Woketuksen vastustajat ja mikä niitä vaivaa?
Minun mieltäni on vaivannut pohdinta siitä mistä on kyse kun vaikkapa esitetään että nykyään ihmisille opetetaan että voit vapaasti löhötä sohvalla syöden itsesi 200-kiloiseksi ja sinulle julistetaan vain että olet hyvä juuri noin. Näin tuon tyylisen kommentin eräältä Jordan Petersonin opetuslapselta muutama päivä sitten. Lisäksi Sami Nuora julkaisi Instagram-tilillään jonkin kommentin intersektionaaliseen feminismiin liittyen. Kommentin ydin oli suunnilleen se että intersektionaalinen feminismi kannustaa uhriutumiseen ja vastuunoton välttelyyn.
Koen silloin tällöin erilaisten näkökulmien yhteensovittamisen vaikeutta. Vaikeus on siinä että ymmärtää täysin mitä joku tarkoittaa eikä voi oikeastaan olla edes eri mieltä asiasta mutta kuitenkin samaan aikaan näkee että tämän esittämä näkemys on puutteellinen ja vinoutunut. (Miksi mä yritän sovittaa näkökulmia yhteen, sitä en tiedä, ehkä se johtuu kuun asennosta syntymähetkelläni tai jostain muusta vastaavasta.) Joskus vaan on niin että keskenään ristiriitaisilta vaikuttavat asiat ovat yhtä aikaa totta – ja niin että asiat eivät ole mustavalkoisia.
Minullahan on omien ongelmieni takia hankala suhde feminismiin, enkä siis koe minkäänlaista halua asettua puolustuskannalle siksi että joku kritisoi feminismiä. Kuitenkin näen asian myös niin että niin intersektionaalisen feminismin kuin koko ”woke-ilmiön” taustalla on ihmisten tahto hyvään, halu yrittää tehdä maailmasta parempi ja tasa-arvoisempi. Koen että jos tuo taustalla oleva motiivi ohitetaan keskustelussa, saadaan aikaan vain väittelyä ja riitelyä joka ei välttämättä vie mitään yhtään eteenpäin. Enkä nyt tiedä onko erilaisten vähemmistöjen kokemien haasteiden esiin nostaminen välttämättä uhriutumista vaikka hommaa toki voidaan siihenkin asti viedä.
On tietysti totta että nämä kaikenlaiset ”sinä riität” ja ”olet rakastettava sellaisena kuin olet” -hokemat ovat olleet jo jonkin aikaa ”pinnalla”. Näitä pidetään Petersonilaisessa ajattelussa siis ongelmallisina koska ajatellaan että ihmisen kuuluu pyrkiä kohti ”parasta versiota itsestään” ja tehdä töitä siihen päästäkseen. On jokin ihanne tai ”kunnon kansalaisen” malli jota kohti pyrkimällä saavuttaa hyvän elämän. Koetaan että jos ihmiset eivät enää pyri kohti noita ihanteita tai tavoitteita, se uhkaa hyvinvointiamme niin henkilökohtaisella tasolla kuin koko yhteiskunnan tasolla. Osaltaan tottakin toki.
Niin tämä ”hyväksy itsesi sellaisena kuin olet” -lähestymistapa kuin loputon parempaa kohti pyrkiminen voi muodostua ongelmalliseksi. Molemmat voi viedä liian pitkälle, molempia voi väärinkäyttää jonkin pakoilemiseen – yhtä vastuunottamisen pakoilemiseen ja toista nykyhetken pakoilemiseen.
Vaikka esimerkiksi kehopositiivisuudesta voi löytää ongelmia (kuten vaikka se että kaikki aktiivisen painonhallinnan keinot saatetaan luokitella ongelmallisiksi koska liikkeen ovat ottaneet omakseen hyvin monet syömishäiriötaustaiset joille ne tosiaan ovat ongelmallisia), sen perusidea on kuitenkin vapautuminen haitallisesta kehohäpeästä, ja tarkoitus terveen kehosuhteen ja ruokasuhteen edistäminen. On tahallinen väärinymmärrys tulkita se lihavuuden glorifioinniksi ja epäterveellisten elämäntapojen normalisoimiseksi, vaikka se toki liian pitkälle vietynä voi joillakin siihenkin lipsahtaa. (Vaikuttaa muuten siltä että ihmiset yleisesti ottaen tekevät erittäin mielellään tahallisia väärinymmärryksiä ja rakentelevat olkiukkoja ja uhkakuvia. Oletan että siinä on tarkoituksena me-vastaan-muut -asetelmien rakentaminen josta jokin osa meissä saa nautintoa.)
Petersonilta näkemäni kommentit herättävät minussa usein ristiriitaisia tunteita sillä ymmärrän hyvin mitä hän tarkoittaa sanoessaan että ihmisen on tarpeen löytää sisäinen voimansa ja ”grow some teeth”, kuten hän sen sanoittaa. Samaan aikaan näen hänen ja opetuslapsiensa kannanotoissa sen kuinka heikkouteen ja elämässä kompuroimiseen suhtaudutaan jotenkin ongelmallisen torjuvasti ja tuomitsevasti. Kun mietin mikä on saanut minua kehittymään vähitellen heikosta hampaallisemmaksi, se ei suinkaan ole ollut oman heikkoutensa halveksiminen ja torjuminen ja itsensä niskasta ottaminen ja kova työnteko – se itse asiassa ajoi aikoinaan ahdistuneeseen suorittamiseen ja uupumiseen. Ei siis ollut niin kovin kestävää vahvuutta. Ja mikä hulluinta, juuri tuolloin sitä onkin ollut henkisesti hampaaton, yrittäen sokeasti toteuttaa omaksumiaan ihanteita.
Se mitä minä tässä pohdin, on että kuinka voidaan kannustaa ihmisiä ottamaan vastuuta ja pyrkimään eteenpäin, ilman että siitä tulee sellaista ohjausta vailla olevan väsyneen aasin piiskaamista eteenpäin, joka johtaa vain siihen että se poukkoilee ahdistuneena ympäriinsä ja lopulta uupuu. Petersonilaiset uskovat ratkaisun olevan siinä että ihminen selkeyttää tietyt arvot itselleen ja saa niistä ohjauksensa siitä mihin suuntaan pyrkiä. Tuon ratkaisun ongelma voi olla siinä että tarjottiin arvopohjaa mihin tahansa nojautuen – kristillisyyteen tai johonkin muuhun, henkiseen aikuistumiseen kuuluu sen testaamisen ja kyseenalaistamisen vaihe jota nyt ehkä kollektiivisesti eletään ja se aiheuttaa tämän niinsanotun hämmennyksen aikakauden.
Tässä esityksessä oli pointtinsa 👇