Romahduksen pelko

 

Mulla oli aina pelko siitä että elämä jotenkin romahtaa. Takerruin opintoihin ja työhön keinona yrittää selvitä ja pitää elämää koossa, keinona päästä ”eteenpäin” elämässä (minne?); opiskelunhan opetetaan olevan oikea keino siihen. Lopulta se alkoi kuitenkin vaikuttaa toimimattomalta keinolta ja kaikki tuntui romahtavan täysin riippumatta siitä mitä tein.

Vaivaako elämän romahtamisen pelko kaikkia ihmisiä? Havaintojeni mukaan ei ihan kaikkia, mutta erittäin monia, eivätkä useimmat ole tietoisia tuosta pelostaan. Ehkä se on kaikilla turvattomassa ympäristössä kasvaneilla joiden perustilaksi on kehittynyt selviytymismoodi? Vai onko niin että elämä luonnostaan kulkee kohti romahdusta ja kaaosta, ellei sitä pidä koossa jollain ja taistele romahdusta vastaan? Useimmat taitavat uskoa niin. Joko elämä on luonnostaan romahtavaa tai sitten meidät vain opetetaan pelkäämään sitä koska ihmiset ovat omaksuneet käsityksen elämästä selviytymistaisteluna ja kilpailuna jossa tuhoutuu jos ei koko ajan ponnistele.

Oli ehkä joskus totta että selviytyminen vaati jatkuvaa ponnistelua ja raskasta raatamista (esimerkiksi isovanhempieni tai näiden vanhempien sukupolvelle se saattoi olla hyvinkin totta), mutta enää se ei ole. Silti monet elävät kuin se olisi.

Näen romahduksen pelon kaikissa ”koskaan ei saa luovuttaa” -hokemissa joiden kuvitellaan olevan rohkaisevia. Jos pohtii asiaa vähän tarkemmin, huomaa että koskaan ei saa luovuttaa -ajatuksella eletty elämä on silkkaa sinnittelyä ja selviytymistaistelua,jonkin tulevaisuudessa koittavan paremman ajan odottelua. Elämän ei kuulu olla jatkuvaa sinnittelyä.

 

Kommentit (0)