Dan Brown ja kadonnut viehätys

Reilu kymmenen vuotta sitten olin lukioikäinen ja koukussa: suklaaseen, Sinkkuelämään ja paahtoleipään. Mutta ennen kaikkea olin koukussa Dan Brownin kirjoihin. Muistan elävästi sen tunteen, kun luin Da Vinci -koodin (2003) ensimmäistä kertaa. Kokemus oli suorastaan hengästyttävä. Luin ennätysvauhtia ja upposin sivu sivulta syvemmälle historiallisia nähtävyyksiä, taideaarteita ja symboleja pulppuavaan jännitysromaaniin. Janosin heti kirjan luettuani lisää ja nopeasti ahmin kotikuntani kirjaston valikoimista Enkelit ja demonit (2000), Meteoriitin (2001) ja Murtamattoman linnakkeen (1998).

Sitten koitti tauko. Joitakin vuosia sitten yritin lukea Enkeleitä ja demoneita uudelleen, mutta en päässyt kirjan imuun. Pari viikkoa sitten päätin tarttua johonkin lukemattomaan Browniin hyllyssäni, ja luin The Lost Symbolin (suom. Kadonnut symboli), joka on alunperin julkaistu 2009 (kun vielä olin se aiemmin mainitsemani paahtoleipäaddikti!).

Aluksi lukeminen herätti ihanan nostalgisia fiiliksiä: kyllä, tätä Brown ja lukeminen on parhaimmillaan, ajattelin. Jännittäviä käänteitä, lukijalle vain puoliksi paljastettuja salaisuuksia ja viimeisille sivuille asti ylläpidettyä mystiikkaa henkilöhahmoista: kuka on hyvis ja kuka pahis?

Kirjan edetessä nostalgisuus alkoi kuitenkin haihtua ja Dan Brownin kirjojen lumoavuus haalistua. Miten kaikissa hänen kirjoissaan juonenkäänteet ovatkin niin samanlaisia? Miten Robert Langdon aina uudelleen ja uudelleen valikoituu mielipuolien kohteeksi? Kirjan tapahtumat alkoivat suorastaan ärsyttää, sillä olin lukenut liian samanlaisista käänteistä niin monta kertaa Brownin aiemmassa tuotannossa. Symboleista ja niiden historiastakaan jauhaminen ei enää loppusuoralla innostanut, vaan lopulta luin kirjaa rivi riviltä pikavauhtia, jotta pääsisin äkkiä kirjasta eroon.

Niin siinä sitten on käynyt. En taida enää olla se Dan Brown -fani, joka olen luullut olevani. Joskus tietyillä kirjoilla on aikansa ja paikkansa, ja sitten se aika ajaa ohitse. Minulla on kyllä vielä pari uudempaa Brownia (Inferno ja Alku) lukemattomina hyllyssäni ja varmasti tulen ne lukemaan joskus. Mutta totta puhuen, jos niiden juonet noudattavat samaa aiemmista kirjoista jo liiankin tutuksi tullutta kaavaa, en taida palata enää fanikerhoon.

Ps. Kaksi ajatonta kirjasarjaa, joiden fani tulen epäilemättä olemaan hamaan loppuun asti: Harry Potterit ja Taru Sormusten Herrasta -trilogia. Ai että. Haaveilen Pottereiden uudelleenlukemisesta englanninkielisenä, sillä olen aina lukenut niitä vain suomeksi.

Oletko sinä koskaan kyllästynyt aiempaan lempikirjaasi / lempikirjailijaasi?

Kommentit (2)
  1. Ihan samaa mieltä! Dan Brownin viehätys on kadonnut siihen, että kaikki hänen kirjansa noudattavat harmillisen samaa kaavaa. Olen lukenut lähestulkoon kaikki Brownin kirjat ja voin vain todeta, että enää en aio lukea ainuttakaan. Sanoisin, että ehkä Inferno on näistä paras ja yllätyksellisin. Mutta pääasiassa samaa kaavaa sekin etenee.
    Yksi asia, mikä itseäni ärsyttää Brownin kirjoissa on se, että Langdonin parina esiintyy AINA joku ”häikäisevän kaunis, mutta hämmästyttävän älykäs nainen”. Miksei olisi välillä joku keski-ikäinen tukevarakenteinen mies? 😀 Ja samaten joka ikiseen kirjaan on tungettava sellainen kohtaus, josta käy ilmi Langdonin ahtaanpaikankammo.

    1. Hah, meillä on sama ärsytyksen kohde! Onko tosiaan aina pakko ympätä juoneen mukaan se älyttömän fiksu ja kaunis tiedenainen, joka kirjan lopulla tuntee vetoa Langdoniin lähes poikkeuksetta..? Toivon tosiaan, että Brown osaisi tulevissa teoksissaan uudistua, mutta noin monen samantyylisen kirjan jälkeen odotukset eivät ole kovinkaan korkealla! Kivaa kesää sinulle 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *