Ladataan...

Päätin lähteä metsäretkelle. Metsä tekee todella monella tavalla hyvää. Esimerkiksi tässä Ylen jutussa on lueteltu monia vaikutuksia: verenpaine laskee, elinvoimaisuuden tunne lisääntyy, mieliala kohenee. Olen lukenut saman lukemattomista lähteistä.

Kelpaisi! Etenkin tuo viimeinen kiinnostaa. Joten jätin kaverit harrastamaan sisämökkeilyä ja astuin ulos.

Haaveilin luonnonrauhasta, yksinäisyydestä, siitä ettei ihmisen kaikki paikat päällystävä kädenjälki näy. Ja hitot. Käännyin minne tahansa, olin aina lopulta tällaisen näyn edessä. Autoteitä, asfalttia, liikennemerkkejä, katulamppuja, mökkejä, mökkejä, mökkejä. Yritin seurata kylttejä ja opastettuja reittejä, kurkkia sijaintiani navigaattorista ja silti pyörin vain ympyrää kaiken typerän keskellä.

Alkoi jo pikkuhiljaa vituttaa. Päätin jättää kaikki merkityt "luontopolut". Tai no ehkä ne olivat rehellisyyden nimissä latuja, jotka olivat sulaneet. Mutta joka tapauksessa, suuntasin suoraan golfkentän läpi kohti aluetta, joka näytti navigaattorissa kaikkein tyhjimmältä. Minähän en luovuta! 

 

Ehkä mä vähän liioittelin. Ehkä keskityin huonoihin yksityiskohtiin. Löytyi sieltä nimittäin jotain vihertävääkin. Kevätkin on tulossa ja kaikkea.

 

Ja vaellustamineet olivat kunnossa. Kengissä kunnon pohjat, ja kauniissa, pehmeännahkeassa lumessa nyt joka tapauksessa pysyi pystyssä. Muutenhan se olisi mennyt ihan naurettavaksi ja rasittavaksi liukasteluksi. 

 

Tietenkin pääsin jossain vaiheessa ihan oikean metsän keskelle. Tuskin viimeinenkin autotie oli kuitenkaan kadonnut näkyviin, kun mua alkoi pelottaa. Mitä jos täällä on karhuja? Tai joku laitapuolen kulkija? Katselin vähän väliä ympärilleni ja laskeskelin, minne ehtisin juosta ja missä ajassa, jos jotain tapahtuisi. Samaan aikaan raivostutti olla luonnosta vieraantunut surkimus, joka ei uskalla kulkea keväisessä metsässä kirkkaassa päivänvalossa. Ja hei enkö mä nimenomaan halunnut päästä metsän rauhaan ja hiljaisuuteen? No, tässä sitä nyt olisi. 

Ja niistä ihmisen kädenjäljistä. Olen joskus miettinyt, että minne taivaalle karkaavat ilmapallot lopulta päätyvät. No ilmeisesti vaikka tänne. Sellaiseksi hyväksi pyydykseksi luonnoneläimille. Että voivat ihan rauhassa sotkeutua jonkun vanhoihin juhlakaluihin ja jäädä sitten naruihin jumiin kärsimään. Irrottelin aikani tuota narukasaa ja päätin ottaa koko hoidon mukaani ja viedä roskikseen. 

 

En mä niin yksin loppujen lopuksi ollut. Sakukin oli siellä. 

Kun lopulta kävelin takaisin mökkikylään, roikutin puolityhjiä ilmapalloja ja Sakua käsissäni ja näytin siltä, että jonkun vappubileet venyivät sitten iltapäivään.

En ole ihan varma, kuinka paljon mun elinvoimaisuus lisääntyi ja verenpaine laski tuolla reissulla. Jossain vaiheessa meinasin eksyäkin. Mutta ainakin mä sain aineksia ensimmäiseen postaukseen. Tämä vitutusblogi on mun lähipiirin mielestä juuri oikeanlainen blogi mulle. Hmm. pitäisikö sen vituttaa, että ne ajattelee noin?

 

LOPPUSANAT 

"Vitutus johtui siitä, etten koskaan selvitä asioita etukäteen. En googlaa, minne kannattaisi mennä ja missä on parhaat reitit. Olen laiska ja arvostan spontaaniutta ja siksi päädyn esimerkiksi viettämään metsäretkeä liikenneympyröihin. Kuinka paljon ihania asioita menee ohi, kun en jaksa panostaa?"

- Meri T.

 

<a href="//www.lily.fi/%3Ca%20href%3D"http://www.bloglovin.com/blog/14068337/?claim=2gd3edmqwfz">http://www.bloglovin.com/blog/14068337/?claim=2gd3edmqwfz">Follow my blog with Bloglovin</a>

Ladataan...