Kapinamatkani eli kuinka päädyin riitaan yhteiskunnan kanssa

Elämä selviytymistaisteluna

Opin jo lapsena että elämä on selviytymistaistelua jossa heikommat raivataan pois tieltä. Opin että paikastaan maailmassa täytyy taistella muiden kanssa. Päättelin että minulle ei varmastikaan ole paikkaa enkä tule selviytymään, en ole tarpeeksi aggressiivinen ihmiseksi. En suostunut enkä oikeastaan edelleenkään suostu elämään selviytymistaistelussa. Olen sikäli nähtävästi edelleen kapinassa että olen täysin valmis olemaan selviytymättä jos selviytymiseen vaaditaan taistelua ja muiden voittamista. Oikeasti tuskin vaaditaan, tai jännästi taitaa olla niin että jokainen voi omalla kohdallaan tehdä vapaan valinnan siitä vaatiiko sitä itseltään (ja muilta) vai ei – että on täysin vapaa mahdollisuus elää myös toisin (ja elää ihan normaalia elämää koska toisin elämiseen ei tarvita muuta kuin sisäinen muutos).

Luulen että tuon taistelussa elämisen tunteen taustalla on turvattomuus, luulen että se on jonkinlaisena kollektiivisena traumana olevan syvän turvattomuuden seurauksia. Se että elämä tuntuu kilpailulta, kytkeytyy kaiketi niukkuusajatteluun eli kokemukseen siitä että koska kaikille ei riitä, minun täytyy päästä muita parempaan asemaan turvatakseni selviytymiseni. En tiedä onko näissä jotain sellaista että jos nämä lähtisivät kollektiivisella tasolla purkautumaan, avautuisi/tulee avautumaan mahdollisuus isoihin muutoksiin.

Olet yksilönä merkityksetön

”Jokainen kantaa henkisesti harteillaan koko kansantalouden taakkaa”, totesi joku joskus osuvasti. Niin mä olen tehnyt ja tuntenut tuottamattomuudestani eli pelkästä olemassaolostani helvetillistä syyllisyyttä koko aikuisikäni. On aina tuntunut siltä että yhteiskunta on vailla  jotain, että minun pitäisi elää vain sitä palvellakseni. Minulla yksilönä ei ole mitään merkitystä. Tämä lienee seurausta siitä että on joskus seurannut ihan liikaa kaikenlaista uutisointia ja julkista keskustelua tietyistä teemoista – yhdistettynä lapsena saamiini traumoihin siitä kuinka elämän täytyy olla lakkaamatonta ahdistuksen ajamaa uuvuttavaa raadantaa. En viitsi seurata sitä uutisointia enää.

Psykiatrisessa hoidossa näkyy hauskasti se yksilön merkityksettömyys: hoitohan on periaatteessa yksilön hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn edistämistä – mutta se on perusteltava sillä kuinka tästä tulee hoidolla tuottavampi ja hyödyllisempi yhteiskunnalle. Minua tosiaan jollain tavalla aina häiritsi se kuinka paljon tuo näkyi myös siinä hoidossa, kuinka se oikeastaan ikäänkuin välitti tietynlaista yhteiskunnan tuottavuuspainetta siinä että työkykyiseksi ja työtä tekeväksi tuleminen tuntui olevan olennaisin toipumisen mittari. Minun kohdallani oli niin että voidakseni toipua minun oli päästävä siitä irti. (Ja ymmärrän että jos vaikka psykoterapiaa julkisena palveluna ihmisille tarjotaan niin näin on varmaan sitten oltava, näin se on sitten perusteltava.) Ymmärrän näiden pohjalta hyvin sen miksi jotkut näkevät koko yhteiskunnan kuin jonkinlaisena suurena narsistisena verkkona. Vaikeus on siinä että kaikesta ongelmallisuudestaan huolimatta se tarjoaa myös paljon hyvää ja tarpeellista joten tuntuu että sitä ei voi täysin kestävästi kokonaan ”torjua”.

Pakotettu vapautuminen kapinalla

Sitä yritti elää kuten muka kuuluu elää ja siitä tuli itseään uhraten suorittamista joka päättyi siihen että löysi itsensä umpikujasta. Teki työtä joka tuntui osoittautuvan täysin turhaksi. Ehkä nyt on sitten niin että ihmisten on aika oppia eroon tuosta ulkoapäinohjautuvasta suorittamisesta ja siksi tulee erilaisia törmäyksiä elämän kanssa jos sitä yrittää. Tuli masentuminen ja ahdistus siitä että ei pysty vastaamaan odotuksiin, eikä elämä täytä mitään hyvän elämän kriteereitä. Näistä vapautumiseen minun oli käytettävä kapinaa ja minähän olen sitä mieltä että monien samalla tavalla samoista syistä masentuneiden voisi olla hyvä vähintään kokeilla sitä; siis tietynlaista ketut kaikesta -asennetta, repäistä itsensä irti kaikesta ulkoisesta paineesta olla tietynlainen, tehdä tiettyjä asioita, elää tietyllä tavalla.

Miksi halusin lopulta luopua kapinastani?

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen: kyllästyin siihen. Kävi niin että otin kapinassa olevien ajatuksia, lähdin katsomaan minne ne johtavat ja päädyin jatkuvasti umpikujiin. Tuntui että tämä ei nyt vaan kanna. Esimerkiksi kesällä joku jossain lausahti että veroja ei pitäisi joutua lainkaan maksamaan ja päädyin miettimään että kuinkahan pian tuollakin tulisi ikävä jotain niillä rahoitettuja palveluita ja että onhan terveen ja työkykyisen, monin tavoin hyväosaisen ihmisen kai helppo kuvitella että systeemin tarjoamat turvaverkot olisivat turhia. Joku teeskentelee ottavansa eron valtiosta ja menee sitten kuitenkin käyttämään julkista terveydenhuoltoa sitä tarvitessaan – saa siis minun puolestani ihan rauhassa mennä mutta ymmärrän hyvin niitä jotka kettuilevat tuollaisista. On kuin ajattelussa olisi aukkoja.

Olen päätynyt sellaiseen tilaan että en (pääosin) ole yhteiskunnan kanssa riidassa mutten myöskään tunne olevani juuri millään tavalla sitoutunut siihen, olen jotenkin henkisesti irrallaan siitä. Konkreettisesti en tietenkään ole millään tavalla irrallaan (tai miten sen nyt ottaa). Se kapinahan on oikeastaan myös sidoksissa olemista. Ehkä tämä on hyvä tila ja ehkä tähän täytyi tulla kapinan kautta.