Mistä on soveliasta kirjoittaa syöpäblogissa?

Vaikka tämä blogi on päiväkirjamaisempi kuin mikään muu, mitä olen ikinä julkisesti kirjoittanut, ja vaikka itsekin toitotan käsitteleväni täällä asioita raa'an rehellisesti, olen monta kertaa jättänyt kokonaan kirjoittamatta tai julkaisematta jo kirjoitetun postauksen jostain herkästä aiheesta.

Tätä syöpäblogiani lukevat monet minulle läheiset ihmiset, ne läheisimmät, ja lisäksi monta muuta tuttua ja puolituttua. En halua loukata tai järkyttää ketään, mutta välillä haluaisin oikeasti avautua niistä vaikeistakin aiheista.

Miltä tuntuu, kun ystävistä ja kavereista ei kuulu mitään.

Miltä tuntuu miettiä, kuka löytää minut kuolleena.

Minkälaista tukea oikeasti kaipaisin ihmisiltä.

Miltä tuntuu puhua omalle miehelle tämän tulevasta vaimosta, että hän löytäisi onnen minun kuoleman jälkeenkin.

Miltä tuntuu googlettaa sanoja 'saattohoito', 'eutanasia' tai 'kuoleman kivut'.

Tuntuu aika hurjalta ajatukselta kirjoittaa jostain noin suuresta aiheesta ja sitten tavata läheisiä ihmisiä kasvokkain ja tietää heidän lukeneen tekstini.

Mutta minulle tämä blogi on kuitenkin tärkein terapiamuotoni. Kirjoittaminen selkeyttää ajatuksia ja vapauttaa ne, jotta niitä ei tarvitse murehtia aktiivisesti aivoissa.

Tunnen tarvetta vapauttaa ajatuksiani, mutta onko minulla oikeutta siihen, jos se tuottaa tuskaa muille?

 

 

 

 

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Pystyisitkö keskustelemaan niistä samoista asioista läheistesi kanssa ensin? Ainakin nyt miehesi kanssa uudesta rakkaudesta. Tai ehkä voisit kirjoittaa kirjeen muotoon tai muuten osoittaa tekstisi läheisillesi? Anonyymi blogi olisi kieltämättä sikäli parempi, että voi kirjoittaa ihan mitä haluaa, eikä tarvitse miettiä, mitä tutut siitä ajattelevat.

Maria Hakkala

Anonyymisti olisi kyllä helpompaa, mutta haluan antaa syövälle kasvot, että kyseessä ei ole vain yksi kasvoton tarina vaan jotain todellista.

Kaikki noista pohtimistani aiheista ei varsinaisesti liity suoraan johonkin läheiseeni ja vaikka liittyisikin, ei aiheesta kirjoittamisen pointti ole kyseiselle ihmiselle kertominen, vaan lähinnä omien ajatusten tuulettaminen ja jakaminen.

Miehelleni puhun uuden puolison löytämisestä jatkuvasti, hyvinä aikoina vain puoliksi tosissaan.

Pointtina on ehkä se, että loukkaanko joitain ihmisiä ja tuotanko tuskaa toisille.

annepa (Ei varmistettu)

En tiedä mistä on yleisesti ajateltuna soveliasta kirjoittaa, mutta läheisenä minua ahdisti, kun kuolemansairas isäni ei puhunut mistään mitään. En tiennyt pelottiko häntä, en tiennyt miten hän halusi viime päivänsä viettää, en tiennyt kannattiko hän eutanasiaa, en tiennyt minkälaista tukea hän kaipasi. Se ahdisti niin paljon, että vieläkin alan itkeä, kun tätä kirjoitan ja asiaa ajattelen, vaikka kuolemasta on jo reilusti yli vuosi. Luulen, että ahdistus kumpusi huolesta, sillä kun en tiennyt mitä ajatteli, en voinut mitenkään auttaa häntä henkisesti. Fyysisesti en tietenkään pystynytkään.

Auttoiko tämä kommentti nyt. En tiedä. Toivottavasti se ei ahdista sinua. Ehkä voisit kysyä läheisiltäsi, että missä heidän rajansa on ja mistä he kokevat haluavansa ja voivansa puhua sinun kanssasi. Tai olevan tietoisia. Minun mielestäni on soveliasta kirjoittaa ihan mistä sinusta itsestä tuntuu, mutta en tosiaan tiedä mikä on yleisesti hyväksyttyä. Mulla ei oo tapana miettiä erikoistilanteissa, mikä on "yleisesti hyväksyttyä".

Maria Hakkala

Eihän näistä asioista ole helppo puhua, eikä ihmisen luonne puhumisen ja avautumisen suhteen välttämättä muutu mitenkään sairastumisen ja lähestyvän kuoleman myötä. Isäsi on saattanut myös haluta säästää sinua, sillä kuka vanhempi nyt haluaisi omalle lapselleen siirtää omia huoliaan (vaikka se välillä olisi ihan paikallaan).

Ahdistuksesi on täysin ymmärrettävää. Oletko päässyt työstämään tuntemuksiasi esim. terapiassa? Tukiverkostot ovat myös mahtavia, ja omaisen menettäneille läheisille on monta omaa ryhmää. Puhuminen ja purkaminen auttaa, kunhan löytää sen itselle toimivan keinon.

Oman äitini kanssa olen käynyt asioita läpi todella tarkastikin, silloin kun tieto levinneisyydestä tuli eikä lääkkeen tehosta vielä ollut tietoa. On helppo puhua esimerkiksi omista hautaustoiveista mutta hankalampaa oman pojan kasvamisesta ilman äitiä.

[Eipä tainnut tämä kommentti olla siitä selkeimmästä päästä! Tsemppiä silti!]

annepa (Ei varmistettu)

En ole ollut terapiassa enkä mene. Isäni ei juuri koskaan puhunut juuri mitään, paitsi humalassa vähän enemmän. Kuulin vasta hänen kuoltuaan serkultani, kuinka isäni "oli niin ylpeä teistä tytöistä". Itse isä ei koskaan puhunut mitään vastaavaa. Siinä mielessä puhumattomuus sairastaessa ei ollut mikään yllätys ja tuo ahdistuskin on todella itsekästä minulta. Ahdistua nyt kun ei tiedä miten voi auttaa, herran tähden, mutta minkäs sille voi että siltä minusta tuntui.

Kuten jo aikaisemmin sanoin ja moni muukin on sanonut, niin kirjoita mitä haluat, tämähän on sinun blogisi. Jos jollekin tuntuu meno menevän liian rajuksi, hän voi jatkossa olla lukematta.

Minun oli tarkoitus tuoda ilmi pohdintaasi se läheisen - tai yhden - näkökulma, mutta niin vain tämäkin luiskahti siihen, että sairas hoitaa muita. Anteeksi. Ei ollut tarkoitus, olisin voinut muotoilla asian alunperin eri tavalla.

Maria Hakkala

Ei ahdistuminen tuossa ole minun mielestäni itsekästä, jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Ihmisten tulee helposti ajateltua, että vain se sairastunut itse, se kaikista huonoimmassa jamassa oleva on oikeutettu negatiivisiin fiiliksiin, reagoimaan sairastamiseen, mutta kyllähän se muutos ja pelot ovat isoja myös läheisillä ja jopa tuntemattomilla. Kyllä minulle tämä sairastuminen on opettanut sen, että meillä kaikilla on omat taakat kannettavinaan ja vaikka niitä periaatteessa voisi pisteyttää, ei siitä ole mitään hyötyä eikä niin kannata tehdä, koska jokainen tuntee ja reagoi suhteessa omiin kokemuksiinsa. Tämän ajattelutavan takia myös en koe, että sinun tarvitsee millään tavalla pyytää anteeksi. Ei välittämisen ja auttamisen tarvitse olla yksisuuntaista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tottakai on soveliasta kirjoittaa omaan blogiin ihan mitä tahansa! Jos blogin nimi on the Syöpäshow, niin kyllä siitä pitäisi jo osata tietää, ettei kaikki ole aina vaahtokarkkeja ja kaakaota! Ketään ei pakoteta lukemaan, ja ne jotka lukevat voivat sitten tukea tätä kautta, jolloin ns. kivat kahvitteluhetket voidaan pitää kevyitä. Jos siis molemmat osapuolet niin haluavat.
Minä sanon(kirjoitan) että totta helvetissä kirjoitat tänne ihan mitä haluat! Se joka ei totuutta kestä, menee jonnekin muualle.

Maria Hakkala

Vaikka sitä helposti tulee ajateltua, että nyt jos koskaan voisin oikeasti olla vähän itsekäs, ja kyllä niin joskus teenkin, ei syövän kanssa ole yksin. Se koskee niin montaa muutakin ihmistä, joista kaikki ei välttämättä pysty samaistumaan tai hyväksymään mun ajatuksia. Ei mua se kuolema itsessään niinkään pelota, paitsi tietty kipu, mutta se rakkaitten jättäminen, minkä takia näistä asioista avoimesti kirjoitttaminen onkin välillä haastavaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Sinun tilanteessasi (tai missä tahansa arkielämän verrattuna selvästi rankemmassa) näkisin, että suurin taakka kannettavana on joka tapauksessa sinulla ja se, että joudut ottamaan kantaaksesi vastuun vielä läheistesikin tunteista, tuntuu kovin epäreilulta. Uskoisin, että sinusta välittävät toivoisivat voivansa ennemmin ottaa edes pienen osan murheistasi kantaakseen kuin tuottaa niitä lisää. Siksi uskoisin, että voit lähteä siitä, mikä itsellesi on helpointa - jos ajatusten jakaminen ja sitten läheisten kohtaaminen tietäen, että he ovat ehkä lukeneet kirjoituksen tuntuu sinusta raskaalta, voi olla helpompi tuulettaa tunteita ei-julkisesti, mutta jos taas olo kevenisi vaikeimmistakin tunteista kertoessa, se ehkä olisi silloin paras?

Maria Hakkala

Pohdit hyvin, kiitos!

Tilanne on sinänsäkin hankala, että kukaan aivan lähimmistäni ei ole varsinaisesti ollut vakavasti sairas, joten en osaa olla toisten saappaissa näissä asioissa. Tiedän kyllä, että perheeni ei kerro kaikista huolistaan ja murheistaan minulle, juurikin säästääkseni minua edes osalta murheesta, mutta kyllä haluaisin kuulla heidän mietteitään. Yhdessähän tässä eletään tätä paskaa.

K_ (Ei varmistettu)

Osa sun ajatuksista kuulostaa tutuilta. Meillä oli ihan eri tilanne (vastasyntyneen vakava elinikäinen sairaus), mutta jonkun verran jouduin pohtimaan sitä, että mitä kellekin kerron. Oma tilanne oli niin raskas, että en olisi jaksanut kannatella muiden tunteita tai kauhistumisia. Mä sanoisin, että anna palaa vaan. Itse kiinnittäisin huomiota otsikointiin, niin että siitä tunnistaisi ne postaukset joissa käsitellään kaikkein synkimpiä ajatuksia, mutta loppupeleissä muilla ihmisillä on vastuu siitä etteivät lue sellaista, mitä eivät osaa käsitellä.

Maria Hakkala

Meidän poika syntyi vakavan tulehduksen kera, ja hänen elämänsä ensimmäisinä päivinä jouduimme tosissaan pelkäämään. Sydäntäni särkee puolestasi!

Mun mielestä toi on just hyvä, että kertoo sen, mitä kestää ja haluaa. Tai kertoo vaikka yhdelle, jota pyytää kertomaan kaikille tutuille, että ei itse tartte käydä sitä läpi joka kerta. Vähän mua harmittaa, että tiedän äitini joutuneen puhumaan tilanteestani kaikkien sukulaisten ja tuttujen kanssa, ei se varmasti kivaa tai helppoa ole ollut, vaikkakin toisto arkipäiväistää tilannetta.

Mmar (Ei varmistettu)

Kyllä mainitsemistasi aiheista voi mielestäni kirjoittaa mutta laittaisin blogikirjoituksen alkuun varoituksen lähimmäisille että jättävät lukematta tekstin, jos eivät halua pahoittaa mieltään.

Maria Hakkala

Olen pyrkinyt pitämään otsikot selkeinä ja kuvaavina, jotta kaikille on selvää, mistä kirjoitan missäkin postauksessa!

hellojenna
hellojenna

Kirjoita ihan rohkeasti kaikesta mistä haluat. Tämä on sinun blogisi, ei kenenkään toisen. Ja niistä sinun kirjoituksista voi olla apua todella monelle - nyt ja myöhemmin.   

Maria Hakkala

Kiitos rohkaisusta! :)

leena.lehtonen@kar-lehtonen.fi (Ei varmistettu)

Hei,
Olen uusi lukijasi, 59v vaimo, 4 aikuisen pojan äiti ja 2+3 lapsenlapsen (+= bonukset) mummi.
Toiseksi nuorin poikani (30v) sairastui vuosi sitten Leiomyosarkoomaan, joka leikattiin ja stytotettiin ja kaiken piti olla hyvin. Tammikuun 5. saimme kuulla, että syöpä on levittäny pesäkkeitä massiivisesti maksaan ja joitakin myös keuhkoihin. Tuomio oli masentava. Olimme viikkoja kaikki sekaisin huolesta, eikä kukaan lääkäreistä kertonut mitään positiivista.
Nyt kuitenkin ollaan jo rauhallisempia ja osataan elää taas arkea. Mietityttää paljon nuo viime postauksessa kirjoittamasi asiat.
- miltä tuntuu, kun kavereista ei kuulu mitään
- mitä poikani ajattelee kuolemasta ( hän on niin rauhallinen, että aivan puistattaa)
- miten hän toivoisi meidän suhtautuvan asiaan ( huudan autossa ajaessani tuskaani, etten näyttäisi sitä hänelle)
- millaista tukea hän toivoisi
Syövän kanssa sairastunut on kuitenkin niin yksin.
Toivon, etten tule näillä kommenteilla liian iholle. Olen lukenut kaikki postauksesi sekä hesarin että Trendi-lehden artikkelit. Luen ne välillä uudestaan ja löydän aina jotain uutta viisasta, joka auttaa minua ymmärtämään lastani, siis lapseni hän on vaika onkin aikuinen.

Maria Hakkala

Hei, Leena!

Kiitos kommentistasi ja rohkeista sanoistasi!

Poikasi tarina kuulostaa aika samanlaiselta kuin omani. Huolesta ja tuskasta mennään tavalliseen arkeen, vaikka siitä tavallisesta ollaankin kaukana.

Kun luen tuskaasi ja pohdintaasi poikasi ajatuksista, tuli mieleen, että oletko kysynyt häneltä asiaa? Voisit vaikka kysyä, että haittaako häntä, jos vähän kerrot omista ajatuksistasi ja kysyt hänen ajatuksistaan. Minunkin oletetaan esim. haluavan olla rauhassa, mutta usein se vain tarkoittaa sitä, että olen yksin.

Alan automaattisesti nytkin jakelemaan neuvoja, vaikka en osaakaan asettua sinun asemaasi. Hyvä, jos kirjoituksistani on ollut apua sinulle, se on juurikin niiden tarkoitus.

Toivottavasti teillä jatkuu arki ihan tavallisena mahdollisimman pitkään!

Tuulitar
Arolan tuulia

Kaikki tavat jolla pääsee elämässä päivän eteenpäin, on hyväksi. Toiset valitsevat sairastuessaan linjan pitää asia yksityisenä, ja se on ok. Meillä mieheni sairastui syöpään 2007 ja se oli silloin koko perheelle helpompi kun asiasta puhuttiin julkisesti ja päivästä toiseen mentiin huumoria viljellen. Nyt olen saanut elää samoja tunteita vaimona uudelleen kun sama mies on taas sairaalassa, nyt aivoverenvuodon takia. Tästäkin selviämme yhdessä. Mutta ne tunteet menetyksen pelosta palasivat samanlaisena kuin ennen. Lopullisesti ne lähti vasta eilen kun lopulta ensi kerran viikkoon näin toisen. Mutta siitä julkisuudesta taas tällä kertaa, mies julkaisi itsestään kuvan teholla facebookissa kylämme yhteisessä ryhmässä. Se siitä yksityisyydestä!

Maria Hakkala

Hyvä, että te olette löytäneet teille sopivan tavan olla ja elää! :)

Tottakai on myös ok, jos syövän haluaa pitää esim. vain perheen sisällä, mutta minä koin heti diagnoosin tultua, että en halua piilotella asiaa, sillä mielestäni minulle siitä tulisi vain liikaa stressiä, kun yrittäisin olla kuin mitään järisyttävää ei olisikaan tapahtunut. Koen myös, että tietynlaisesta yksityisyydestä luopuminen avasi omatkin silmät huomaamaan, että kaikilla on omat taakkansa, joita useimmat kantavat yksin, muiden tietämättä. Siinä kokee itsensä tietyllä tavalla pieneksi ja ihan rivityypiksi, vaikka syövän takia itsensä helposti kohottaakin jollekin kummalliselle jalustalle, kun onhan tämä ihan kauhea kohtalo.

Olen kyllä kasvanut perinteiseen suomalaiseen tyyliin, että perheen asiat pidetään omana tietonaan, mutta sairastuminen sysäsi pintaan muutoksen tässä, joka oli kyllä muhinut pinnan alla jo jonkin aikaa.

mammi (Ei varmistettu)

Tilanteesi vakavan, etenevän sairauden kanssa ei ole minulle tuttu, mutta omassa perheessä on ollut lapsenlapsen vakava, henkeä uhannut sairaus ja yhden lapsen kuolema, joten tabut ja toisten tunteiden suojeleminen ovat tuttuja teemoja. Nykyään ajattelen niin, että kun paha (kuten syöpä) on tapahtunut, siltä ei voi ketään suojella. Tunteet ja ajatukset joita se itsessä, perheessä ja läheisissä herättää, eivät ole vaarallisia vaikka tekevätkin kipeää - ja toisin kuin se paha, tunteet ovat aina ohimeneviä. Kipeitä tunteita sinunkin lähelläsi kokee varmasti jokainen, mutta usein niitä on helpompi käsitellä, kun niille on sanat eivätkä ne ole vain yleistä ahdistusta. Lähipiirisi voi tosiaan valita milloin postauksesi lukevat, vai lukevatko ollenkaan, mutta ajattelen että sinun aikasi on nyt.

Maria Hakkala

Hyvin kirjoitettu! :)

Usein aina sanotaan, että lapsen kasvatuksessa on tärkeää lapsen tunteiden sanottaminen, kun tämä vasta opettelee asiaa, mutta sanoisinpa, että tunteiden sanottaminen olisi todella tärkeää myös aikuisille. Olen tehnyt monta oivallusta omista tuntemuksistani tätä blogia kirjoittaessa, kun alitajunta tuokin ruudulle ne juuri oikeat sanat.

Kommentoi