Huolta ja syyllisyyttä koronan aikaan

Avaan silmät. Uusi päivä, tabula rasa. Pienen hetken olen vailla käsitystä ympäröivästä tilasta, käsillä olevasta maailmantilanteesta, omasta elämästäni ja tunnen iloa olemassaolosta.

Ja sitten se iskee, todellisuus. Keväästä alkaen kalvanut epämääräinen ahdistus, johon en saa otetta, palaa mieleni sopukoille. Luen päivän lehteä ja selaan vikkelästi läpi korona-aiheiset tekstit. Ei jaksa enää lukea tilastoja, analyyseja tai ennusteita, möykky sisälläni on valmiiksi jo niin iso.

Haluaisin suunnitella viikonlopuille ja illoille kaikenlaista tekemistä ja ihmisten tapaamisia – totta puhuen suunnitteluilla ja tapaamisilla on aina ollut iso merkitys elämässäni. En ole ollut koti-ihminen, vaan menevämpää tyyppiä ja olen saanut arkeeni erityistä virtaa kahviloista, keikoista, illallisista, ystävien kanssa vietetyistä hetkistä, matkoista, kulttuuririennoista, kuntosaleista, ja niin edelleen. Jo lapsena äitini kutsui minua kyläluudaksi – olin aina kylässä jonkun ystäväni luona tai jossakin ”kylillä” pyörimässä.

Nyt ideoiden pompsahtaessa mieleeni en kuitenkaan tunne kutkuttavaa iloa, vaan syyllisyydellä maustettua huolta. Voinko tehdä näin? Onko vierailu tuolla ok? Kuinka monen ihmisen seurassa voi viikon-parin sisällä olla ilman hirveitä omantunnon tuskia? Kuinka usein uskallan matkustaa julkisilla toiselle puolelle Suomea perheeni luokse? Jos teenkin jotain kivaa (rajoitusten mukaisissa puitteissa tietenkin) – käyn esimerkiksi tanssitunnilla tai ulkona syömässä – en ole siitä 100% iloinen, vaan ainakin 20% tuntemuksistani on huolestunutta syyllisyyttä. Mitä jos…

Koska elämä palaa sellaisille raiteille, joilla ei tarvitsisi tuntea huolta ja syyllisyyttä ihmisten tapaamisesta? Ensi vuonna? Viidessä vuodessa?

Olen kenties pakenemissyistä lukenut enemmän kirjoja kuin aikoihin. Hyviä keinoja lukemisen lisäksi ahdistuksen lievittämiseen ovat olleet ulkoilu, läheisten kanssa puhuminen, elokuvien katselu ja ulkona leikkivien lasten touhujen seuraaminen.

Miten sinä olet pärjännyt korona-ajan herättämän ahdistuksen kanssa? Vai oletko kenties säästynyt siltä kokonaan?

Huom. Allekirjoittanut tietää olevansa varsin hyväosainen ja ei missään nimessä halua kuulostaa kiittämättömältä. Tiedän, että korona-aikana eläminen juuri Suomessa on jo alkuunsa erittäin onnekas asia. En ole sairastunut enkä riskiryhmää, en siis joudu pelkäämään henkeni puolesta, kuten niin monet muut tässä ajassa. Olen kiitollinen tästä etuoikeutetusta asemasta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *