Miltä tuntuu tänään

Tuntuu siltä kuin yrittäisin koota palapeliä. Kun sen saa kokoon, ymmärtää maailman, yhteiskunnan ja ihmiset. Tuntuu siltä että muilla palapeli on koossa ja minä olen niitä harvoja jotka ovat liian tyhmiä saamaan sen kokoon. Oikeastaan tuo yritys koota palapeliä, tai todellisuuden lohkominen paloiksi joita pitää sitten yrittää koota kasaan, on kai turhaa, mutta on vaikea päästä irti pyrkimyksestä älyllisesti ymmärtää asioita. Toisaalta olen kyllä jo osittain irtaantunut siitä mutta sehän tuntuu väärältä, kuin olisi älyllisesti hemmetin laiska tai suorastaan tyhmä kun ei ollenkaan kiinnosta perehtyä asioihin.

Tuntuu myös siltä kuin repisin kaikkea hajalle. Mielen ohjelmointien purkaminen tuntuu väkivaltaiselta touhulta, kuin siihen tarvitsisi raivoa. Kuin ”matrixin piuhojen” tai nukkemestarin näkymättömien lankojen katkominen olisi jonkinlainen taistelu. Välillä epäilen että muut eivät olekaan ohjelmoituja, että vain minulla on tällainen ongelma. Mutta kyllähän ne ovat ohjelmoituja, huomaahan sen niiden jutuista – kaikki nuo asiat jotka ne ottavat huomaamattaan itsestäänselvyyksinä. Tunnen syyllisyyttä ja häpeää omien ohjelmointieni purkamisesta ja kirjoittaessani aiheesta vaikka tiedän kuinka välttämätöntä se on – jos minulla jokin tehtävä on, tämä on kai sitä. Tunnen ahdistusta siitä että tiedän että ohjelmoinnissa kiinni olevat eivät pysty tätä ymmärtämään. Vaikka miksi heidän pitäisi se ymmärtää? Kaikki eivät käy tätä läpi tämänhetkisen inkarnaationsa aikana – yllättävän moni tosin käy, ja tässä ajassa kai useampi kuin koskaan ennen.

Kävin käsityöläismuseossa ja tunsin rauhaa. Miksi menneisyys tuntuu minulle tutummalta kuin nykyisyys? Enkä taida olla ainoa jolle tuntuu siltä – ihmiset jotka hakeutuvat töihin tuollaisiin paikkoihin, ovat samanlaisia. Monella tavalla ankeaa ja raskasta elämäähän sadan vuoden takainen elämä on ollut, ei sitä ole aiheellista romantisoida. Mutta jotain siinä tuntuu olevan mikä on vahvempaa kuin mikään tässä ajassa. Jotain mikä ehkä löytyy uudestaan ja kestää jos käykin niin että kaikki mikä ei ole kestävää, tulee väistämättä hajoamaan. Ehkä on olemassa jotain mikä kestää menneisyydestä tulevaisuuteen.

Se mikä minua mielenterveyspalveluissa aina hankasi vastakarvaan, on se että kyse on pohjimmiltaan ihmisten sopeuttamisesta. Eikä kaikkien ole tarkoituskaan sopeutua ja löytää paikkaansa rattaana koneistossa. Monien on tarkoitus tehdä jotain ihan muuta. Minusta se turha yritys sopeutua tuntui siltä kuin yrittäisi tapella omaa sielunsuunnitelmaansa vastaan – turhaan, tuolla tappelulla vain kärsimystä itselleen aiheuttaen. Näen turhien sopeutumis- ja sopeuttamispyrkimysten aiheuttavan monille mielellään oireileville paljon kärsimystä. Toinen hankaava asia on se että traumaongelmien tunnistaminen ja hoito on aika heikolla tolalla ja hoidon pääpaino on oireiden ”hallinnassa” eli laastaroinnissa piiloon sopivilla turrutuslääkkeillä. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu aika hirveältä etten vuosikausiin edes tiennyt miltä tuntuu kun hermosto EI ole ylivireystilassa. Normaalitilani oli epävakaa ylivireystila enkä tunnistanut sitä sellaiseksi.

^ Siksikin: on ihmisiä jotka kaipaavat virikkeitä, näkemistä ja tekemistä ja ihmisiä jotka kaipaavat enemmän vain rauhaa. Minä kuulun jälkimmäisiin. Luulin sen olevan viallisuutta mutta ehkä se ei olekaan. Mitä jos olisikin luvallista olla minunlainen? Vältän ihmisiä sillä niiden mielestähän se ei tietenkään ole luvallista.

Välillä tuntuu siltä kuin olisi siirtynyt tai siirtymässä pimeydestä valoon, pimeyden ollessa suoritus-, selviytymis- ja sitkuttamiselämää oravanpyörätodellisuudessa jossa rauhan ja vapauden saa aina vasta joskus tulevaisuudessa – nykyisen opetuksen mukaan kai eläkkeellä, aiemminhan se oli vasta kuoleman jälkeen taivaassa. Valo on tässä vapautta itsensä toteuttamiseen ja niiden asioiden kokeilemiseen ja kokemiseen joita haluaa kokea, ja vapautta itsensä jatkuvasta rankaisemisesta.

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli
Kommentit (0)