseksi omasta. Pitää kunnioittaa toisen itsenäisyyttä. Enpä tajunnut kuin vasta nyt sen tapahtuvan minun tarpeitteni kustannuksella. Samalla hän teki kaikkensa, jotta minun onneni olisi riippuvainen hänestä. En huomannut, että parisuhteen säännöt oli yksin toisen laatimat, enkä päässyt niihin vaikuttaamaan.
 

etäiset miehet eivät muutu

On totta, että kenenkään ei pidä muuttua toisen takia. Piirteet, haaveet ja menneisyys pitää hyväksyä. Pitää löytää se ihminen rinnalle kuka vastaa omia arvo- ja ajatusmalleja. Kuitenkaan näin mustavalkoista se ei yksin ole. Jos lapsuudessa opitut toimintamallit on epäterveet, ei asialle voi tehdä mitään jos ei niitä tiedosta. 
 
Suurin kompastuskivi suhteissani on ollut, että olen ainoa joka ottaa toisen tarpeet huomioon ja asettuu toisen saappaisiin. Olenko vetänyt puoleeni nämä etäiset miehet omien tarpeideni vähättelyllä? Ehkä juuri se on minussa kiehtonut heitä. Kun en tarvitse mitään eikä minua tarvitse miellyttää kun siihen asti, että olen satimessa. Sen sijaan elämäni miehet ovat ottaaneet tarpeeni hyökkäyksenä itseään vastaan. Se ei auta kehittämään parisuhdetaitoja. Mikäli tällaista reagointia pitää normaalina ja oikeutettuna, ei kannata ihmetellä jos parisuhteet ovat vuodesta toiseen lyhyitä.
 

mikä on oikea tapa kommunikoida?

En ole ollut parisuhteessa tyytyväinen myöskään kommunikaatioon tai pikemminkin sen puuttumiseen. Haluaisin vuorovaikutuksen olevan normaalia juttelua kuin parhaalle ystävällekin. Sen sijaan olen joutunut puolustamaan itseäni, koska vuorovaikutus on koettu hyökkäyksenä ja valtataisteluna, jossa katsotaan kumpi on tossun alla. Ei ole lopulta uskaltanut huomauttaa mistään minkä toivoisin olevan toisin, koska toinen on käyttäytynyt kuin uhmakas ipana, eikä suostunut kuuntelemaan ja ymmärtämään.
 
Olen miettinyt onko miehillä niin iso ego ja tarve hallita, että he eivät pysty keskittymään aitoon kuunteluun. Ei pelkästään niin, että kuulee mitä toinen sanoo vaan niin, että ymmärretään mitä toinen sillä tarkoittaa. Tämä jatkuva omien tarpeideni puolustus tuntui kuin turhalta riitelyltä. Kuin monologilta, johon toisella ei ole mitään sanottavaa. 
 
Suhteissani miehien vuorovaikutuksen merkitys on hämärtynyt tai he eivät ole sitä koskaan oppineet. He eivät ole tuntuneet pääsevän asian yli eikä ympäri itse asiaan, vaan ovat jääneet jankkaamaan asioista joihin ei voi edes vaikuttaa. Kyseessä on juurikin ollut arvoihini tai piirteisiin puuttuminen ja niiden hyväksymättömyys. Olen usein miettinyt miksi minun pitää hyväksyä mies sellaisena kuin hän on, muuttumattomana, mutta minua yritetään muuttaa suuntaan johon en halua kasvaa. Tästä on seurannut vain ymmärtämättömyyttä ja hyväksymättömyyttä. Toisen tulevaisuuden suunnitelmia ei pitäisi muuttaa. Parisuhteessa tulevaisuus suunnitellaan yhdessä. Jos ajatukset eivät kohtaa, on lähdettävä eri teille, eikä yrittää hallita toista muuttamalla häntä itselleen sopivaksi. Helppohan se on jälkeenpäin sanoa. Ei sitä suhteen aikana kyseenalaistanut, kun halusi vain toisella olevan kaikki hyvin. 
 

olemattomat parisuhdetaidot

Vuorovaikutuksessa on kuitenkin kyse vaikuttamisesta toisen ajatuksiin antaen toisen vastavuoroisesti vaikuttaa itseensä joka johtaa ymmärtämiseen. Ilman empatiaa tähän ei kykene. Silloin keskustelu on kummankin omaa monologia, kahta eri keskustelua, jossa ollaan napit vastakkain. Olenkin aina törmännyt miehiin, jotka aluksi esittävät herkkää ja empaattista, mutta todellisuudessa heissä ei ole herkkyyttä laisinkaan. En sano etteikö ymmärtäminen olisi vaikeaa myös empaatikolle. Mutta halu ymmärtää auttaa näkemään toisen tarkoituksen sanojen taustalla.
 
Aluksi ajattelin, että ei ole mitään mikä ärsyttää hänessä. Tottakai luulin hänen olevan se oikea kun hän kertoi pitävänsä saoista asoista ja olevan niin samalainen. Myöhemmin kaikki osoittautui valheeksi ja hänessä koko olemus ärsyttivät minua. Oli niin tai näin, jos tutustumisvaiheessa mies olisi jo oma itsensä ilman alkuhuuman vieraskoreaa esittämistä, olisi helpompi löytää se juuri oikea ihminen rinnalle. Näin ollen ei tarvitsisi nähdä turhaa vaivaa ihmiseen joka osoittautuu lopulta aivan erilaiseksi, kun millaisen kuvan oli itsestään antanut. Olisi helpompi löytää se oikea ja kehittää parisuhdetaitoja sen ihmisen kanssa, joka on samassa kasvuvaiheessa ja aaltopituudella. Mutta nämä kierot mieleen syöpyneet lukot estävät ihmisiä toimimasta itsensä parhaaksi ja täten myös muiden parhaaksi. Mitä elämän tuhlaamista väärässä seurassa. Jos joku asia on hyvin niin se, että tiedoatan nämä asiat nyt.
 
 

 

Ladataan...
Sydän huokaa

En tosiaan ole itkenyt tämän sankarin perään ja tuntuu hyvältä olla yksin. Hassua miten suhdetta ei osaa katsoa oikein silmin silloin kun siinä on, mutta eron jälkeen siitä alkaa valjeta todellisuus.

Tunnen itseni niin typeräksi kun en tajunnut jo parisuhteen aikana, että olimme henkisessä kasvussa aivan eri vaiheissa. Luulin vielä, että minä olen se joka on jäljessä ja toinen on valmis paketti. Niin hän itseään ainakin kuvaili ja kyseenalaisti olenko varmasti käsitellyt menneisyyden taakat. Hän kysyi kykenenkö olemaan hyvä kumppani eikä menneisyys vaikuta suhteeseemme. Kuvittelin kaiken olevan kunnossa.

Tuntui pahalta olla se kenen piti todistella, että olen tarpeeksi valmis ja tasapainoinen toiselle. Koin olevani se keskeneräinen ihminen joka ei riitä ja kelpaa niin täydelliselle ja valmiille ihmiselle. Minä en saanut arvostusta vaan kelpasin vain parhaimmillani. Todellisuudessa kukaan ei ole täydellinen ja valmis. Jotkut vaan kieltäytyvät katsomaan omaa sisintään ja syyt ovat aina ulkopuolella muissa ihmsisissä, koska itsehän on niin täydellinen ja tasapainoinen. Oman rajallisuuden ja totuuden kieltäminen estää siten kehittymästä ihmisenä henkisesti. Kumppani ei käsittänyt, että hänen toimintatavat ovat opittuja. Hän piti kaikkea itsessään normaalina ja tavoittelemisen arvoisena saaliina ymmärtämättä miten epätervettä hänen reagointi oli monessa asiassa. Vahvimpana esimerkkinä voin antaa suhtautumisen sairastamiseeni.

 

Ymmärsin lopulta, että henkinen kasvunvaihe ei ole sama eikä tule koskaan olemaan. Myös hän koki, että olemme eri vaiheessa elämässä. Hän koki sen konkreettisten asioiden kautta kuten ura ja varallisuusasiat, jossa minä kuljen paljon jäljessä . Minä taas koin asian niin, että henkisessä kasvussa mies kulki paljon jäljessä vaikka olikin saavuttanut merkityksellisiä konkreettisia asioita elämässään. Nämä kaksi asiaa olivat niin ääripäitä toisistaan, eikä suhteesta olisi voinut mitenkään tulla pitkäaikaista. Havaitessani mänä asiat tajusin, että en tulisi koskaan riittämään hänelle. Tedän itsekin, että en voi yltää samanlaiseen menestymiseen työuralla. Ja vaikka joskus tulevaisuudessa yltäisin, se ei tulisi riittämään, sillä hän vaatisi aina enemmän ja enemän, eikä kyennyt olemaan ylpeä siitä mitä minulla jo oli. Toisekseen en aio ottaa vastuuta toisen ihmisen henkisestä kasvusta ja parisuhdetaitojen kehittämisestä. Voin tehsä sen vain omalta osaltan ja yksin on turha räpiköidä.

Harmittaa, että en ole löytänyt menneistä suhteista itselleni sitä ihmistä kuka haluaisi kehittyä ja kasvaa yhdessä kannustaen toista. Olen aina kokenut asioista vain painostusta ja halveksuntaa. Olisi ollut mukava elää ihmisen kanssa, joka hyväksyy keskeneräisyyteni niin kuin minäkin hyväksyn itsessäni ja toisissa.

Olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka oppii asiat vierestä katsomalla ja kuulemalla tarinoita ilman, että kaikkea tarvitsee itse kokea. Ihmisenä joka näkee pitemmälle kuin tähän hetkeen ja osaa varautua. Mutta taidankin olla ihminen joka oppii kantapäänkautta ja erityisesti niiden kaikkein vaikeimpien kokemusten kautta.

 

kuva pixbay

Ladataan...
Sydän huokaa

Tämä on hyvin henkilökohtainen postaus. Pohdin aiemmassa postauksessa turvattomuuden tunnetta ja läheidyysen kaipuuta. Olen pohtinut syvällisiä ja miettinyt mitkä asiat lapsuudessani ovat johtaneet turvattomuuden tunteeseen. Olen aina vähätellyt omia ongelmia ja todennut itselleni, että jollain toisella menee varmasti paljon huonommin. Olen tietoisesti koittanut vähätellä enneisyyttä, että se ei tuntuisi niin pahalta.

Lapsuudessa koettu mitätöinti ja vähättely omasta läheisyyden-, vanhemman läsnäolon- ja hyväksynnän tarpeesta on erehtymättä vaikuttanut siihen, että koen turvatonta oloa. En tiedä vauva-ajasta olenko tuntenut turvallisuutta vai en. Sellaisesta ajasta ei kenelläkään ole konkreettisia muistoja. Ne muistot näkyvät vain psyykkeen kehityksessä. Sisarukseni vauva-aikaan voi verrata ja jos tilanne on yhtään sama kuin hänellä, olen aika varma, että minun kohdallani tuskin on kovin suurta poikkeusta tapahtunut. Kun saa pelätä milloin vauva heitetään seinään, koska se itkee, vauva näkee äidin kasvoilta pelon ja turvattomuuden, eikä rakkautta ja hyväksyntää. Kun vauva kuulee vanhemman raivoavan huudon, eikä rakastavaa rauhoittavaa puhetta, vauva ei tunne läheidyysen tuottamaa turvaa. Itse en ole ollut itkuinen, koska musitan nielleeni itkun pelosta. En ole uskaltanut itkeä lapsena. Jo varhaisista muistoista noin 4-vuotiaana, muistan kun ajattelin, että en uskalla itkeä koska olen jo niin iso lapsi, eikä itkemistä koettu hyväksyttävänä. En uskaltanut itkeä, koska lapsi ei saa näkyä tai kuulua. Jos niin kuitenkin kävi, sai turpaan.

Kun pahoja asioita tapahtui minulle, oltiin kuin mitään ei olisi käynyt. Piti esittää välinpitämätöntä, vaikka sisimmissään sattui. Torjuttiin ja käskettiin vaan olla asioista hiljaa ja olla rauhallinen. Käännettiin selkä minulle, kuin ei olisi nähtykään mitä on tapahtunut, kun sitä ei ole nähty sitä ei ole tapahtunut- mentaliteetilla. Minut on jätetty yksin tunteideni ja pelkojeni kanssa, eikä tunne taidot ole päässeet kehittymään. Kukaan ei ole sanoittanut minulle tunteita tai antanut lupaa tunteille. Ne on tukahdutettu ja kielletty esittämällä, että kaikki on hyvin.

Puuttuva vanhemman läsnäolo on jäänyt mietityttämään paljon. En tarkoita nyt poissaoloa. Paikalla oli kyllä, mutta ei aidosti läsnä. Olen aina ymmärtänyt asian niin, että äiti on ollut väsynyt. Ei koskaan tehty mitään, harrastettu mitään tai käyty missään. Ehkä se johtui myös vähävaraisuudesta. Myöhemmin olen iettinyt, että kaikki saattoikin johtua masennuksesta. Olen aina syyttänyt itseäni, että olen hankala lapsi kun äiti on niin väsynyt. ja minä teen hänet väsyneeksi.

Opin pian, ettei minulla ole samaa ihmisarvoa kuin muilla. Omaksuin toimintatavaksi sietää pahaa ja ne asiat piti vain hyväksyä ja niellä, vaikka ne tuntuivat kuin kuivaan kurkkuun takertuvilta lääkkeiltä ilman palanpainiketta. Kuin olisin ansainnut kaiken pahan. Kaikki pahoinpitelyt, henkinen väkivalta, kiusaaminen ja pelossa kasvaminen ympärilläni olevilta ihmisiltä oli asioita, joita oppi pitämään normaaleina päivittäisinä asioina, jotka nyt vaan sattuvat kuulumaan minulle.

Tässä varmasti on osittain myös kyse siitä, että kouluikäisenä ei hyväksytty herkkänä ja ujona vaan arvostettiin vain oppilaita ketkä olivat aktiivisia ja reippaita sekä äänekkäitä. Tunsin olevani vääränlainen ja piti yrittää sopeutua. Piti luoda itselleen sellainen persoona joka sopii yhteisöön. Kuin eläisi toisen ihmisen elämää, jota ei tunnista omaksi. En saanut osakseen mitään muuta huomiota kuin pahoja katseita ja vähättelyä. Muuten olinkin näkymätön. Hyvät asiat koskivat vain muita, mutta ei minua. Minun mielipiteilläni tai osallistumisella ei ollut merkitystä, koska en ollut se aktiivinen, rohkea, reipas lapsi. En usko, että kukaan olisi huomannut vaikka olisin puuttunut joukosta.

 

KÄYTÖS JA KULISSI TUNTEIDEN EDELLE

Aikuisten tarpeet piti aina asettaa tärkeiksi. Ymmärsin, että lapsia ja eritoten minua ei arvostettu, koska eihän minulla vielä voi olla omaa tahtoa kun olen niin nuori. Elin pelossa pidettynä, enkä saanut ilmaista omaa halua, koska silloin olisin ollut tuhma lapsi. En uskaltanut uhmata, koskaan. Sellaiset kuin lempi musiikki, lempi vaatteet, läheisyys tai suosikki ruoka olivat muiden lasten oikeuksia. Koin, etten saanut tykätä mistään omasta. Piti tykätä siitä mistä aikuinen pitää. En uskaltanut tykätä mistään mikä tulee omasta tahdosta, koska aikuiset näkivät sen tottelemattomuutena. Olin hyvin kuuliainen ja kiltti lapsi, jotta äiti ja isä rakastaisivat minua. Sanotaan, että uhmaikä on välttäätön ja kuuluu lapsen kehitysvaiheeseen. Minulla ei kuulunut. Ei saanut lupaa kuulua. 

Kun näkee vierestä toisen sisaruksen uhmaavan ja osoittavan omaa tahtoa aikuista vastaan, seurauksena on raakaa väkivaltaa, oppii elämään pelossa ja näkymättömänä. Sisarus laittaa vahingon kiertämään minuun, eikä saa tästä mitään seuraamuksia. Tästä opin, etten ole saman arvoinen kuin aikuinen tai muut lapset. Kun aikuinen ei kiellä lasta kohtelemasta toista väärin ja kääntää selän antaen pahan tapahtua, omaa huonoa asemaa alkaa pitää normaalina. Minun kuuluukin elää pelossa ja minä en ole ansainnut turvaa. En kokenut olevani rakastettu vaan ajattelin, että olen pilannut vanhempieni elämän.

Kun koko lapsuusta viedään pois luottamus aikuiseen, täytyy oppia pärjäämään yksin. Turvallisuuden tunne jää kokonaan syntymättä luottamuksen puuttuessa. Yksi syykin riittää turvattomuuteen, mutta minun kohdallani asia oli monisyinen. Siihen vaikutti pelko fyysinestä sekä henkisestä väkivallasta, toisen vanhemman alkoholin käyttöstä ja sen seurauskena agressiivisuudesta, vanhemman muka väsymyksestä todellisuudessa hoitamattomasta masennuksesta johtuvan läsnäolon puute, rahahuolet, koulukiusaaminen ja monet muut syyt. Ei ole käytännössä ollut yhtään paikkaa, jossa olisin ollut turvassa. Ei kotia, ei toisen vanhemman kotia, ei koulua, ei harrastusta. Jatkuva pelko oli läsnä läpi lapsuuden eikä pelko ole väistynyt vieläkään.

 

EI TÄMÄ VOI MENNÄ NÄIN

Ehkä tästä johtuu myös päätöksen teon vaikeus omista asioista. On vaikea luottaa omaan päätöskukuun, kun sitä on aina arvosteltu ja kyseenalaistettu. Sitä on heittäytynyt muiden vietäväksi, koska on luullut, että he tietävät paremmin mikä on hyväski minulle. Omasta tahdosta ja valinnoista on aina ollit pelko, että ne ovat vain typeriä ideoita ja niistä seuraa vaan pahaa. Nämä opitut kaavat ovat toistaneet itseään läpi elämän. Olen imenyt magneetin lailla samalla lailla minua kohtelevia ihmisiä elämääni vielä aikuisiälläkin. Henkinen väkivalta ja kiusaaminen ei ole pelkkään lapsuuden perheeseen ja kouluun liittyvä asia. Sitä esiintyy myös parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa sekä työelämässä. Ehkä tämä on ainoa keino hakea turvallisuuden tunnetta, koska se on tuttua ja siihen on tottunut. Mitään muuta ei osaa ottaakaan vastaan. Positiivista kohtelua ei usko todelliseksi vaan kiero mieli vääntää sen teeskentelyksi.

Nyt olen tiedostanut nämä syyt käytökseeni. Haluan opetella sietämään hylätyksi tulemisen pelkoa sillä, että sanon oman mielipiteen, vaikka se eroaisi toisesta. Haluan tuntea miten tästä huolimatta ei hylätä. Jos tämä ylipäätään on mahdollista ja todellista. En tahdo elämäni olevan samalaista seuraavat 30 vuotta, mitä se on nyt ollut vajaan 30-vuotta tähän mennessä. Ajatus samalaisesta elämästä saa toivomaan kuolemaa.

 

Pages