Patavanhoillinen 50-luvun nostalgia on uusi musta

Tiina The Feminist

Olisin halunnut kirjoittaa kohta kohdalta -ruodinnan valkoisen heteromiehen syrjintää koskevasta Aleksi Rantamaan Youtube-videosta, mutta tubettaja Sini Laitinen teki aiheesta niin seikkaperäisen ja hyvän vastineen, ettei minun tarvinnut.

Rantamaa harmitteli videolla sitä, että koska hän on valkoinen heteromies, hänet pistetään vastuuseen muiden virheistä. 

Selvyyden vuoksi: ihminen, joka sattuu olemaan valkoinen cis-sukupuolinen heteromies, ei automaattisesti ole tehnyt yhtään mitään pahaa vain olemalla valkoinen cis-sukupuolinen heteromies. Tunnen esimerkiksi aivan ihanan Villen ja Valtterin, jotka eivät nähdäkseni ole käyttäneet asemaansa valkoisina cis-sukupuolisina heteromiehinä muiden alistamiseen.

Ongelma on tietysti se, kuten Laitinenkin videollaan sanoo, että suurin osa vallasta ja rahasta maailmassa on valkoisten heteromiesten käsissä. Naisvaltaisilla aloilla palkka junnaa kuopassa, koska naisten tekemää työtä ei arvosteta yhtä paljon kuin miesten. #metoo on osoittanut, että seksuaalinen häirintä on monelle naiselle ja vähemmistön edustajalle arkipäivää. Naiset kokevat Suomessa kaikkia työsyrjinnän muotoja neljä kertaa enemmän kuin miehet, kertoo Tampereen yliopiston työelämän tutkimuskeskuksen tuore tutkimus. Sen mukaan miessukupuoleen perustuva syrjintä on työelämässä kaikista syrjinnän muodoista vähäisintä. Aiempien tutkimusten mukaan miehet etenevät urallaan naisia helpommin vähäisemmällä koulutuksella. Sodat, kolonialismi ja siitä seurannut rasismi – pitkälti cis-sukupuolisten, valkoisten heteromiesten tekosia. Kyse on siis tilastoista, suuresta kokonaisuudesta, luvuista.

En kuitenkaan ole nähnyt näitä mystisiä kirjoituksia, joissa kaikki valkoiset heteromiehet haukutaan kategorisesti pataluhaksi, kuten Rantamaa videollaan esittää.

Miehet syrjäytyvät useammin kuin naiset, tämä on todellinen ongelma, mutta se ei ole naisten ja vähemmistöjen vika eikä se muuta maailman sukupuoliperustaista vallanjakoa miksikään. Ongelman purkamisen voisi aloittaa siitä, että poikia kannustetaan näyttämään tunteitaan ja hakemaan pahoinvointiinsa apua, kuten nimimerkki Julmis Twitterissä esittää.

Aina niitä vähemmistöjä paapotaan

Puhe valkoisen heteromiehen alistamisesta on linjassa trendin kanssa, jonka mukaan jokainen on vastuussa itsestään, "poliittinen korrektius" eli muiden ihmisten huomioiminen on pilannut kaiken, pojat ovat poikia ja tytöt ovat tyttöjä ja "uhriutuminen" eli syrjinnästä tai haitallisista rakenteista puhuminen pitäisi lopettaa. Esimerkkejä tästä trendistä ovat Sannikka & Ukkola, Kauko Röyhkä, Jussi Heikelä, Päivän Byrokraatti ja Jordan Peterson. Oikeistopopulismi on pyyhkäissyt länsimaisen keskustelukulttuurin yli ja tehnyt empatiasta heikkouden ja alistettujen ymmärtämisestä riippakiven tai käytännössä kyseenalaistanut sen olemassaolon. 

Eihän tässä toisaalta ole mitään uutta, jos katsotaan Yhdysvaltoja, huomauttaa dosentti Markku Ruotsila Ylen jutussa. Kiitos vain Emmi Nuorgamille, joka linkitti tämän keskustelun Twitterissä Rantamaan huoleen heteromiesten oikeuksista.

Yhdysvaltain poliittinen kenttä on ollut rajusti jakautunut 60-luvulta asti. Ruotsila arvelee, että konservatiiviset amerikkalaiset, samoin kuin vaikkapa Kauko Röyhkä (vertaus omani), tuntevat joutuneensa vaiennetuiksi.

"He kokevat, että heidän mielipiteillä ja arvoilla ei ole väliä, vaan molempien puolueiden poliittinen eliitti on kiinnostunut vain kaikista muista vähemmistöistä: homoseksuaaleista, maahanmuuttajista, naisista, mustista ja niin edelleen, eikä tavallisesta keski- ja työväenluokasta", Ruotsila sanoo.

Pelkoa valkoisten miesten sananvapaudesta erittelee blogissaan ansiokkaasti myös toimittaja Tuija Siltamäki:

"Kun ensin itse ilmoittaa olevansa vaientamisen uhri, mutta silti – kelatkaa! rohkeasti puhuu televisiossa, voi esiintyä voittajana taistelussa, jonka on itse keksinyt ja josta kukaan muu ei oikeastaan ole kiinnostunut. - - On jollain kierolla tavalla joko surullista tai pähkähullua, että julkisuudesta elantonsa saavat ihmiset kertovat toisilleen viikosta toiseen julkisuudessa, etteivät he saa sanoa enää mitään."

Huolestuneita kannanottoja enemmistön sananvapaudesta on esitetty viljalti. 

"On epä-älyllistä kieltää empatian nimissä toista osallistumasta keskusteluun ihonvärin, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella", kirjoittaa tutkija Katri Saarikivi kolumnissaan.

Saarikivi ei sano eksplisiittisesti, ketä hän tarkoittaa. Usein tällaisella argumentilla kuitenkin vastustetaan sitä, että enemmistöön kuuluvaa ihmistä kehotetaan väistämään keskustelussa niitä, joita keskustelu koskee. Eli jos aiheena ovat esimerkiksi ei-valkoiset transihmiset, on syytä kuunnella ennemmin ei-valkoisia transihmisiä kuin cis-sukupuolisia valkoisia heteroita.

Sanoisin, että on historiatonta murehtia siiä, että valkoiset cis-sukupuoliset heterot kärsisivät "keskusteluoikeuden rajoittamisesta" merkittävällä tavalla, sillä valkoiset cis-sukupuoliset heterot ovat saaneet olla äänessä 99,999 prosenttia ajasta ihmiskunnan historiassa. Ei tämä vastareaktio minusta nyt kovin epä-älyllistä ole, se on luonnollista ja tervettä.

Nuorten arvot ovat koventuneet

Mietin, miksi patavanhoillinen 50-luvun nostalgia on nyt niin muodikasta. Yksi selitys on koulutuksen ja lähdekritiikin puute, mutta se ei selitä koko ilmiötä. Katsotaanpa vaikka Jussi Halla-AhoaJordan Petersonia sekä muutamaa oikealle kallellaan olevaa äänekästä suomalaistoimittajaa: kaikki koulutettuja ja älykkäitä ihmisiä. Kaikki taitavia puhujia tai kirjoittajia, kaikki hyvin perillä yhteiskunnallisesta keskustelusta. Heidän sanomansa on: se, miten asiat ovat aina olleet, on oikein. Se on turvallinen, järkevä ja tasapainoinen tapa elää. Ennenkään ei ole ketään hyysätty, miehet ovat aina olleet luonnostaan erilaisia kuin naiset, turha täyttää päätä uusilla ajatuksilla. Vanhassa vara parempi.

Onko kyse lapsuudenperheen arvoista? Onko kyse pelosta? Miten muodostuu sisäinen tarve olla kovis, joka pärjää omillaan ja jolla on paksu nahka, kuten muillakin pitäisi olla? Miltä tuntuu uskoa siihen, että perinteiset arvot ja sukupuoliroolit sekä kylmä "lakkaa valittamasta ja kanna vastuusi yksin" -ajattelu pelastavat meidät? Miten sama maailmantilanne voi synnyttää meissä niin erilaisia johtopäätöksiä? 

Nuorten arvot ovat 2000-luvulla koventuneet. Näin sanoo Helsingin yliopiston dosentti ja Tampereen yliopiston emeritaprofessori Helena Helve, joka on tutkinut aihetta 1980-luvulta lähtien. Arvoissa korostuvat entistä enemmän vastuu itsestä, nationalismi ja uusliberalismi.

"Sopiiko tällainen nationalistinen tai uusliberalistinen ajattelu meidän pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja kasvaako meillä tällainen autoritäärinen ja kovasydämisten ryhmä, joka kokee solidaarisuutta vain hyväosaisia kohtaan?", Helve kysyy Ylen jutussa.

Hän selittää ilmiötä osittain taantumalla. Edellisen laman jälkeen tasa-arvon merkitys tosin kasvoi. Nyt osa tutkituista nuorista ei kuitenkaan pitänyt tärkeänä, että työpaikalla vallitsee sukupuolten välinen tasa-arvo tai että naisjohtajia olisi enemmän.

Z on konservatiivisin sukupolvi sitten 2. maailmansodan

Hiljattain taloudella on mennyt melko hyvin, mutta nuorten työllisyysaste on yhä matala. Kun siihen iskee Trumpin, perussuomalaiset ja eurooppalaiset populistipuolueet, syntyy turhautumisen ja räväkän eli rasistisen, syrjivän ja ääri-individualistisen puheen sakea yhdistelmä, joka lietsoo vihaa.

Yksi tätä eetosta henkivä ihminen on kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski, joka on verrannut ay-liikettä mafiaan, sanonut sairaalle pitkäaikaistyöttömälle "kaikilla meillä on kuule rajoitteita" ja ilmoittaa nettisivuillaan, että "politiikassa vaikeidenkin valintojen turvallisin ankkuri on perinteisissä arvoissa."

On vähän kuin laiva olisi uppoamassa ja joku huutaisi kannella "jokainen vastatkoon itsestään", sillä suurin osa ihmisistä kuolee, paitsi ne, jotka onnistuvat nyrkein varmistamaan paikkansa pelastusveneessä. 

On toki myös toisenlaisia signaaleja: brittitutkimuksen mukaan sukupolvi Z:n (vuosina 1995–2005 syntyneet) edustajat olivat enemmän huolissaan vähemmistöjen kohtelusta ja tasa-arvon toteutumisesta kuin sukupolvi X (vuosina 1964–1979 syntyneet). 

Joidenkin tutkimusten mukaan Z-sukupolven edustajat ovat varsin moniarvoisia ja ympäristötietoisia. Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen luonnehtii Z-sukupolvea entistä ennakkoluulottomammaksi.

Toisaalta amerikkalaisen tutkimuksen mukaan Z-sukupolvi on edeltäjäänsä eli milleniaaleja konservatiivisempi, Forbesin mukaan kenties konservatiivisin sukupuolvi sitten toisen maailmansodan.

Terrorismi, kouluampumiset ja taantuma ovat tehneet Z-sukupolvesta entistä yrittäjähenkisemmän ja arvoiltaan perinteisemmän. Se on tottunut etsimään totuutta internetistä itsenäisesti kotisohvaltaan käsin. "Voisi väittää, että tämä mekaaninen elämäntapa ja se, ettei heidän ole tarvinnut olla riippuvaisia muiden avusta, on tehnyt tästä sukupolvesta tunteettoman muiden ihmisten kamppailun suhteen", kirjoittaa Ashley Stahl samassa jutussa.

Individualismi näkyy Suomessa esimerkiksi siten, että nuorten määrä ammattiliitoissa on vähentynyt. Jokainen vastatkoon itsestään. Eikä tästä voi syyttää nuoria: tämä aika arvoineen on aiheuttanut heille tällaisen olon.

No, demokraatit saivat sentään Yhdysvaltain välivaaleissa enemmistön edustajainhuoneeseen, ja kongressiin pääsi yhä enemmän naisia. Ehkä tästä seuraa jotain hyvää, vaikka iso sininen aalto jäi kokematta.

Paras lääke kylmään ja vihamieliseen retoriikkaan ovat aina rauhallisesti esitetyt faktat. Niitä tarjoilee Sini Laitisen lisäksi esimerkiksi tutkija Minja Koskela, joka oikaisee vihreellisiä väittämiä tasa-arvosta ja jaksaa vääntää rautalangasta väsymättä, päivästä toiseen. Kiitos siitä. 

Ja vielä kun saisi Z-sukupolvelle välitettyä tämän viestin: sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Ei edes sinun, Aleksi.

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.