Mitä milloinkin palvelemme?
Muistan kuinka opintoaikanani minua vaivasi tällainen pohdinta: mietin että jos tekisin jotain opiskelemani alan asiantuntijatöitä (esimerkiksi jotain neuvontaa tai suunnittelua) joihin kyseinen koulutus valmentaa, palvelisinko tuossa työssä asiakkaita vai oikeastaan ”voimia” jotka ajavat niitä asiakkaita koko ajan huonompaan tilanteeseen ja ahtaammalle. En tiedä kuinka moni pystyy ymmärtämään tällaisen pohdinnan, itse olen kokenut etten saa tästä kunnolla kiinni koska näennäisesti harmittoman tai hyödylliseltä vaikuttavan työn todellinen vaikutus tuntuu piiloutuvan jonnekin systeemin lonkeroihin. En pysty kunnolla jäljittämään tai osoittamaan ongelmaa ja silti tuntuu siltä että sellainen on. Jotta tämä olisi vaikeampaa, on tietysti myös niin että asiat eivät ole niin mustavalkoisia ja yksiselitteisiä että yksittäisestä työstä voisi aina osoittaa kuinka se palvelee joko ”pimeyttä tai valoa”.
Näin hetki sitten jonkun mielenterveystyöhön opinnoissaan suunnanneen ihmisen kuvaaman videonpätkän jolla tämä jakoi ajatuksiaan ja tuskastumistaan ymmärrettyään että tuo työ oikeastaan palvelee järjestelmää joka tuottaa jatkuvasti lisää noita mielenterveyden haasteita ihmisille. Hän oli siis havainnut saman asian kuin minä: että näennäisesti hyvää tarkoittavalla työllä voikin tavallaan palvella jotain mitä ei oikeastaan haluaisi palvella. Sitten pääsee tietysti miettimään että mitäs nyt? Onko mitään vaihtoehtoja?
Periaatteessa ihmisillä olisi mahdollisuus luoda yhdessä niitä vaihtoehtoja kunhan se ymmärretään. Kuinka tuo käytännössä onnistuu, jää nähtäväksi. 200 vuoden päästä voidaan palata tarkistamaan kuinka onnistui, tai onnistuiko.
Juuri eräästä lehdestä lukemassani artikkelissa todettiin että ”yhteiskunta tarjoaa opintopolkuja lähinnä hevonkukkutöihin”. Ehkä vähän kärjistettyä mutta vastaa aika hyvin minun aiemmin läpikäymiäni tuntemuksia. Kun elin läpi pudotukseni, minusta tuntui siltä että lähes kaikki työ mitä täällä on tarjolla, on työtä joka on vailla todellista tarkoitusta. Onhan tästä joku kirjoittanut kirjankin esittäen että merkittävä osa siitä työstä mitä tällä hetkellä tehdään on tuota ns. hevonkukkutyötä eli pohjimmiltaan turhaa tai jopa haitallista. (Minullehan erityisesti tietokoneella tehtävä ”työ” on ollut hauskalla tavalla käsittämätöntä – että ihanko tosissanne kuvittelette tekevänne niillä vehkeillä jotain merkityksellistä?) Oikeasti on tietysti paljon ihan tavallista työtä joka on aidosti hyödyllistä ja tarpeellista (ja toki osa sinänsä tarpeettomastakin työstä tuottaa jotain hauskaa ja arvokasta), mutta putosin tuolloin hyvin syvään merkityksettömyyden tunteeseen. Uskon että tässä ajassa hyvinkin moni käy läpi tuollaisen – ja sille on syynsä. Uskon että kyse ei ole masennuksesta sairautena (jos sellaista oikeasti onkaan, se että toimintakyky heikkenee niin että sairausloma on tarpeen ei tarkoita sitä että masentuminen olisi sairaus) vaan tietynlaisesta kasvuprosessista tai vähintään mahdollisuudesta astua sellaiseen. Yleisesti ottaen tätä ei tietenkään ymmärretä kovin hyvin vaan lähinnä ihmetellään kuinka meillä nyt on tällainen ”mielenterveyskriisi”. Tottakai on. Keinotekoisuus ja valheellisuus yhdistettynä kohtaamattomuuteen synnyttää sen. Hyvä asia on se että nuo on mahdollista korjata.
Kun olen viimeisen vuoden aikana tutkaillut vaikeaa suhdettani tähän yhteiskuntaan ja tullut siihen tulokseen että pakkohan tähän on joka tapauksessa jotenkin yrittää sopeutua, olen miettinyt että voiko tässä käydä niin että lipsahtaa ikäänkuin liian syvälle sopeutumisessaan. Että päätyy toteamaan että no joo, tämä systeemi nyt on mikä on ja alistumaan siihen ja pian elinvoimasi ja älysi onkin valjastettu ”paholaisen palvelukseen”. Voiko käydä niin että tarpeellisenkin muutoksen luomisen mahdollisuus tulee ohitetuksi? Voi varmaan. Ellei satu olemaan niin vahva ohjaus johonkin muuhun että sitä ei pystykään ohittamaan. Sopeutumattomillahan on mahdollisuus muutoksen luomiseen, sopeutujat eivät sitä tee – tai ainakaan alistujat, vähintään jonkin asteinen sopeutuminenhan on tietysti välttämätöntä.