Viikonlopun villitys

Johan oli viikonloppu.

Lauantai aamuna luin lehdestä,että yhdessä isossa liikkeessä on loppuunmyynti. Sinne on mentävä. Lähtö viivästyi, koska ensin pitää tehdä lapsille ruokaa ja hoitaa kaikki muutkin kotiaskareet. Mieheni ja vanhin poikani lähtivät kasamaan judoseuran kanssa Junnu cuppia ja itse lähdin nuorenpien kanssa shoppailemaan.

Tässä kyseisessä ostoskeskuksessa käyn korkeintaan kaksi kertaa vuodessa ja nyt tiedän taaskin miksi. Parkkihalleja on sata ja kaikkiin ihan hirveä jono.  Onneksemme joku auto aika läheltä sisään menoa lähti juuri pois. Toi on mun paikka. Hissiin kauhea jono. Mennään rappusia pitkin. Ensimmäisestä ovesta ulos. Jaaà, missähän nyt ollaan. Ihmisiä on ihan sikana ja tori myyjiä joka paikka täynnä. Pidän tiukasti lapsiraasuista kiinni. Pääsemme määränpäähämme ja kohti takki kasoja. Minun on saatava uusi takki. – Äiti, mulla on pisuhätä, kuuluu vierestäni. Okei, missä vessa? Yritän etsiä vessan jostakin-löydän sen – pääsemme todella kauheaan vessaan. Ei paperia, kaksi vessaa joista vain toinen toimii, ei saippuaa, eikä edes käsipyyhkeitä…yök.

Jonkin aikaa etsittyäni löydän itselleni takin, neidille uudet sukkahousut, pojalle  kalsarit ja paidan. Ja eikun kassalle. Ahdistaa. Aivan kauheat jonot. Vihdoin alkaa olla meidän vuoro. Oisinhan voinut jättää tavarat siihen ja poistua tyhjin käsin. Lapseni olivat kyllä todella sitkeitä kun jaksoivat odottaa. Nyt äkkiä täältä pois ja jotain juotavaa ja ehkä jotain syötävää.

Autokin löytyi suht helposti. Äkkiä pois. Kyllä taas vuoden shoppailu himo tuli täytettyä. Tähän kaikkeen aikaa kului kaksi tuntia.  Kotiin päästyäni olen aivan puhki. Sauna päälle ja yksi kylmä olut. hhhhmmmm…

Uusi päivä uudet kujeet. Sunnuntaina oli se junnucuppi. Pojat lähtivät jo aikaisemmin paikan päälle. Me lapsien kanssa mentiin myöhemmin. Tiedossa paljon ihmisiä ja odottelua. Punnitukset oli keretty tekemään, kun tää konkkaronkka pääsi paikalle.  Kaikille osanottajille kerrottiin säännöt ja keitä tuomarit olivat. Kisat pääsivät käyntiin ihan ajallaan. Omaa nimeä käytiin tuijottelemassa monitorilta. Ei vielläkään. Tunti jos toinenkin oli vierähtänyt. Lapset alkoivat olla jo kärsimättömiä. Eihän pieni lapsi jaksa niin kauaa paikallaan istua ja olla. Vihdoinkin meidän vesselin nimi tuli ruudulle. Poika ja iskä tataminreunalle valmistautumaan. Itse en lajista ymmärrä juurikaan yhtään mitään. Tuomari nostaa sen puolen käden kummalle piste tulee ja meijän nassikan puoleinen käsi nousi joka matsissa ylös missä kaveri oli mukana. Voi tokkiinsa! Meijän junnu oli nyt sitten kultaottelussa mukana. Tuntui iäisyydeltä taas tutkia monitoria ja etsiä nimeä ja vihdoin se sinne pompsahti. Kultaottelu…   Kokonaista 38 sekunttia se kesti ja nyt meillä on kotona kultapoika.  Hienoa!

Mitalinjakoon ja sitten syömään.

Kotona sama meno jatkui koko illan. Mummo innoissaan kävi kaupan kautta ja toi kakkua kultapojalle. Mä olin ihan poikki koko viikonlopun villityksistä ja uni maistui todellakin.

Onnea ja menestystä kultapojalle!!!