Älä välttämättä tee, mitä rakastat

Toimitus

”Siis se, mikä oot ammatiltas, antaa sulle ihmisarvoo. Ja se mitä teet, määrittää kuka olet. Siitä sit syntyy se eriarvo ihmisten välille. (…) Ite kelaan, että tässä yhteiskunnassa ei nallekarkit mee tasaisesti”, Ville-Petteri kertoo.

Sitaatti on yhdestä toimittaja Ann-Mari Huhtasen tekemästä haastattelusta välitilassa olevien nuorten miesten kanssa. Haastattelut ovat osa Valokuvataiteen museon Pojat-näyttelyä, johon valokuvaaja Kaisa Rautaheimo dokumentoi joutilaiden suomalaisnuorten elämää.

Ville-Petterin ja kanssakokijoiden näkemyksissä ei ole mitään uutista, mutta he kertovat joutilaisuuden tuomasta alemmuudentunteesta hienon suorasti. On raastavaa lukea, kuinka näille nuorille pelkkä työyhteisön hyväksyntä olisi loppuelämän kannalta riittävää. He eivät puhu urasta tai työstä itseilmaisun välineenä, vaan toivovat työtä, joka antaisi heille rytmin elämään.

 

Kun ihminen miettii, mitä hän voisi työkseen tehdä, yksi neuvo on aina muita äänekkäämpi: tee sitä, mitä rakastat eniten. Se on pelottava neuvo, jonka antamista kannattaisi miettiä kahdesti.

Moni tietysti jumaloi työtään, mutta oman tien valitsemisen hehkuttamisesta on tullut myös monille pakollinen juttu. Omassa lähipiirissäni lähes kaikki työstään palkitut ja arvostetut puurtajat tuskailevat välillä epävarmuudessa ja miettivät, ovatko valinneet oikean tien vai onko koko homma täyttä pelleilyä. Taiteilijana itseään pitävä ystäväni vaihtoi ylistetyn uran luovalla kaupallisella alalla epävarmaan sävellystyöhön. Eräs kaupunkitapahtumia liukuhihnalla Helsinkiin järjestänyt palkittu puolituttu ilmoitti juuri jäävänsä eläkkeelle. En tosin tiedä, miten voi siirtyä eläkeläiseksi omasta halustaan 35-vuotiaana, mutta hän jää ja aikoo keskittyä entistä tiiviimmin ystäviinsä.

Jos tekee sitä, mitä rakastaa, pitää olla valmis siihen, että intohimo sitä kohtaan hälvenee, arkipäiväistyy ja lopettaminen alkaa houkutella. Usein sitä seuraa vuosien henkinen kamppailu väärästä työminuudesta.

 

Puhetta rakkaan työn valitsemisen tärkeydestä ylläpitää se, että intohimolla halutaan saada vanhaan Suomeen juuttuneet työntekijät liikkeelle uusiin ammatteihin. Annetaan ymmärtää, että intohimoisuus on pakollista, jos haluaa olla menestyjä. Esimerkiksi Urheilugaalassa tällaisia tyyppejä palkitaan omalla kategorialla vuosittain, koska urheilijoille esikuvamaisuus tuo sponsorirahaa, jolla he voivat jatkaa sen tekemistä, mitä hikisesti rakastavat.

Useimmiten näiden esikuvien puhe työstään on informaatioltaan ja sävyltään Oscar-puheen tasolla. Hyvä suomalaisesimerkki on maineensa huipulle noussut musiikintekijä Sanni, joka muistaa hehkuttaa työnsä upeutta usein.
 


Sanni on mahtava muusikko, mutta jatkuva kiittely on kuin pelokkaan ihmisen iltarukous: Kiitos, kun saan rahaa siitä, että tuon todellisen minäni esille, ja ilman teitä faneja en olisi mitään.

Talouslehti Forbes lyttäsi taannoin ”tee mitä rakastat” -neuvon eri näkökulmista: lahjakkaimmillakaan tyypeillä ei ole vain yhtä intohimoa, raha ei välttämättä seuraa intohimojen toteuttajaa ja toisaalta pakkomielle intohimoihin vie huomion nykyhetkestä. Yksi Forbesin oleellisista muistutuksista oli, että unelmasta tulee painajainen, kun sitä joutuu oikeasti tekemään työkseen.

Tämä kaikki paistaa minusta esikuviemme vuolaiden kiitospuheiden taustalla: menestyjä vakuuttelee itselleen, että oma elämäntilanne on parasta, mitä hänelle on tapahtunut, koska hän on sitä niin paljon halunnut ja sen vuoksi kärsinyt.

 

Valokuvataiteen museon näyttelyssä tyhjäkäynnistään puhuvien nuorten lisäksi syrjäytyviä on dokumentoitu aika runsaasti viime vuosina (kuten dokumenttielokuvassa Hilton!), ja he puhuvat usein saamattomuuden tuskastuttavasta tunteesta. Nuoret aikuiset tietävät liian hyvin, että haluavat tehdä asioita ja kuvittelevat, että sen pitäisi olla jotain, mitä he palavasti rakastavat. Koskaan he eivät onnistu edistämään haaveitaan riittävästi ja pettyvät.

Kun pettymystä jatkuu tarpeeksi kauan, ei ole helppoa nousta työläiseksi. Joutilaana hakee merkityksen ja rakkauden jostain muualta, kuten katupartioinnista. Tähän koomikko Iikka Kivi viittasi tekstissään Miten minusta tuli suvakki?, jossa hän kertoi entisestä muukalaisvihastaan, joka eli voimakkaana, kun hän ei ollut kiireinen.

Jos parannuskeino tähän ei olekaan ihmisten yllyttäminen tekemään vain sitä, mitä rakastavat, ja rakastamaan tekemisiään enemmän vaan sen osoittaminen, että heitä rakastetaan tasapuolisesti (sori hippimäisyys). Yksi hyvä tapa voisi olla se, etteivät joutilaat joutuisi hakemaan etuisuuksia nöyryyttävän byrokratian läpi vaan kaikille kansalaisille annettaisiin kuukausiraha.

Kauan suunniteltu perustulo olisi hyvin toteutettuna henkisesti huojentavaa monelle. Se jaettaisiin tasavertaisesti kaikille, ja perustulo rohkaisisi tekemään töitä sen päälle: ei rakkaudesta vaan halusta toteuttaa ekstrapalkalla asioita, joita rakastaa.

Tee mitä teet, rakasta mitä rakastat, ole niin keskinkertainen kuin pystyt, mutta täältä saat joka kuukausi alkurahaa. Tämä sanoma olisi Suomen valtion ehdotonta rakkautta kaikille kansalaisilleen.

Finland – the land of unconditional love!

 

Lue Tero Kartastenpään aikaisempia kirjoituksia:

Siksi älykkäät ihmiset juovat
Jos jaat kotiasi, ota ronskisti rahat pois
Feministit kielsivät, minä en totellut
Miksi penistä pitää imeä kaksi minuuttia päivässä?
Luovutusvoitto eli miksi etuoikeuksistaan kannattaa päästää irti
Turvallista fashionia –  viisi vaatetta tylsille raukoille
Huomenna ei mennä Korkeasaareen  suhde eläimiin on mietittävä uusiksi
 

Seuraahttps://twitter.com/kartastenpaa

 

Kommentit

saarah
visual diary

Luin joskus Andy Warholin neuvon tähän asiaan: tee työksesi sitä mistä pidät TOISEKSI eniten. Silloin se tekeminenkin saa tiettyä rentoutta, koska tiedät että on joku toinen juttu mitä tekisit vielä mielummin ja intohimoisemmin. Ei ole pakko ottaa tätä hommaa siis aivan 200% tosissaan. 

Itse halusin koko nuoruuteni taiteilijaksi. Päädyin graafikoksi, joka voi vapaa-ajallaan harrastaa taidetta. Hyvä kombo!

Mahdoton Nainen

Erittäin paljon asiaa. "Tee mitä rakastat" on vaarallinen neuvo myös siksi, että ei kaikilla ole yhtä (tai kahta tai edes kolmea) asiaa joita haluaa tehdä intohimoisesti. Voi olla monta asiaa joita tykkää tehdä, mutta ei sellaista johon kokisi syvää paloa. Itse olen paininut tämän intohimon puuttumisen kanssa niin kauan kun koulussa alettiin painostaa päättämään tulevaisuuden ammattia.

Nykyinen työnikin näyttäytyy monelle intohimotyönä, minusta se on nyt kivaa, tai ainakin kivempaa kuin moni muu duuni, mutta voisin yhtä hyvin tehdä jotain muutakin. Monet alallani toimivat puhuvat siitä, kuinka ovat halunneet tehdä tätä työtä lapsesta saakka. Vähemmästäkin syntyy alemmuuden tunteita sekä ajatuksia että ehkä tää ei sittenkään ole "se mun juttu" koska mulla ei ole ollut tuota intohimoa aina.

mystery
Vision One

Minäkin oon halunnut koko lapsuuden ja nuoruuden kuvataiteilijaksi, mutta päädyin sisustusalalle. Tauluja ja näyttelyitä teen kun kerkeän ja se toimii täysin hyvin niin :) parasta on just kun suurimman intohimonsa varassa ei tarvii roikkua täysin, vaan siihen saa säästettyä ne parhaat ideat ja hetket.

Tekevä (Ei varmistettu)

Hyvä teksti. Tulin nuorena äidiksi (se vain sopi minulle parhaiten niin). Kävin jonku koulu että olisi ammatti. Ei päivääkään ole tehnyt töitä oman ammatin alalla. Tein töitä siellä sun täällä, mutta keräsin kaikki rahani itse vaikka olisi saanut ne kotonaki makaamalla. Kokeilin avoimissa korkeakouluissa eri aineita - ei napannut. Moni asia kiinostaa muttei niin paljon että saisi itsestäni tarpeeksi tehokkaan opiskelijan (ahdistun koulu tehtävistä/kirjoista). Rakastan ratsastamista, mutta hevosalalla vaikea elättää itsensä. Vanhempani on hyvin koulutettu - halusin myös olla akateeminen. Kärsin joka kevät kun pitäisi muka hakea jonnekin kouluun ja kadedhin niitä jotka valmistuu (miksi?) En pääse edes pääsykokeisiin amk:n koska ammattikoulu todistus on huono. Pääsin töihin yritykseen jossa mieheni on ollut kauan. Työ ei ole unelmatyö. Nyt ollaan yrittäjiä. Turhaudun välillä töissä kun haluaisin tehdä jotain muuta. Yrittäjän vapaus, hyvät työajat sekä palkka on niin iso plussa että päätän viihtyä täällä. Ajattelen niin että teen töitä jotta vapaa ajalla minulla on varaa ratsastaa. En vaadi enään että työn pitäisi antaa minulle mitään muuta kun säännöllisen rytmin elämää, lomia ja rahaa. Nyt elämä rullatiin rullaa kerrankin tasapainoisesti. Olemmekin yrittäjiä jotka tekee työaikana kaikki työt jotta vapaa ajalla voimme touhuta mitä haluamme. Meille vapaa aika on nro 1:n. Meille vapaus on tärkeä asia. Meillä ei ole hienoa koulutusta takana, mutta me ollaan alle 30v ja mieheni on tehnyt töitä 16v asti. Meillä on asiat sillä malli millä ne jollain on vasta 40v - en sano että kumpi on parempi ja elämä kulkee miten kulkee. Ihailen jokaista joka jaksaa opiskella ja jonka unelmat on saavutettavissa ahkeralla lukemisella. Olin itsekin jossain vaiheessa ns väliin putoja, minulla ei ollut kunnolla töitä ja huono todistus ammattikoulusta esti kouluun pääsyt. En halunnut työkkäriin - en ollut tarpeeksi avuton että olisin saanut jostain apua....sekin vähä harmitti että ahkeraa aktiivista ihmistiä ei voitu tukea oikein mistään - mutta itsepä valitsi tien että minä pärjään. Samoin kävi äidilleni - haki itse suoraan kouluun eikä työkkärin kautta - maksoi itse oman koulunsa aikuisena. Itse kuulun siihen porukkaan (en kyllä ole tavannut vielä ketään toista että onkohan semmoista "porukkaa" edes olemassa) että tavoite on elää ilman työllisyysrahoja. Huonona työaikana herätin koko perheen klo 6 aamulla viemään minut töihin 10km päähän muutaman satasen takia kuukaudessa - mutta enpähä ole joutunut tekee ilmasta työtä kenellekään. Järjestin itse itselleni ns työharjoitteluja - siivoojana pääsin monen työn kulisseihin tutustuu.

Vierailija (Ei varmistettu)

Anteeksi kirjoitus- ja kielioppivirheet. Minulla ajatus juoksee niin nopeaa että kädet ei pysy mukana. Olinkin hyvä koulussa kaikissa aineissa joissa sai puhua paljon :D

maitokahvi
Päivän ajatus

Hieno postaus! Mä uskon, että tärkeää on nimenomaan oppia rakastamaan sitä, mitä tekee - ei siis niin, että jokin tekeminen automaattisesti olisi sellaista, jota rakastaa päivästä toiseen. Uskon, että ihan mikä vain ammatti voi olla unelma-ammatti, kun työtä tekee sydämellä ja rakkaudella ja oman parhaansa mukaan. Ja vastaavasti tiedän monia "unelma-ammattiinsa" tiensä löytäneitä, jotka ovat lopulta leipääntyneet työhönsä.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.