Ladataan...
Sydän huokaa

Monella on jo alkanut koulu ja pian alkaa minullakin. Valtavaa pelkoa ja jännitystä on aiheuttanut kiusaamisesta kumpuavat traumat, jotka tuo tullessaan ahdistusta koulun aloittamisesta. Pelkään, että minut otetaan taas silmätikuksi. 

Ei kai se haittaa jos yhden vitsin heittää? No kyllä se vaan haittaa. Kiusaamista ei voi naamioida vitsiksi. Tämä pikku pilkka voi olla kiusatulle se viimeinen piste iin päälle joka katkaisee kamelin selän ja johtaa pahimillaan jopa itsemurhaan. Ehkä se on sinulle vain pieni vitsi. Kiusatulle se saattaa olla yhden päivän aikana jo kahdestoista kiusaamiskokemus, muiden samalaisten päivien joukossa. Tämä postaus kertoo oman kiusaamistarinani ja millaisia vaikutuksia kiusaamisella on.

Kiusaamalla pilataan toisen ihmisarvo, itsetunto, koskemattomuus sekä kielletään mahdollisuus normaaleihin ihmissuhteisiin. 

Kiusaaminen alkoi päiväkodissa huulirasvan pakko syömiseellä ynnä muulla pakottamisella ja jättämällä ulos leikeistä. Hoitajat jopa unohtivat olemassaoloni ja jäin monissa tilanteissa yksin. Olin jo tällöin kuin näkymätön tauti muille, jota ei tarvinnut ottaa huomioon. Tätä kiusaamista jatkui koko ala-asteen fyysisenä ja henkisenä. Ehkä ei tulleet ajatelleeksi, että harmittomiksi hassutteluksi naamioitu kiusaaminen voisi olla väärin.
Kas kun varastaminen, huutelu, kamppaaminen ja töniminen, porukasta eristäminen, pakoon juokseminen kuin sukupuolitautia, nimeni lausuminen kuin kirosana, jekut ja jäynät, minun syyksi laittaminen, sekä nimittely ei ole minua naurattanut. Liikuntatunneilla olin viimeinen joka valittiin joukkueeseen. Siinä sitten joukkueet tappeli kuka joutui ottamaan minut joukkueeseen. Koulusta olisi ollut mukava lähteä suoraan kotiin ilman estelyjä ja kotimatkoilla jahtaamista ja huutelua.
Yläasteella kiusaaminen oli henkistä eristämistä, nauramista aina kun kävelin ohi, ivallisia katseita ja juoruja. Rinnakkaisluokkalaiset nauroivat vaatteilleni. Sekin joka oli ollut vielä ala-asteella ihan neutraali minua kohtaan. Yksi erityisesti otti minut silmätikuksi ja piinasi minua koko peruskoulun aukoen sarkastisesti päätään joka asiasta. Ei onneksi ollut samalla luokalla enää yläasteella, mutta samoja valinnaisaineita oli.
 
Ammattikoulussa ulkopuolelle jättäminen ryhmätöistä ei tuntunut hyvältä. Lukihöiriötäni pilkattiin kun en osannut silmäillä tekstiä. Parityöskentelyssä olin yksin kun yksi kopla oli kolmestaan, että ei tarvitse minun kanssa olla. Opettaja ei puuttunut vaan haukkui vasikaksi. Luokkatoverit olivat ilkeitä ja minua käskettiin tappaa itseni.
Toisessa erikoisammattitutkinnossa oli mukavaa porukkaa. Johtunee varmaan siitä, että luovat ihmiset monesti kokevat yhteenkuuluvuutta ja on helpompi olla oma itsensä suvaitsevassa porukassa. Ainoastaan yhden kurssin opettaja otti minut silmätikuksi, koska häntä häiritsi oma-alotteisuuteni ja hänen tyylistään poikkeavat ideat. Suunnitellessani työni oman näköiseksi se ei kelvannut. Piti tehdä opettajan tyyliin sopiva ratkaisu. Minusta työstäni tuli epäonnistunut juuri sen takia, mutta opettaja oli tyytyväinen. Loput päätinkin tehdä itseäni varten enkä hänelle. "Ei noin, ei tuolla tavalla, tuosta ei kyllä tule valmista tuolla tekniikalla, teet väärin, anna kun minä näytän. "Oho vau siitähän tulikin kiva. Eipä olisi uskonut." Jatkuva taitojeni vähättely sai minut uskomaan, ettei omiin kysyihin kannata luottaa. 
 
Luottamus on täysin mennyt opettajiin, kuraattoreihin ynnä muihin auktoriteetteihin, jotka männä vuosina pahimmillaan itse olivat mukana kiusaamisessa tai kielsivät sen olemassaolon kääntämällä selkänsä tapahtumille. Puuttumattomuus kiusaamiseen on sen hyväksyntää. Ei ole neutraalia keskitietä. Joko on sitä vastaan tai hyväksyy sen. Opettajien ollessa sitä mieltä, että pitäisi vaan siedättyä ja mennä porukkaan. Ikään kuin kiusaamisen kohteena oleminen olisi oma vika. Rivien välistä ymmärsin "Mitäs olet niin erilainen. Koittaisitpa olla kuin muut ja sopeutua" Kappas kun ei halua mennä tarjolle kiusattavaksi, vaan päinvastoin silloin haluaa olla mahdollisimman näkymätön. Opettajat lopettakaa kiusattujen syyllistäminen ja kiusaajien paapominen ja suojeleminen. 
 
Satunnaisesti eri työpaikoissa myös esiintynyt kiusaamista, mutta enimmäkseen syrjintää jättäen porukan ulkopuolelle.
Työelämässä minusta on levitetty esimiehelle juoruja jotka eivät pidä paikkansa. Sen seurauksena esimies tuli huutamaan minulle täyttä kurkkua, eikä minulla ollut aavistustakaan miksi hän huusi minulle. Eräässä työpaikassa työkaveri jutteli asiakkaille, mutta asiakkaiden lähtiessä vetäytyi pois ja oli kuin eri ihminen, eikä vastannut kun hänelle yritti juttella. Koin tässä työssä päivittäistä ikärasismia ja silmienpyörittelyä ollessani 10 vuotta nuorempi vasta valmistunut. Yhdessä työpaikassa olin se ulkopuolinen, joka jäi töihin kun muut lähtivät lounaalle. Olihan jonkun jäätävä. Usein söin yksin.

Kiusatessa ehkä kuvittelee(tai en tiedä mitä kuvittelee. Vaikea asettua heidän asemaan), että ei yksi huumorin piikkiin laitettu vitsi toisen kustannuksella varmaa haittaa. Jos kiusaisi vaan yhden kerran ja jättäisi sen jälkeen rauhaan. Eipä tule monelle mieleen, että ei ole välttämättä päivän ainoa kiusaaja. Kun kiusaajia on useampi eri ympäristöissä, ei missään koe olevansa hyväksytty ja turvassa. Silloin elää pelossa koko päivän. Ei pelkästään koulussa vaan muösyöa vapaa-ajalla. Josko nämä pienten harmittomien vitsien heittäjät haluaisi tietää mitä tästä seuraa.

KIUSAAMISEN SEURAAMUKSET OVAT TUHOISAT. ITSESSÄNI SE ON AIHEUTTANUT SEURAAVANLAISTA JÄLKIPYYKKIÄ.
  • Arvottomuus eli tunne siitä, että ei ole samaa ihmisarvoa kuin muilla
  • Ahdistus
  • Itsensä vääränlaiseksi ja kelpaamattomaksi kokeminen
  • Itsensä häpeäminen
  • Ulkopuolusuuden tunne
  • Sosiaalisten taitojen puutteellinen kehitys
  • Epävarmuus omista kyvyistä
  • Syyllisyys itsensä hemmottelusta (arvottomuus, ei ole ansainnut mitään)
  • Pelko sosiaalisista tilanteista
  • Paniikkikohtaukset
  • Itsetuhoiset ajatukset
  • Kuoleman toiveet
  • Luottamuspula
  • Eläytymiskykynsä peittely ja pelko heittäytyä tilanteisiin kaikkien arvosteltavaksi
  • Kritiikin matala sietokyky. Mieti itse jos olisit koko ikäsi kuullut vain rumia arvosteluja
  • Mielialahäiriöt
  • Toivottomuuden tunne tulevaisuudesta

Kiusaaminen vaikuttaa kokonaisvaltaisesti koko loppu elämään.Jos kiusaat niin LOPETA HETI! Jos näet, että jotain kiusataan niin uskalla puuttua siihen. 
Täältä voit käydä allekirjoittamassa kansalaisaloitteen koulukiusaamista vastaan. 
 
 
 
 
 
 
 
kuvat instagram ja pixbay

Ladataan...
Sydän huokaa

Kirjoitin aiemin postauksen mistä tunnistaa valehtelijan. En oikein ymmärtänyt vielä silloin miksi on niin vaikea tunnistaa valehtelija. Pyörittelin näitä tilanteita mielessäni ja voisin jokseenkin sanoa aistivani pohdintojen jälkeen helpommin valheen. Toki yleensä sellaisista ihmisisitä joita ei tunne on yleensä mahdoton tunnistaa valhetta, kun ei tiedä millaisia he normaalisti ovat.

Olen melko hyväuskoisesti uskonut kaikkiin ihmisiin ympärilläni, mutta matkan varrella elämässä kävi yksi patologinen valehtelija, joka on laittanut minut varpailleen ihmisten suhteen. Mikä saa ihmisen valehtelemaan? On vaikea asettua valehtelijan asemaan, koska tunnen äärimmäisen vaivaannuttavaa oloa sisälläni jo yllätyksen salassapidosta. On todella vaikea olla paljastamatta totuutta. Varsinkin jos ylläätykseen on useampi viikko. Se vasta onkin tuskaista. Se tunne kun tekisi mieli koko ajan kertoa ja yrittää keksiä muuta ajateltavaa ja puhuttavaa.

 

Pystyn nykyään tunnistamaan vanheen helpommin. Esimerkkinä tilanne, jossa ihmisille luvataan jotain miellyttävää tapahtuvan tai kaikki saa jotain. Todellisessa tilanteessa kaikkia ei voi miellyttää, vaan on aina joku joka joutuu pettymään. AINA. Valheessa annetaan ymmärtää, että jokaiselle on jotakin ja kaikille riittää. Viidestä ei vaan riitä kuudelleelle. Jotakin tästä porukasta nyt viilataan linssiin.

 

Sitä saattaa joutua itse valheen kohteeksi niin, että ei ole edes paikalla vaan muille valehdellaan minusta. Voi myös olla, että olen paikalla ja yksi valehtelee minulle ja muut tietävät siitä eikä kukaan sano mitään. Kolmantena skenaariona minulle valehdellaan suoraan eikä tähän liity muita henkilöitä. Kaikkein vaikein on tunnistaa tämä ensimmäinen tapaus, jossa en ole tietoinen pötypuheistä selkäni takana. Valehtelija on voinut sanoa kertomilleen henkilöille, että minulle ei tarvitse puhua aiheesta. Valehtelija voi jäädä kuitenkin kiinni, jos juttelen hänen tuntemilleen ihmisille ja kerron vaikkapa kuulumisia, joista ilmeneekin oikaistu totuus. Silloin paljastaa totuuden tietämättä, että toisille on edes valehdeltu.

 

Edellisen ihmissuhteen aikana yksi riidanaiheista oli eriävä moraalikäsitys. En hyväksynyt toisen tekemisiä ja sanomisia jotka olivat huijausta. Siinä sitä oltiin napit vastakkain kun en suostunut valehtelemaan toisen puolesta ja pitämään kulissia yllä. Usein ennen illanistujaisiin menoa ym porukassa hengailua hän musiti aina mainita, että miettisin vähän mitä puhun, ettei sitten tarvitse hävetä. Todellisuudessa hän pelkäsi jäävänsä kiinni valheistaan. Illan istujaisten jälkeen kuuntelin haukkumista miten olin nolannut hänet. En tiennytkään olleeni vastuussa toisen valehtelusta ja siitä kiinnijäämisestä. Jotenkin asia aina käänyti niin päin, että olin puhunut muka sopimattomasti enkä ole osannut käyttäytyä. Näin saatiin huomio pois valehtelijasta ja valheesta ja ajatukset olivatkin minun käytöksessäni. Ja hyvin hämäsikin kun en tosiaan tajunnut koskaan mistä on kyse. Kuitenkin hän sai minut lepyteltyä sanomalla, että ei pieni valkoinen valhe haittaa. Sillä vaan ohitetaan se, että ei joudu pidemmän kaavan kautta selittämään jotain asiaa.

 

Itse koen helpommaksi heti kertoa totuuden, vaikka se olisikin vaikeampi kertoa.

Ihan jo siitäkin syystä, että valheitakin joutuu peittelemään. Sehän on loppupeleissä paljon enemän aikaa ja vaivaa vaativaa kun joutuu keksimään valkoisen valheen peittämiseen uuden ja senkin peittelyyn toisen valheen. Lopulta sitä on puhunut sellaiseen pussiin itsensä, että saumat ratkeaa ja koko juttu paljastuu. Jos sitäkin vielä koittaa peitellä entistä suuremmalla valheella, sitä vaikeampaa sen paljastuminen tulee olemaan ja pettymys on isompi mitä totuus alun alkaen olisi ollut. Lopulta se vaikea totuus pitää kuitenkin kertoa kun ei enää pysty puhumaan itseään siitä ympäri. Joten en ymmärrä miksi nähdä vaivaa valheisiin. Perustelu ”koska se on helpompaa” ei mene läpi. Valehtelu kuulostaa minusta vaikealta ja vie liikaa vaivaa ja energiaa kun helpommalla pääsee kun kertoo asian niin kuin se on. Ajatus siitä, ettei halua aiheuttaa toiselle pettymystä on kaunis, mutta valehtelu ei ole oikea keinono siihen, koska se tuottaa suurempaa tuskaa kuin totuus.

 

Minulle valehdellut tarinat ovat menneet läpi monia kertoja, koska yleisesti oletan ihmisten puhuvan totta. Opin pian, että valehtelu oli toiselle helppoa ja minulle vaikeaa, koska hän oli todennäköisesti opetellut valehtelemaan koko ikänsä ja oppinut näyttämään vakuuttavalta. Näin ollen moraalikäsitys on voinut vääristynyt jo lapsesta asti ja sai itse itsensä uskomaan omia valheitaan. Hän yritti vakuuttella minulle valkoisten valheiden olevan ok ja kutsui sitä vain muunnelluksi totuudeksi. Vaikken minä valehtelua sallisi hän oikeutti sen itse itselleen. Tämä muunneltu ”totuus” on kuitenkin pohjimmiltaan valhe eikä minun korvissa ja silmissä muuksi muutu.

 

Ymmärsin vihdoin miksi valehtelu on minulle liian vaikeaa.

Edes yrityksestä valehdella jään heti kiinni, koska en keksi mitään uskottavaa valhetta. En osaa käyttäytyä niinkuin normaalisti käyttäydyn ja sitä ei pysty peittämään. Se johtuu siitä, että en ole tottunut kertomaan valheita, eikä se ole ns opeteltua. Joten olisi typerää edes kuvitella näyttävänsä vakuuttavalta ja uskottavalta. Jos minä jotain opin tästä suhteesta niin valehtelu tarvitsee opettelua ja suunnitelmallisuutta. Olin jäänyt yllätyksistä kiinni joka kerta, koska en yllätystä suunnitellessa ollut miettinyt etukäteen vastauksia millä voisin peitellä yllätyksen uteliailta kysymyksiltä. Sain ahaa elämyksen, kun ymmärsin tämän. Se on selitys sille miksi toisen valheet kuullostavat aina ulkoa opetelluilta ja vastaus on aina tullut kuin apteekin hyllyltä. Tämän nopean sanavalmiuden pitäisi olla jo yksi hälytysmerkki.

 

En voi sietää valheita edes pienen valkoisen valheen muodossa. Iseäni loukkaa valehtelu niin paljon enemmän kuin totuus. Vaikka totuus olisi sellainen asia mistä en pidä, sen pystyy hyväksymään, koska pettymykset vaan kuuluvat elämään. Totuus sattuu vain kerran ja siitä pääsee yli. On loukkaavaa, että toinen yrittää päättää puolestani kestänkö totuutta vai en. Pettymyksen peittely valheella on se mikä minua satuttaa kaikkein eniten. Ei se itse valhe, vaan se että valehtelee. Se ei satuta vain silloin kun valhe paljastuu. Se sattuu joka päivä. Sen jälkeen alkaa epäilemään muitakin puheita, eikä voi enää luottaa mitkä kertomista on totuuksia ja mitkä valheita.
Silloin ei enää ole kyse yhdestä pikku valheesta, vaan koko ihmissuhteesta tähän epärehelliseen henkilöön. Onko kaikki ollut valhetta? Onko mikään ollut totta mitä hän minulle on puhunut? Silloinhan koko parisuhteen perustukset on rakennettu lasista eikä teräksestä. Se kun romahtaa alta ei niihin sirpaleisiin pysty jäädä asumaan. Jos tosiaan olen toiselle valheen arvoinen, ei toinen ole minulle luottamuksen arvoinen.

 

Tuli myös sellainen ajatus mieleen, että voisiko tämän valehtelijan taustalla olla jonkinlainen peitelty epävarmuus itsestään. Hän ehkä on valehdellut minulle, koska on pelännyt, että en rakastaisi häntä omana itsenään, vaan hänen piti feikata tai kaunistella asioita. Sitä hän monesti tekikin, siloitteli puheitaan ja lisäsi vähän värikynää. Ehkä juuri siksi valehtelijat usein ovatkin niitä kaikkein karismaattisimpia ihmisiä. Heistä saa niin täydellisen kuvan. Kiinni jääminen saattaa pelottaa, koska se kertoisi ettei hän olekkaan niin virheetön ja pelkäsi olevansa minulle pettymys. Oli helpompi uskotella minulle asioiden olevan kunnossa. Sain kuvan, että hän on vastuuntuntoinen asiansa hoitava ihminen keneltä ei tarvitse kysellä onko joku asia tehty. Samalla valehtelija on taitava kääntämään puheenaiheen valheesta pois ja siirtämään huomion minuun. Huomio siirtyi helpoiten sillä, että minua syytettiin jostain muusta. Tämä johtikin jatkuvaan puolustamiseeni ja siihen, että todistelin olevani hänelle riittävä.

 

Sellainen suhde ei ole mielestäni aito ja loppuelämän kestävä joka ei totuutta kestä?

Ehkä valheen peittelyyn valheella ajaa pelko siitä, että ei saa anteeksi valheitaan. Valkoinen valhe voi paisua suuriin mittakaavoihin, kun anteeksi saaminen on kyseenalaista. Ja onhan se ymmärrettävää, sillä en minä anna kovin montaa kertaa anteeksi valehtelua. Sen kuitenkin pitäisi riittää jatkossa puhumaan totta kun on kerran saanut anteeksi. Jos tästä eteenpäin kuitenkin päättää jatkaa samalla valehtelun tiellä, tietää että suhde on tuhoon tuomittu.En antaisi loputtomasti anteeksi valheita, koska se vaan laskisi sitä rajaa miten minua kohdellaan. Silloin anteeksipyyntöäni ei arvosteta. Sen kustannuksella valehdellaan lisää silmät päästä, kun toinen kuitenkin antaa anteeksi. Kannattaisi siis oppia jo ensimmäisestä kerrasta.

 

Ehkä tämä onkin juuri avain siihen miksi koen olevani aina pettymys muille. En esitä asioiden olevan hyvin jos ne eivät ole. En koita peitellä häviötäni tai menetystäni. Jos en onnistu jossain, en salaa sitä. Siksi onkin niin huono tunne siitä, että minua ei hyväksytä ja on arvoton olo. Tottakai sitä itseään vertaa niihin ketkä onnistuu ja menestyy kovalla työllä. Mutta eipä ole tullut pieneen mieleenkään, että joku voisi valehdella, kaunistella tai peitellä virheettömyyttään, joka luo minulle vielä isompia paineita onnistua, jotta voisin olla muille mieliksi. Ainakin haluan olla mieliksi rehellisin keinoin.

 

Olen vaikeassa tilanteessa uusien ihmisten edessä, kun en enää automaattisesti pidä kaikkea totena ennen kuin valheeksi todistetaan. Olen monesti luottanut ihmisiin epoäröimättä, ja luottamus menee jos sen toinen teoillaan päättää kerran pilata. Ennen sitä olen antanut kaikille ihmisille sinisilmäisesti mahdollisuuden. Nyt en usko, että voin antaa sitä ensimmäistäkään mahdollisuutta ja tarkastelen uusia ihmisiä ja heidän käytöstä epäilyksen läpi. Ehkä tämä on ihan hyvä, niin ei tule mätiä omenoita vadille, mutta pelko saattaa myös poissulkea ne hyvätkin.

 

 

 

 

 

 

Kuva pixbaysta

Ladataan...
Sydän huokaa
Hävettää myöntää, mutta tunnen oloni usein uhriksi.

Jossain määrin olen pitänyt itseäni uhrina monissa tilanteissa mm narsismin uhrina, kiusattuna ynnä muissa elämän myrkyllisissä suhteissa. Häpeän sitä, että ajattelen näin, sillä osa minusta ajattelee myös sitä toista osapuolta, joka on myös jonkun uhri jonka vuoksi hänestä on tullut sellainen kun on. Se millaisen kasvatuksen on saanut ja miten vanhemmat on sukupolvelta toiselle opettaneet miten kuuluu toimia ja kohdella ihmisiä. Ne opitut mallit on kallisarvoisin perintö mitä koskaan saamme. Ei mikään varallisuus tai muukaan perintö vaan se miten meidät kasvatetaan. Valitettavasti joillakin tämä perintö on kieroutunut ja arvoton. Onneksi tätä sosiaalista "varallisuutta" voi kerryttää aikuisena ihan itse eikä tarvitse olla sosiaalisen perinnön varassa.

Jokainen on varmasti kuullut joskus neuvoja anteeksiannosta. Se on laiha lohtu kun monesti samassa yhteydessä ei kerrota miten se tehdään. En osaa antaa anteeksi.

On kuitenkin oma valinta ottaako nämä opitut käytösmallit omaan käyttöön vai ottaako itse vastuun siitä miten kohtelee ihmistä. Narsisti vaan ei taida mahtaa itselleen mitään. Narsistit kun eivät ota vastuuta käytöksestään ja teoistaan vaan oikeuttavat itsensä niihin. Suuri ahaa elämys oli ajatella samaa omalle kohdalle eikä vaan niiden jotka ovat kohdelleet minua huonosti. Voinko todellisuudessa alkaa eheytymään ja sisäistämään tasapainoista elämää ja ajattelua, jos kannan mukanani uhrin roolia. Ei sillä, etteikö olisi ollut uhri. Olen sitä ollut, mutta pääasia on missä olen nyt. En menneisyydessä. Vaan tällä hetkellä. Tällä hetkellä olen turvassa. Ei tarvitse ajatella että olen uhri, vaan minä olin. On helpompi sanoa kuin tehdä kun haluaisi osata käsitellä menneisyyttä anteeksiantavasti. Antaa anteeksi myös itselleen. Anteeksiannossa olen todella hukassa. Tunnen vielä tänäkin päivänä suurta epäoikeudenukaisuutta menneistä kokemuksista niinkuin olisin kokenut ne juuri eilen.

Itsesäälissä rypeminen on uhrin mieli puuhaa.

Kaikki väkivalta ja paha mitä on käynyt on tottakai tehnyt tuhoa, mutta ymmärsin mikä jatkaa tuhon aiheuttamista. Se olen minä. Se on monen asian summa. Epävarmuus, miten ajattelen omasta kehostani, väheksyn omaa älykkyyttäi, sanon etten ole riittävä ja tarpeeksi ja miten peittelen ominaisuuksiani. Tiedä sitten johtuuko herkkyydestä vai mistä, että uskon kaikkeen pahaan mitä minusta puhutaan ja miten minua kohdellaan. Jos joku sanoo, että olen tyhmä, uskon että todella olen sitä. Ei ole osannut kyseenalaistaa ihmisten ajatuksia vaan ne omaksuu omiksi ajatuksiksi. Kuten muiden ihmisten tunteetkin. Ei niitä aina erota onko ne edes omia. Se miten muut ovat vaikuttaneet minäkuvaan ja sen myötä itsekin väheksyn itseäni on pahinta väkivaltaa kuin mikään muu. Tarvitsen jotain keinoja ajatuksen poisohjaamiseen itsesäälistä ja pahasta olosta.

Vaikein asia tässä on se, että kukaan muu ei tätä pahaa oloa voi ottaa minusta pois kuin minä itse. Ei edes rakastuminen, vaikka se ihana tunne onkin. Sekin on vaan asia joka on siirtänyt eheytymistä tuonnemmaksi. Tässä se taas nähdään eron jälkeen miten rikki ihminen voikaan olla. Sanonnat oman onnen sepästä on raskaita, kun mieli on muutenkin masennuksen vuoksi maassa ja positiivista on vaikea nähdä siellä missä sitä ei ole. Pikkuhiljaa alkaa oivaltamaan, että toisten tunteiden lisäksi myös toisten ajatuksia ei ole pakko uskoa todeksi. Voi valita, että uskoo omaan todellisuuteen, vaikka se olisi erilainen. Toki se on empaatikkona äärimäisen haastavaa.

Haastavaa on myös päästää irti.

Täytyy vaan päästä ammattilaisen apuun käymään asiat läpi, jotta voi jättää ne taakse pysyvästi. Tuntuu, että elämä junnaa ja aina kun yrittää uutta spurttia kuminauha kiskaisee takaisin alkuun. Sitä monesti on luullut pääsevänsä aallon pintaan lopullisesti, mutta uusi aalto on laittanut vetämään happea ja sukeltamaan uudestaan. Uskoisin, että tämä kuminauha irroittaa otteensa kun asiat on valmiit jättämään taakse. Takeita ei ole. Olen käynyt vaikeita asioita ennenkin läpi terapiassa ja luullut niiden olevan käsiteltyinä, mutta menneisyyden traumat ovat monimuotoisempia. Ne ei kysy lupaa tulla. Ne tulevat vaikka avaimen reiästä, jos ei ovea avaa. Mutta kaikkihan tietää, että kuminauhakin rispaantuu ajan kuluessa, menettää elastisuutensa ja hapertuu. Tämä mielikuva antaa toivoa traumoista ylipääsemiseen. Ei ne voi loputtomiin pitää otteessaan. 

Odotan sitä päivää kun herään eikä rintaa enää purista ahdistus. Sitä hetkeä kun tunnen olevani vapaa ja voittaja. Kaikkein eniten odotan sitä tunnetta kun ei pelota.

 

 

 

 

 

 

kuva pixbaysta

Pages