Ladataan...
Tiina The Feminist

Sysmällä ei mene nyt hyvin. Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn mukaan Sysmän yhtenäiskoulu on yksi niistä kouluista, joissa kiusaaminen on tavallista yleisempää.

"Asia käännetään helposti niin, että kiusattu lapsi on semmoinen tai tämmöinen. Hänet syyllistetään omasta identiteetistään ja vaikka siitä, miltä hän näyttää. Vakava kiusaaminen kääntyy myös hyvin nopeasti kiusatun lapsen perheen syyksi ja ongelmaksi", kertoo nimetön vanhempi Ylen MOT:n jutussa.

Vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja Maarit Hildén sanoo, että hän on käynyt kiusaamisesta keskustelua koulun kanssa vuosia, tuloksetta. Opettajat ovat esimerkiksi nauraneet mukana, kun oppilasta on kiusattu luokassa.

Pohjanoteerauksen teki kuitenkin koulun rehtori Tuula Vuorinen kiusaamista kommentoidessaan:

"Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion."

Hän kuvailee Ylen jutussa joidenkin oppilaiden pukeutumista hutsahtavaksi.

"Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä", rehtori naurahtaa.

Vuorinen on itkenyt julkisuudessa jälkikäteen, että hänen sanomisiaan on tulkittu väärin. Häntä on harmittanut ja hänen joululomansa on mennyt pilalle.

THL:n Kouluterveyskyselyn mukaan 24 prosenttia yläluokkalaisista ja 19 prosenttia alaluokkalaista kokee syrjivää kiusaamista. Yli sataa tuhatta suomalaista kiusataan työelämässä.

Yksi syy tähän on se, että monessa paikassa kiusaaminen hyväksytään ja sitä jopa ihannoidaan.

Karismaattinen kiusaaja on sankari

Minulla on paljon kokemusta kiusaamisesta. Aloitin yläasteen tyttöluokalla koulussa, jonka valitsin kuvataidepainotuksen vuoksi. Pian kävi ilmi, että se oli huono päätös. Luokkani kovikset puhuivat kotitaloustunnilla suureen ääneen, ketkä kaikki saisivat kevätjuhlan jälkeen turpaan, minä olin yksi heistä. En ehtinyt saada turpaani, koska vaihdoin koulua ennen sitä. Olin maailman helpoin kohde: nörtti, jolla oli melkein kympin keskiarvo ja kuuluva ääni. "Tämä ei sovi minun luonteelleni", piipitti luokanvalvojani, kun pyysimme häntä puuttumaan.

Sain uudesta koulusta uusia kiusaajia, jotka tosin kiusasivat kaikkia. Minua ei uhkailtu väkivallalla, mutta kiusaajat naureskelivat minulle ja pilkkasivat minua. Nämä pojat olivat karismaattisia läpänheittäjiä, ja varsinkin naisopettajat pitivät heistä. Biologian opettaja nauroi heidän vitseilleen kuin ihastunut pikkutyttö.

Sittemmin olen ollut 14 vuotta toimittaja. Näiden vuosien aikana on tapahtunut seuraavaa: yksi esimies huusi minulle puhelimessa kurkku suorana, että olen huono, ja saman lehden toinen esimies oli kroonisesti tyly ja epäystävällinen. Se oli heille ominaista, kaikki tiesivät sen. Lehdessä työskentelyä kutsuttiin armeijaksi, se oli hauska vitsi.

Myöhemmin työskentelin toimituksessa, jonka esimies puhui naisista kuvottavaan sävyyn ja pakotti meidät työskentelemään rikollisten läheisyydessä. Toinen esimies huusi ja kiroili toimituksessa päivittäin, joi paljon (myös työajalla) ja inhosi milloin ketäkin toimituksen jäsentä. 

Kaksi kertaa olen kokenut henkilökohtaisempaa kiusaamista, jossa esimies on kyseenalaistanut ammattitaitoni ja tarkoitusperäni, haukkunut minua sekä käyttänyt valtaansa esimerkiksi kieltämällä minulta työntekijänä asioita, joihin olen oikeutettu.

Kuulin samalla alalla työskentelevältä kollegalta, miten heidän toimituksessaan karismaattinen visualisti otti vuorotellen yhden toimituksen jäsenistä silmätikukseen, huusi ja raivosi ja käyttäytyi humalassa aggressiivisesti. Kukaan ei tehnyt mitään.

Mutta kun se on niin hyvä

En usko, että yksikään mainitsemistani esimerkkihenkilöistä on saanut harjoittamastaan henkisestä väkivallasta merkittäviä seurauksia. Syitä on useita, näin arvelen: he ovat olleet hyviä työssään. He ovat onnistuneet tekemään kaupallisesti menestyviä tuotteita ja vakuuttaneet esimiehilleen olevansa korvaamattomia.

Osa on tosin siirtynyt toisiin tehtäviin tai irtisanoutunut. Heidän tapauksessaan kyse lienee jostakin muusta: siitä, että vahvojen ihmisten uhmaaminen koetaan työyhteisöissä uhkaksi. Vallitsevaa tilannetta ei haluta horjuttaa, huonoa käytöstä siedetään, koska niin on ennenkin tehty.

Nämä kiusaajat ovat kuin känninen isoisetä perheen joulunvietossa. Kaikki tietävät, että häntä kannattaa varoa ja että hän alkaa jossain vaiheessa haukkua kaikkia, silti hänen käytöstään hyssytellään ja hän saa kutsun juhlaan seuraavanakin vuonna.

Kolmas syy puuttumattomuuteen on se, että kiusaajat osaavat antaa itsestään karismaattisen ja vahvan vaikutelman. He osaavat olla hurmaavia, nokkelia ja luovia. He uskaltavat sanoa ääneen rumia sanoja ja haukkua muita. On kuin joissakin ihmisissä asuisi pieni lapsi, joka janoaa luokan pahiksen hyväksyntää ja haluaa kuulua hänen jengiinsä, jotta olisi itsekin yhtä cool.

Kiusaajat menestyvät ja etenevät työelämässä. Kiusaajat voittavat palkintoja, heitä kehutaan ja taputetaan selkään. Kiusaajat tekevät henkisestä väkivallasta taidetta, joka vaatii ympärilleen hiljaisen ja ihailevan yleisön. 

Kiusaaminen ei kuulu ainoastaan kouluihin ja homofobisten rehtorien valtapiiriin. Kiusaaminen jatkuu aikuisuuteen ja värittää lasten käsitystä siitä, miten kiusaamistapauksessa tulee toimia. Miten aikuiset, jotka hyväksyvät kiusaamista omassa elinympäristössään, voisivat opettaa lapsille, että kiusaamisesta täytyy aina kertoa? 

Toivon jokaiselta, joka järkyttyi Vuorisen tökeröistä kommenteista, itsereflektiota. Olenko minä todistanut kiusaamista tai kiusatun vaientamista tai jopa osallistunut siihen itse? Olenko painanut villasella ja sulkenut silmäni? Olenko joutunut itse kiusatuksi ja irtisanoutunut, koska olen pitänyt sitä turvallisempana vaihtoehtona kuin taistelua? 

Henkisen väkivallan normalisointi syövyttää yhteisöä. Se loppuu vain, kun tarpeeksi moni uskaltaa sanoa ääneen: minä en hyväksy tätä.

Ladataan...

Ladataan...
Tiina The Feminist

"Naisten vuosi totta tosiaan", kirjoitti The New York Times, kun edustajainhuoneeseen valittiin Yhdysvaltain kongressivaaleissa ennätysmäärä naisia. Yksi heistä oli demokraatti Alexandria Ocasio-Cortez, kaikkien aikojen nuorin kongressiin noussut nainen. Trumpin valinnan jälkeen on totta tosiaan tapahtunut hyvääkin. Kuluneen vuoden aikana metoo on nostanut esiin seksuaalisen häirinnän ja väkivallan yleisyyden, naisten marsseja on järjestetty ympäri maailmaa ja vanhoillisen Irlannin tiukka aborttilaki kumottiin. 

"Mutta jos vuosi 2018 oli naisten vuosi, annan munasarjani pois ja luovutan välittömästi", kirjoittaa toimittaja Harriet Hall The Independent -lehdessä.

Naiseus ei tietenkään liity munasarjoihin eikä feminismi ole vain naisten liike, mutta Hall on oikeilla jäljillä. Tutkittuaan perusteellisesti 15 miljoonaa twiittiä Amnesty International tuli siihen johtopäätökseen, että Twitter on myrkyllinen paikka naisille. Paikka, jossa naisiin kohdistuva väkivalta ja häirintä kukoistavat. Twitter on ilmoittanut, että se pyrkii parantamaan tilannetta. Amnestyn mukaan Twitter ei ole tutkinut riittävästi tapahtunutta häirintää.

Yhä vuonna 2018 raiskausoikeudenkäyntiin voidaan tuoda todistusaineistoksi teini-ikäisen tytön pikkuhousut, joilla pyritään heikentämään asianomistajan uskottavuutta, Hall muistuttaa. End Violence Against Women -järjestön kyselytutkimuksen mukaan kolmasosa brittimiehistä ja viidesosa naisista ajattelee, ettei yleensä ole kyse raiskauksesta, jos nainen on flirttaillut treffeillä. Joulukuussa 2018 julkaistun Femicide Cencus -järjestön raportin mukaan miesten tappamien naisten määrä on pysynyt samana kuin vuosikymmen sitten.

Listaa voisi jatkaa. Trump ja Suomen hallitus ovat heikentäneet naisten ja vähemmistöjen asemaa myös tänä vuonna. Brett Kavanaugh nimitettiin korkeimman oikeuden tuomariksi, vaikka kolme naista syytti häntä seksuaalisesta häirinnästä. Timo Soini ihaili julkisesti Argentiinaa, joka kieltää naisia päättämästä omasta ruumiistaan. Professori Jordan Peterson, vähemmistöjen oikeuksia ja feminismiä halveksiva professori Kanadasta, kävi Suomessa ja sai aikaan ihailevia huokauksia, vaikka hän laskettelee luennoillaan valheilta. Hänellä on lukemattomia seuraajia ympäri maailman. Töitä riittää, koska yksi askel eteenpäin vaikuttaa merkitsevän kahta askelta taaksepäin.

Tässä viisi feminististä kamppailua, joita käydään vuonna 2019.

1. Trumpin leikkaukset kurittavat etenkin naisia

Trump teki heti virkaanastumisensa jälkeen päätöksen, joka vaikutti naisten oikeuksiin kielteisesti kehitysmaissa asti. Hän leikkasi valtion tuet kaikilta terveysjärjestöiltä, jotka tarjoavat abortteja ja aborttineuvontaa ulkomailla. Seurausten arvioitiin olevan katastrofaaliset, sillä tuhannet naiset ympäri maailman kuolevat vaarallisissa aborteissa.

Veto synnytti  SheDecides-kansalaisoikeusliikkeen, joka pyrki paikkaamaan Trumpin päätöksen seurauksia. SheDecieds onnistui keräämään 450 miljoonan dollarin rahoituksen. Se on laajentunut liikkeeksi, joka kampanjoi entistä laajemmin naisten oikeuksien puolesta eikä ole enää pelkkä reaktio Trumpin politiikalle. Liikkeellä on jo 50 000 rekisteröitynyttä kannattajaa.

Vuodesta 2019 ei tule Trumpin budjettiestiyksen valossa sen parempi. Esitys aliarvioi seksivalistuksen merkityksen ja leikkaa palveluita, joita käyttävät etenkin köyhät naiset. Joululuussa osa Yhdysvaltain hallinnosta suljettiin, koska Trump ei saanut kongressilta takeita siitä, että hänen toivomansa Meksikon muuri rakennetaan.

Trumpin vaikutus valuu Yhdysvaltain rajojen ulkopuolelle, mikä näkyy populistipuolueiden suosiossa ja uusnatsismin nousussa. Tässä riittää taistelua ei vain ensi vuodelle vaan pitkälle tulevaisuuteen.

2. Transihmisten oikeudet yhä vaakalaudalla

Trumpista puheen ollen, yksi hänen hallintonsa pahimmista iskuista vähemmistöjä kohtaan vuonna 2018 oli julkisuuteen vuodettu muistio, joka esitti, ettei ole olemassa kuin kaksi sukupuolta. Toisin sanoen transihmisiä ei ole olemassa. Teoriassa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi transihmisten henkilöllisyystodistusten mitätöimistä. Muistio esittää, että sukupuolen voisi tarvittaessa tarkistaa sukupuolielimistä ja että sukupuoleen perustuvan syrjinnän kielto koskisi jatkossa vain miehiä tai naisia, ei transihmisiä. Voimaan tullessaan nämä linjaukset voisivat vaarantaa transihmisten ihmisoikeudet.

Tämä oli looginen jatke Trumpin hallinnon transvastaiselle politiikalle, joka näyttää vain pahenevan. "Ei epäilystäkään etteikö vuosi 2019 toisi mukanaan uusia hyökkäyksiä ihmisten elämää, oikeuksia ja hyvinvointia kohtaan. Mutta uskokaa vain, että vastarinta näitä hyökkäyksiä kohtaan jatkuu", kirjoittaa ACLU-järjestön asianajaja Chase Strangio Out-lehdessä.

Suomi on saanut huomautuksia ihmisoikeuksia rikkovasta translaistaan, joka vaatii, että sukupuolenkorjausleikkaukseen menevä ihminen on lisääntymiskyvytön. Lakialoite ei etene, koska "tällä hallituksella on poliittinen kanta siitä, että sitä ei tehdä", kertoo perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko Vihreässä Langassa.

"Olisi syytä miettiä, mitä tarkoittaa, jos seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvien lainsäädännöllisten muutosten edistäminen eräällä tavalla siirtyy eduskunnasta kansalaisten harteille", sanoo Nina Järviö, jonka tuore väitöskirja käsittelee Tahdon2013-kampanjaan ja translakiin liittyvää kansalaistoimintaa Suomessa.

3. Eduskuntavaalit ratkaisevat, jatkuuko naisten kurittaminen

Suomen hallituksesta puheen ollen, se on kunnostautunut tekemällä naisvastaista politiikkaa koko olemassaolonsa ajan. Tilanne kärjistyi syksyllä lakkoon, jossa protestoitiin hallituksen yritystä helpottaa pienten yritysten irtisanomisia. 

"On tietenkin karmeata katsoa, että ollaan valmiita viemään leipä lapsen suusta, että saadaan puskettua Rinteen pääministerikampanjaa", kommentoi eurooppa-, urheilu- ja kulttuuriministeri Sampo Terho JHL:n lakkoa tuoreeltaan.

Terho ei avannut, miksi hallitus oli sitten heikentänyt juuri niiden naisten asemaa, jotka laittavat leivän lapsen suuhun, jos heidän työnsä kerran on tärkeää. 70 prosenttia JHL:n jäsenistä on naisia.

Miehet ovat hyötyneet Sipilän hallituksen toimista keskimäärin 144 euroa naisia enemmän. Kiky ja lomarahaleikkaukset ovat kurittaneet etenkin naisvaltaisia aloja. Perhevapaauudistus kuivui kasaan, joten naisten eläkekertymä ja tulokehitys junnaavat paikallaan.

Naisten osuus ensi kevään ehdokkaista on jopa 10 prosenttia suurempi kuin viime eduskuntavaaleissa. Feminististä agendaa näyttäisi olevan ainakin Islannin, Kanadan, Ruotsin ja Espanjan hallituksilla. Nähtäväksi jää, miten kansainvälinen ilmapiiri vaikuttaa Suomen vaaleihin.

4. Misogynia on taas coolia

Katsoin Netflixistä The American Meme -dokumentin, joka sai minut voimaan pahoin. Ei siksi, että sosiaalinen media olisi vastenmielistä (jota se toki jossain määrin on) vaan siksi, että yksi dokumentissa seurattu henkilö on misogynian ja toksisen maskuliinisuuden ruumiillistuma. Hänen nimensä on Kirill Bichutsky. Bichutsky on luonut uran bilevalokuvaajana, joka kaataa naisten paljaille rinnoille ja takamuksille baareissa samppanjaa pornoelokuvista lainatulla estetiikalla ja toisinaan työntää naisten päitä vessanpönttöön. Hän kutsuu itseään nimellä Slut Whisperer, lutkakuiskaaja. Dokumentissa nähdään häiritsevä kohtaus, jossa vanhemmat nauravat, kun heidän poikansa vertaa isokokoista naista valaaseen. 

Instagram-tilillään Bichutsky naureskelee ajatukselle, että on enemmän kuin kaksi sukupuolta, vähättelee nettikiusaamista ja kutsuu naisia jälkeenjääneiksi ja lutkiksi.

Hän on amerikkalaisen unelman ruumiillistuma, muistuttaa toimittaja Lodro Rinzell Marie Claire -lehdessä. Hän ei menestyisi, jos julkkiset ja tavikset eivät pitäisi hänen Instagram-kuvistaan ja jos promoottorit ja tiedottajat eivät kutsuisi häntä bileisiinsä ja maksaisi siitä, että hän lähentelee puolialastomia naisia ja vetää kännit viisi kertaa viikossa.

Hiljattain uutisoitiin, että New Yorkin Jerseyssä sijaitseva ravintola on suljettu tutkinnan ajaksi, koska alastomalle naiselle on tehty Bichutskyn järjestämissä bileissä "seksuaalisia tekoja" yleisön edessä.

Bichutskyn The Slut Whisperer -profiililla on Instagramissa 1,2 miljoonaa seuraajaa. Nuorten arvot ovat koventuneet, ja se näkyy myös Suomessa. Forbesin mukaan Z-sukupolvi on kenties konservatiivisin sukupolvi sitten toisen maailmansodan.

Metoon on siis pystyttävä vuonna 2019 vielä parempaan.

5. Saavatko naiset ihmisoikeudet Yhdysvalloissa? 

Ai niin, yksi pikku juttu. Yhdysvaltain lainsäädäntö ei kirjaimellisesti tunnusta naisten oikeuksia. Kyse on 90 vuotta jatkuneesta kamppailusta, jonka lopputuloksena kaikki osavaltiot eivät vieläkään tunnusta naisten ja miesten yhtäläisiä oikeuksia, muistuttaa sosiologian professori Deana Rohlinger The Conversation -sivustolla.

Vuonna 1972 kongressi hyväksyi Equal Rights Amendmentin ERA:n eli tasa-arvolain, mutta sen taakse ei saatu lain ratifiointiin tarvittavia 38 osavaltiota. Ratifioinnin kautta siitä olisi tullut osa perustuslakia. Vuoden 1982 deadline osavaltioiden tuen keräämiselle meni jo. Itse asiassa se meni jo 36 vuotta sitten.

Nihkeyden taustalla on ollut pelko siitä, että lain säätäminen häiritsisi luonnollista sukupuolijärjestelmää ja vierottaisi naiset heidän aidosta tehtävästään lasten kasvattajina ja kodinhengettärinä.

Vähitellen muutamat osavaltiot ovat alkaneet kääntyä hyväksynnän kannalle. Vuonna 2019 kampanjoidaan Virginiassa. Toisaalta vuosien 1972 ja 1982 välillä viisi osavaltiota ilmoitti haluavansa kumota lain "liian kiistanalaisena": se voisi hämärtää sukupuolirooleja ja edistää aborttien jakamista liukuhihnalta. Taistelu siis jatkuu.

Katsokaa nyt näitä tyyppejä! Suffragetti Alice Paul, toinen oikealta, taisteli naisten äänioikeuden puolesta ja teki ERA:sta ensimmäisen luonnoksen, joka esiteltiin kongressille vuonna 1923. Onnistaisiko tänä vuonna?

Kuva: History of ERA, CNN

Ladataan...
Tiina The Feminist

Nykykeskustelu on hirveää. Polarisoitunutta. Sekavaa. Epätarkkaa. Huutamista. Sekasortoista. Ääripäiden kiistelyä. Vouhottamista. Öyhöttämistä. Turhaa vihan lietsomista.

Näin moni on viime aikoina todennut. Erimielisyyttä yritti ilmeisesti hälventää myös kirjasto Oodin taideteos, jonka mukaan kirjasto on avoinna kaikille – myös misogyyneille.

"Taideteoksen tuota kohtaa luen siten, että taiteilija ei kiellä misogyyneiltäkään mahdollisuutta tulla kirjastoon kokemaan ja oppimaan yhdenvertaisuutta", kommentoi kirjastopalveluiden johtaja Katri Vänttinen Twitterissä.

Myöhemmin taiteilija ilmoitti, että taideteokseen oli jäänyt väärä sana. Misogyyni ei ollutkaan kirjastoon tervetullut, ainakaan virallisesti.

Nykykeskustelun hirveyteen on kiinnittänyt huomiota myös Saska Saarikoski Helsingin Sanomien kolumnissaan. Hän puhuu erimielisistä huutokuoroista, joiden jalkoihin jokainen julkiseen keskusteluun osallistuva uhkaa tänä päivänä jäädä. Saarikoski on huomannut tämän saamastaan negatiivisesta palautteesta. Kun hän kirjoitti Teemu Selänteen pihviravintolasta, nimimerkki Kanukki kommentoi kirjoitusta näin:

”Minä kun olen ymmärtänyt että lihansyönti tuhoaa maapallon. Voisivatko upporikkaat urheilijat panostaa siihen asiaan mieluummin?”

Seuraavassa kappaleessa Saarikoski siteeraa professori Tom Nicholsin The Death of Expertise -kirjaa. Nicholsin mukaan julkisen debatin tärkein tavoite on osoittaa, että vastapuoli on väärässä. Hän arvelee ilmiön johtuvan narsistisesta kulttuurista, jota internet lietsoo.

Ensinnäkin, minusta nimimerkki Kanukin kysymys oli ihan relevantti. Tosiaan, miksi olisimme innostuneita jääkiekkotähden pihviravintolasta? Toisekseen, en pidä tätä millään tavoin osoituksensa narsismista. Kolmannekseen, eikö debatin perusidea ole juuri se, että osoittaa oman argumenttinsa oikeaksi ja vasta-argumentin vääräksi? 

Nicholsin mukaan uusi tieto ei saa narsistista keskustelijaa muuttamaan mieltään, vaan hän väen vängällä pitää kiinni argumentistaan. 

Tämä on tietysti huolestuttava ilmiö. Argumentin pitää perustua luotettavaan tietoon ja kriittiseen arviointiin. Mutta se, että argumentteja vilisee ilmassa entistä äänekkäämmin ja vilkkaammin ei vielä tarkoita, että kaikki ovat heittäytyneet narsisteiksi eikä keskustelussa ole enää mitään järkeä.

Punavihreän kuplan äärimielipiteet

Oskari Onninen moittii nykykeskustelua samassa lehdessä kivien heittelyksi. Onninen viittaa Niin & Näin -lehdessä julkaistuun Hanna Kuuselan kirjoitukseen, jossa Kuusela korostaa perustuslain, lhuolellisen ainvalmistelun ja suunnittelun merkitystä sekä esittää huolensa poleemisuuden lisääntymisestä. Viime aikoina esimerkiksi hallitus on tehnyt "rohkeita" esityksiä ja sitten yllättynyt, kun ne ovatkin perustuslain vastaisia. Tai kun heikot eivät kannatakaan omien oikeuksiensa leikkaamista.

"Vaikka olenkin valmis ylistämään hallinnollista tylsyyttä, ovat hallinto-organisaatiot tietysti osasyyllisiä tilanteeseen niin valtiolla, suuryrityksissä, yliopistoissa kuin kunnissakin. Ne ovat opetelleet järjestämään kuulemisia mutta tuottavat rutiininomaisesti tunteen, ettei meitä kuunnella, tai opettavat, ettei kuuleminen ole sama asia kuin teot", Kuusela kirjoittaa.

Sama pätee monen kokemukseen lain toteutumisesta: seksuaalinen ahdistelu on laitonta, mutta käytännössä sitä on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti, mutta syylliset pääsevät pälkähästä. Yksi seuraus tästä on metoo.

Onninen viittaa "punavihreään kuplaan", jonka argumentointitavassa on parantamisen varaa. Hän ottaa esimerkiksi Pirkko Saision, joka kertoi Verkkouutisten jutussa pitävänsä Aku Louhimiehen ja Lauri Törhösen kohtelua kohtuuttomana. Metoo-liike oli hänen mielestään "niin sanotusti mennyt yli".

"Minusta tässä metoo-kampanjan yhteydessä ja feministisessä liikkeessä on samoja piirteitä kuin taistolaisuudessa", Saisio sanoi samassa jutussa.

Tämä kommentti sai "kuplalta" ankaran tuomion. Ja ihan syystä: vertaus ontuu sikäli, että seksuaalinen häirintä ja poliittinen illuusio eivät ole varsinaisesti yhteismitallisia. Ja ikään kuin feministisen liikkeen sisällä kukaan ei harjoittaisi minkäänlaista itsereflektiota ja miettisi, mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.  

"#Metoossa tehdään virheitä ja ylilyöntejä, mutta se on sen hinta. Niistä voi myös oppia saman tien, kuten Ruotsissa luultavasti tapahtuu ja kenties myös Hollywoodissa. Jos nyt kaivaudutaan takaisin poteroihin vain siksi, että osa miehistä joutuu lujille, historiassa otetaan takapakkia", kirjoitti Leena Virtanen Helsingin Sanomissa.

Saisio kysyy, miksei kukaan puuttunut miesohjaajien vallankäyttöön aiemmin. Alistamisen problematiikka on monimutkaisempaa. Mikseivät "hyvät" ihmiset puuttuneet natsien hirmutekoihin? Kun ihmiset tulkitsevat tietyn käytöksen normiksi, he usein vaikenevat. Pelko, kulttuuri ja turtumus estävät puuttumasta. Eikä se ole ihme – etenkin naisten kontrollointi, ahdistelu ja alistaminen on vuosisatoja ollut tavallista. Kunnes yhtäkkiä maineensa puolesta saavatkin pelätä ne, jotka ovat käyttäneet valtaa väärin. 

Metoo on merkki turhautumisesta

Onninen viittaa Yhdysvalloissa tehtyihin The Economistin kyselyihin, joiden mukaan metoo on kiristänyt ihmisten asenteita seksuaalista väkivaltaa kokeneita kohtaan. Yli puolet Ylen Taloustutkimuksella teettämään kyselyyn vastanneista piti kuitenkin metoon vaikutusta positiivisena. Sitä paitsi, ainahan edistysaskeleet tasa-arvossa herättävät vastareaktioita.

On totta, että syytettyjen tuomitseminen kuuluu tuomioistuimille. Mutta vaikka ongelmiin puuttuminen oikeuslaitoksen kautta on tietysti paras vaihtoehto, metoo on todiste siitä, ettei tämä tie aina toimi. Seksuaalisen väkivallan tai häirinnän kohde ei läheskään aina saa oikeutta vaan kohtaa jopa vähättelyä. Raiskaukset ovat lisääntyneet siitä huolimatta, että niistä ilmoittamisen kynnys on suuri. Tekijä kun on usein tuttu. Moni raiskaus jää tutkimatta ja tuomitsematta. Rikokset vanhenevat. 

Ja kuinka realistista on vaatia hiljaista ja hillittyä reaktiota ihmisiltä, jotka pääsevät vihdoin puhumaan kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta, joka on painettu vuosisadat villasella? Toimittajilta sitä sen sijaan voi ja saa vaatia.

Metoo on joka tapauksessa aloittanut aikakauden, joka on takuuvarmasti parempi kuin aika, jolloin keskustelua käytiin hillitysti salongeissa, joihin Onninen kirjoituksessaan viittaa.

Keskustelin aiheesta Onnisen kanssa Twitterissä, ja olimme yhtä mieltä siitä, että metoo on tuonut paljon hyvää.

"Metoo on marginalisoitujen ihmisten ase. Ei ole kyse vain sukupuolista vaan siitä, mikä tekee ihmiset haavoittuviksi: yhteiskuntaluokka, rotu, sukupuoli ja seksuaalisuus. Tämä liike kertoo näille ihmisille: sinä et ole yksin", sanoo kirjailija ja näyttelijä Nakkiah Lui The Guardianissa.

Mutta missä on oikeus, kun ihmiset tuomitsevat syytettyjä somessa ennen mahdollista oikeudenkäyntiä?

Nimien julkaiseminen on tosiaan ongelmallista, jollei sille löydy painavia perusteita. Mielestäni metoo-uutisointi on ollut Suomessa pääosin maltillista. Esimerkiksi Ylen Louhimies-juttu oli erittäin perusteellisesti taustoitettu. 

Suomessa yksityishenkilön oikeusturva on suuri verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa julkaistaan seksuaalirikoksista tuomittujen nimiä, kuvia ja asuinpaikkoja netissä. Se käytäntö ei takuuvarmasti ehkäise ongelmia vaan lietsoo niitä.

Siihen on meillä toistaiseksi vielä pitkä matka.

Nykykeskustelu on sekavaa, koska se on avointa

Syynä keskustelukulttuurin muutokseen on demokratian lisääntyminen. Se on tehnyt julkisesta keskustelusta äänekkäämpää, vaikeammin hallittavaa ja läpinäkyvämpää kuin koskaan ennen. Moni pelkää, että älylliset ja tarkoin punnitut mielipiteet ja argumentit jäävät keskenään kahinoivien leirien jalkoihin eikä ketään kiinnosta enää löytää yhteisymmärrystä. Varmaan osittain näin onkin. Mutta se ei ole koko totuus.

Itse suhtaudun kriittisesti ajatukseen ääripäistä. En ole vieläkään päässyt selvyyteen siitä, mikä on äärivasemmisto. Olen kyllä pistänyt huolestuneena merkille, että ilmatilaa hallitsee yhä yltyvä mylvintä, joka perustuu valheisiin: valeuutiset, ilmastokriitikot, maahanmuuton vastustajat, oikeistopopulismi, alt-right, äärikonsevatiivit ja muut, jotka tuntuvat haluavan rajoittaa muiden olemassaoloa ja turvallisuutta.

Suhtaudun kuitenkin äärimmäisellä vakavuudella ja tarkkuudella väitteisiin, jonka mukaan jokin alistettu ryhmä tai alistetun ryhmän puolustaja olisi osa samanlaista äärijoukkoa, joskin janan eri päässä. Olennaista on se, kenellä on eniten valtaa. Kenen asema on yhteiskunnallisesti vahvempi, kuka saa äänensä kuuluville, kenellä on rahaa? Ketä syrjitään ja alistetaan, kuka on köyhä ja sairas, kenen mielipidettä ei kuunnella? 

Mutta jos joku marginaalissa elävä sortuu vainoamiseen tai kunnianloukkaukseen, hänet tulee ilmoittaa viranomaisille. Vihapuhetta ei milloinkaan tule hyväksyä. Henkilöön meneviä herjoja ei saisi heittää silloinkaan, kun on tarkoitus puolustaa alistettua. On olemassa paljon parempiakin argumentteja.

Tärkeintä on punnittu, luotettava tieto

En näe, että nykykeskustelussa olisi tärkeintä osoittaa vastapuolen olevan väärässä. Monelle on tärkeintä saada sanottua ääneen, mikä tuntuu epäoikeudenmukaiselta tai kyseenalaiselta. Seksuaalisen väkivallan uhri ei kirjoita someen hashtag metoo vain siksi, että saisi olla poleeminen vaan siksi, että hän haluaa tuoda kipunsa julki. Yksityinen on poliittista.

Onninen nosti esiin myös sen, että ilmeisen epäkohdan alle jää joskus paljon suurempi ongelma. Kun Timo Soinia arvosteltiin aborttikannoistaan, akatemiaprofessori Johanna Niemi muistutti, että suomalainen aborttilainsäädäntö se vasta ongelmallinen onkin. Tärkeämpää olisi muuttaa lakia kuin antaa Soinille potkut. Toisaalta minusta ei olisi välttämättä ollut lainkaan huono idea antaa Soinille potkut.

Yhteiskunnallinen keskustelu on paljon muutakin kuin perusteetonta huutelua. Twitterissä yksi jos toinenkin lähdekriittinen ja tarkkasilmäinen kansalainen ottaa nyt kantaa poliitikkojen ja muiden valtaapitävien tekemisiin reaaliaikaisesti. Salonkien ovet on räjäytetty auki. Julkinen argumentointi ja kriittinen ajattelukyky eivät ole enää niin sanotun älymystön yksityisoikeus. Se erottuu roskan keskeltä.

En missään nimessä väitä, että kärkevät mielipiteet olisivat sopiva korvike punnituille ajatuksille. Harkinta, huolellinen tiedonhankinta, perustuslaki ja vertaisarvioitu tutkimus ovat valistuneen arvion peruspilareita. Mutta väärinteon julkinen kommentointi ei tarkoita, etteikö ihminen olisi kykenevä tähän prosessiin tai että keskustelun laatu olisi yksiselitteisesti huonontunut.

Keskustelu on vain avautunut kaikille. Se on alkanut kyseenalaistaa jähmeitä valtarakenteita, auktoriteetteja ja vanhoja totuuksia. Marginaali on alkanut pitää itsestään meteliä. Sorretut ja köyhät nousevat digitaalisille barrikaadeille. Vaiennetuilla on yhtäkkiä ääni, jota käyttää.

Ja he myös käyttävät sitä, koska heillä on siihen oikeus. 

On epäselvää, minkälaiseksi metoon jälkeinen maailma muotoutuu. Ehkä polarisoituminen lisääntyy, ehkä tapahtuu jotain muuta. 

"Ehkä menneiden vääryyksien oikaisemisen taloudellinen ja emotionaalinen hinta saa instituutiot rakentamaan itsensä uudelleen sellaisella läpinäkyvyydellä, jota emme voi tällä hetkellä kuvitella ja joka perustuu täysin erilaiseen valtarakenteeseen", ehdottaa toimittaja, kirjailija Masha Gessen The New Yorkerissa.

Pages