Ladataan...
Tickle Your Fancy

 

Mikä sinusta tulee isona? Ehkäpä yksi ahdistavimmista kysymyksistä, mitä tiedän. Etenkin kun sitä aletaan kyselemään jo ala-asteella. Tai jopa aikaisemmin.

En koskaan tiennyt vastausta tähän. Jos vastasin jotain, todennäköisesti valehtelin. Minulla ei ollut hajuakaan lähteäkö tutkijaksi vai perustaako kuntosali. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin vastauksia kysymyksiin "mikä on unelma-ammattisi?" tai "mikä sinusta tulee isona?" en tiedä vieläkään.

Olin tasainen kasin, ysin oppilas. Monessa aineessa tosi hyvä, ylivoimainen en missään. Mikään aine tai ala ei oikein noussut yli muiden.

Lukion aikana päätin, että minusta tulee historian opettaja tai -tutkija. Sitten se vaihtui liikunnanopettajaan ja personal traineriin. Opo sanoi, että matematiikan opinnot voisivat sopia minulle. Kauppis olisi varma valinta, se toisi lisäaikaa. Valokuvaus alkoi kiinnostamaan, samoin muoti. Samaan aikaan kiinnosti myös matkustaminen, ehkäpä matkaopas tai lentoemäntä?

Mitä pidemmälle lukio eteni, sitä enemmän ahdisti. Tuntui turhauttavalta heitellä ilmoille ammatteja, jotka olivat aivan ääripäitä toisistaan. Liian moni ala kiinnosti, liian harva kiinnosti tarpeeksi.

 

 

Päädyin viettämään välivuotta ja tein sihteerin hommia it-alan firmassa. Samaan aikaan aloitin bloggaamaan.

Opiskelin liikunnanohjaajaksi ja jatkoin fysioterapian opintoihin. Niin moni lähipiiristäni oli sitä mieltä, että fyssarin ura voisi sopia minulle, joten sinnittelin ensimmäisen vuoden, kunnes uskalsin päästää irti. Päädyin lehdelle töihin ja aloin tekemään töitä liikunnan parissa. Päätin hakea opiskelemaan kulttuurituotantoa, jonka koulutusohjelma oli sen verran monipuolinen, että kiinnostus pysyi loppuun asti ja valmistuin kyseisestä koulusta kaksi vuotta sitten.

Tällä hetkellä teen töitä, johon minulla ei täsmäkoulutusta löydy. Itseoppinut yrittäjä, sitä minä pääosin olen. Työni koostuu enimmäkseen valokuvauksesta, mutta siihen sisältyy myös vahvasti markkinointia ja pr:ää. Tällä hetkellä minua kiinnostaa eniten valokuvaus, sosiaalinen media ja visuaalinen markkinointi, mutta kiinnostaako viiden vuoden päästä? Siihen minulla ei ole vastausta.

Työni on antanut hyvät eväät jatkuvaan kehittymiseen ja sopeutumiseen. Ala on ollut murroksessa ja elää koko ajan. Se on kilpailtu pieni sektori, jossa uusia aluevaltauksia tehdään jatkuvasti. Tällä alalla muutokselle on annettava mahdollisuus ja uusiin kokeiluihin lähdettävä mukaan. On mahdotonta sanoa, missä ollaan viiden vuoden päästä.

 

 

Olin vieraana Petri Rasasen Uusi Päivä -talk showssa, jossa puhuttiin siitä miten olen päätynyt työurallani juuri tähän pisteeseen. Millaisia valintoja olen tehnyt ja mitä elämä on opettanut?

Sain useammalta katsojalta viestejä ja meilejä liittyen oman jutun löytämiseen ja yrittäjyyden vaatimaan rohkeuteen. Milloin tietää, että on valmis irroittamaan otteensa puuduttavasta työpaikasta? Onko yrittäminen niin haastavaa kuin puhutaan? Miten tehdä kiinnostuksen kohteesta ammatti? Onko yli 30-vuotias liian vanha vaihtamaan alaa? 

Termissä "oman jutun löytäminen" on mielestäni hieman turha pysyvyyden leima. Se jollain tavalla viittaa pysyvään päätökseen ja lopulliseen ratkaisuun. Oli kyseessä sitten työ, harrastus tai elämäntapa, ajatellaan että tämä on nyt se minun juttu. Tätä minä teen loppuelämäni.

Käytän termiä itsekin, mutta koen sen eri tavalla. Harvalle meistä "se oma juttu" iskee salamana taivaalta, saatika pysyy "omana juttuna" lopun elämää.

Ajattelen, että "oma juttu" muuttaa muotoaan ja kehittyy elämän mukana. Se on kokeilemista ja suuntautumista aitoihin kiinnostuksen kohteisiin. Sitä että lähtee mahdollisista ympäristön paineista huolimatta tekemään jotain, mikä kiinnostaa sillä hetkellä eniten. Oli se sitten uusi työpaikka tai paluu koulunpenkille. 

Uudet haasteet ja alanvaihdokset avaavat todennäköisesti taas uusia ovia ja tuovat uusia ajatuksia. Tekeminen selkeyttää aina.

Jos koet, että olet jumissa työssä tai alalla, jossa et viihdy pätkääkään, kysy itseltäsi, että mikä sinua kiinnostaa eniten just nyt. Älä mieti liian pitkälle. Täydellisiä tilaisuuksia ei elämässä kultatarjottimilla juuri tarjoilla, yleensä päätökset pitää vaan tehdä ja niihin sopeutua.

 

 

Minä viihdyn työssäni ja harrastuksissani juuri nyt, mutta tulevaisuus voi tuoda eteen uusia kiinnostuksenkohteita. En koskaan sulje pois mitään lopullisesti, ja se on mielestäni helpottava ajatus.

Ajattelen tavallaan, että olen ikuisella matkalla kohti sitä omaa juttuani, ja nautin matkanteosta sillä välin.

Pidän ovet avoinna uudelleen opiskelulle ja uran täyskäännöksille. Ties vaikka muuttaisin Intiaan, innostuisin autourheilusta tai ostaisin hevosen. Elämä voi yllättää niin hyvässä kuin pahassa, enkä halua kirjoittaa sitä valmiiksi etukäteen. Mielummin keskityn tähän hetkeen ja teen asioita, jotka tuntuvat hyvältä juuri nyt. Haluan pysyä avoimena uusille haasteille ja olla sopeutuvainen hankaliinkin muutoksiin. 

 

 

xx Sara

Ladataan...
Tickle Your Fancy

*Kaupallinen yhteistyö: Segafredo

 

 

Segafredo ja designinsa uudistanut Pausa haastoivat minut kertomaan oman tarinani siitä miten aikoinaan kiinnostuin muodista ja pukeutumisesta. Mistä kipinä blogin aloittamiseen lähti? Miten kiinnostuin valokuvauksesta? Miten olen päätynyt tähän pisteeseen ja näihin hommiin? 

Niinpä keitin kahvit ja ryhdyin kirjoittamaan (ja muistelemaan IRC-gallerian salasanaani...).

Minulle on jo alakouluikäisenä ollut luontevaa ilmaista itseäni pukeutumisella. Sain jo varhain itse päättää omista vaatteistani ja asuistani. Voitte vaan kuvitella, millaisissa asukokonaisuuksissa tuli viiletettyä, haha.

Sitten tuli vaihe, kun kaikki näyttivät samalta ja ystävien kanssa ostettiin tismalleen samoja vaatteita. Suosittiin Mic Macia ja Stockeria, eikä juuri muita.

Oma tyyli alkoi hyvin hiljalleen hahmottua lukioikäisenä. Luin ahkerasti muotilehtiä ja bongailin sieltä itseäni kiehtovia trendejä. Kiersin kirppareita ja kokeilin rohkeasti erilaisia tyylejä. En halunnut asettua pikkukaupungin muottiin, vaan pukeuduin räväkästi silläkin uhalla, että asuilleni aina silloin tällöin ilkuttiin ja naurettiin. 

 

 

Lukion ekalla kiinnostuin IRC-Gallerian valokuvaus- ja tyyli-tileistä. Halusin tehdä jotain vastaavaa! Hommasin kameran ja aloin kuvaaman itseäni ja ystäviäni. Opettelin kameran käyttöä, suunnittelin kuvia, etsin kuvauspaikkoja ja stailasin sopivilla vaatteilla. Tuntuu hullulta, että tämän hetken työhöni liittyy ihan samoja juttuja kuin 13 vuotta taaksepäinkin.

Ensimmäinen blogi, Labels Or Love, syntyi hyvinkin yllättäen yhdessä ystäväni Jannin kanssa lukion välivuonna. Alettiin lukemaan blogeja 2008 ja seuraavana vuonna haluttiin perustaa blogi itsekin. Ajoitus oli melko hyvä. Intoa tekemiseen riitti ja päivitettiinkin blogiamme jopa neljästi päivässä.

Muoti ja tyyli olivat yhteisen blogimme kantavat teemat. Asujen lisäksi julkaistiin treenijuttuja, MyDay-postauksia, kauneusjuttuja ja hulvattomia videoita :D Blogi oli täynnä inside-vitsejämme ja kaiken maailman haasteita. Ei todellakaan otettu tätä hommaa liian tosissamme.

Blogi nousi yllättäen lyhyessä ajassa maan suosituimpien joukkoon. Pian perustettiin omat blogit ja siirryttiin edesmenneen Suosikki-lehden alle. Tein lehdellä muutamia muoti- ja treenipalstoja ja päivittelin blogia opintojeni ohessa. Hommat lähtivät rullaamaan ja pian halusin uusia haasteita. Aloin haaveilemaan, josko blogista ja sen ympärille syntyneistä projekteista voisi saada ihka oikean päivätyön.

Vaihdoin portaalia useampaan otteeseen, aloin tosissani verkostoitumaan. Ryhdyin itseopiskelemaan valokuvausta, valmistuin kulttuurituottajaksi, ja nyt ollaan tässä.

 

Tyylini on muuttunut vuosien varrella ja kokenut aikamoisia U-käännöksiä. Viimeiset kolme vuotta koen kuitenkin viihtyneeni melko samanhenkisissä lookeissa. Olen fiilispukeutuja, joten pukeutumistyylini on hyvin monipuolinen. Jos minun pitäisi kuvailla omaa tyyliäni, sanoisin siinä olevan sopivasti trendejä, sporttisuutta ja naisellisuutta. Suosin päähineitä, oversize-malleja, kerroksia ja maanläheisiä sävyjä.

Poimin trendeistä aina ne eniten itseäni puhuttelevat ja inspiroidun niistä. En haali kaikkia pinnalla olevia trendejä omaan tyyliini.

Muodilla on tapana kiertää sykleissä ja pyrinkin säilyttämään hyvälaatuisia suosikkejani niin pitkää kuin vain mahdollista. Kun kyllästyn ahkerasti käytettyyn vaatteeseen tai asusteeseen, pistän sen hetkeksi varastoon jäähylle. Vuoden tai muutaman jälkeen tuntuu vanha vaate taas ihan aarteelta! 

Tämä kuvissa näkyvä asu muistuttaa minua ylhäällä näkyvästä lookistani 13 vuoden takaa. Kauluspaita on vielä tallessa ja baskerikin on sama!

 

Pictures: Elisa Lepistö // edit by me

 

 

H&M skirt

KappAhl shirt

Weekday belt

Zalando/Unisa boots

 

 

Segafredon designinsa uudistanut Pausa on tummapaahtoinen (4/5), italialaistyyppinen suodatinkahvi, jonka alkuperämaat ovat Brasilia, Väli-Amerikka ja Itä-Arikka. Pausa on se, mistä koko yhteistyöni Segafredon kanssa alkujaan lähti. Kahvi vakuutti minut ensihörppäyksellä.

Ollaan sekä minä, että poikaystäväni tumman kahvin ystäviä ja Pausa onkin meidän taloudessa se ylivoimaisesti eniten käytetty kahvi. 

 

 

xx Sara

Ladataan...
Tickle Your Fancy

 

Viikon puhutuimpia asioita: EVS-haastattelu ja Sara Siepin vastine Veitolalle.

Emme välttyneet siltä Lapin luonnossakaan. Päinvastoin, provodsoiduttiin keskellä metsää jo ennen haastattelun katsomista. Tilitettiin siitä miten epäreilua onkaan uhriuttaa yhtä somehenkilöä, joka on muutenkin joutunut kestämään kuraa jo heti julkisuuteen astumisestaan asti.

Jos aidosti haluttiin puhua somepersoonien vaikutuksesta massoihin, miksi vieraana on itse somepersoona eikä esimerkiksi aiheeseen perehtynyt tutkija. Olisi huomattavasti kiinnostavampaa tarkastella asiaa ulkopuolelta ja saada aiheeseen jonkunlainen yhteenveto, ei pelkkää syyttämistä.

Sitten katsoimme jakson. Kyllä, haastattelu perustui epäreiluun asetelmaan ja ikävien ennakkoluulojen vahvistamiseen, mutta Veitolalla oli myös pointti. Se vaan esitettiin huonossa asetelmassa ja provosoivasti, kuten tässä ohjelmassa yleensä tapana on. 

Se pysäytti minut miettimään.

Mitä itse vastaisin kaimani tilanteessa? Menen paniikkiin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin istumaan Maria Veitolan vastapäätä ja perustelemaan merkkilaukkuhankintani tai sen miksi uusin Instagram-kuvani liittyy skumppabrunssiin eikä koulukiusaamisen tuomitsemiseen.

Onko minun työni merkityksellistä missään mittakaavassa? Minähän olen aivan nolla esimerkiksi lääkärin, opettajan tai vaikkapa sosiaalityöntekijän rinnalla. 

 

 

Jos joku puolituttu kysyy minulta työstäni, heittäydyn helposti vaatimattomaksi. Vahvistan ennakkoluuloja, jotka pienen pieneen alaamme liittyy. Ja uskon, että tässä itse asiassa onkin se koko ongelman ydin.

Se mitä oikeasti pitäisi tehdä on suoristaa ryhti, nielaista epävarmuus ja kertoa totuus.

Mietitäänpä asiaa ulkopuolelta. Mitä bloggaajat/vloggaajat/somepersoonat ovat saaneet bisnesmielessä aikaan?

Olemme luoneet alan täysin tyhjästä. Työllistämme itse itsemme, ja osa meistä on vieläpä pystynyt palkkaamaan omaan yritykseensä lisää työntekijöitä. Olemme saaneet isoja, kansainvälisiä brändejä luottoasiakkaiksemme ja onnistuneet suuntaamaan mainostajien markkinointibudjeteista isojakin lohkareita omiin pieniin yrityksiimme. Meihin ja meidän tekemiseemme luotetaan. Se on aika pirun hienoa se. 

Kirjoitin joskus aikoinaan ylös brändejä joiden kanssa haluaisin tehdä pitkäjänteisesti töitä. Uskoin jo silloin, että omalla aktiivisuudella, itsensä kehittämisellä ja suunsa avaamisella voisin onnistua herättämään kiinnostavien brändien huomion ja mahdollisesti tekemään heidän kanssaan vielä joku päivä töitä.

Kaikki brändit olivat sellaisia, joiden kasvutarinat olivat huimia. Arvostin heidän tekemistään ja katsoin heitä ylöspäin.

Listalla luki mm. Lumene, Finnair, Aussie, Zalando ja Daniel Wellington. Jälkeenpäin listalle on vielä löytänyt tiensä Peak Performance ja Segafredo.

Tällä hetkellä työskentelen kaikkien näiden yritysten kanssa, suurimman osan kanssa vielä hyvinkin tiiviisti. Sen lisäksi, että olen julkaissut sisältömarkkinointikampanjoita omissa kanavissani, ovat kaikki tilanneet minulta myös valokuvia omiin some-kanaviinsa, lehtimainoksiin, nettisivuille, display-mainontaan ja peräti ulkomainontaan. Pikkuruisesta yristyksestäni on tullut pieni mainostoimisto. Teen pr:ää, teen somesuunnittelua, järjestän tapahtumia, huolehdin asiakkaiden some-tileistä, teen puhumiskeikkoja, valokuvaan ja tuotan mainoskampanjoita.

Ja sitten kun minulta kysytään työstäni, en jostain syystä jaksa alkaa selostamaan vaan vastaan yleensä "no mä valokuvaan ja sitte kirjotan sellasta blogia". Virhe.

 

 

Olen edelleen sitä mieltä, että jokainen julkaisee somessa juuri sellaisia kuvia kuin haluaa. Mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään millaista sisältöä oikesti haluaa jakaa. Julkaiseeko esimerkiksi tiettyjä kuvia vaan koska muutkin?

Tämän ajatuksen pystyy hyvin peilaamaan esimerkiksi mielipiteisiin tai vaikkapa pukeutumiseen. Pidätkö aidosti niistä vaatteista, joihin pukeudut? Oletko samaa mieltä vaan koska kaikki muutkin?

Minä pysähdyin alkuvuodesta. Tajusin ajautuneeni valokuvieni osalta karuselliin haluamattani, vähän puoli vahingossa. Toimin kuten muutkin, en kuten aidosti itse halusin. En miettinyt mitä itse oikeasti halusin tehdä, toimin ulkopuolelta tulevien paineiden mukaan.

En oikein tunnistanut itseäni enää somepersoonastani ja halusin muuttua.

 

 

Alussa puhumani paniikki, joka kuvitteellisesta Maria Veitolan haastattelemaksi joutumisesta syntyy, johtuu puhtaasti siitä, että omatuntoni kolkuttaa. Samoin ne ennakkoluulot. Ja ehkä myös livelähetyksestä selviäminen...

Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi. Voisin tehdä triplasti kovemmin töitä ottaakseni kantaa ja saadakseni minulle merkityksellisiä yhteiskunnallisia asioita kuuluviin. 

En ole mestarikirjoittaja. Kantaaottavat mielipidekirjoitukset eivät synny minulta sormia napsauttamalla, ne vaativat sopivan moodin ja tarpeeksi aikaa. Lisäksi pitää olla valmis ottamaan vastaan syyttelyä ja herjausta. Sitä tulee takuuvarmasti, ja se on sääli.

Mutta tässä kaikessa voi kehittyä. Jopa siinä herjauksen suodattamisessa.

 

 

Sitä helposti unohtaa oman asemansa vaikuttajana (käytän sanaa, vaikka se melko vihattu onkin). On huomattavasti helpompaa uppoutua omaan työhönsä. Tehdä niitä niin ajallisesti, kuin rahallisestikin kannattavia tuttuja juttuja, ja sivuuttaa työn mukana tuleva vastuu. Mutta mielestäni se ei ole ihan reilua sekään.

Olen sitä mieltä, että jokainen meistä somepersoonista pystyy tekemään jotain paremman maailman eteen. Julmetun paljon on jo tehtykin, ja tehdään ihan koko ajan, mutta paukkuja on vielä käyttämättä paljon. Se ei ole välttämättä helppoa ja voi viedä paljonkin aikaa, mutta se takuulla palkitsee.

Mutta jos joku on varmaa niin se, että hyvää harvoin tapahtuu syyttämällä ja solvaamalla. Pysyviä muutoksia tapahtuu kannustavalla maaperällä ja innostavassa ilmapiirissä. 

Meillä kaikilla on mahdollisuus miettiä minkälaisen mallin annamme nuoremmille ja millaisia arvoja haluamme haalia. Toimitaan niiden mukaan, joohan? :)

 

 

xx Sara

Pages