Avun kääntöpuoli

Mihin ystävyys velvoittaa? Mietin tätä, kun ystäväni soitti ja kertoi olevansa huolissaan yhteisestä ystävästämme, joka on voinut huonosti jo kauan. Soittaja kysyi, lähtisinkö mukaan ystävän pelastustalkoisiin: pitäisi herätellä, puhua vakavasti ja järjestää lisäapua.

Kieltäydyin empimättä, eikä se tuntunut minusta pahalta, päinvastoin. Minulle oli päivänselvää, etten halunnut omaan elämääni sotkua, jota ystäväni kuljettaa mukanaan.

Kun olin parikymppinen, jaoin asuntoni avaimia kaikille kavereilleni, jotka olivat sydänsuruisia, hukassa, masentuneita – tai vailla vakituista asuntoa, suihkua tai pesukonetta. Kotini ovi kävi tiuhaan. Mieleeni ei juolahtanut, että siitä voisi seurata jotain ikävää. Muiden auttaminen oli mielestäni velvollisuuteni.

Pian kuitenkin sairastuin itse. Sen lisäksi, että sanoin töissä jatkuvasti kyllä ja uuvutin itseni, olin myös ystävieni saatavilla minä tahansa vuorokaudenaikana. Ei ihme, että aloin seota. En hallinnut omia rajojani enkä omaa elämääni.

Siksi tiesin, ettei minulla nyt olisi voimia auttaa ystävääni, jolle pelastustalkoita suunniteltiin. Hän on niitä ihmisiä, jotka elävät draamasta. Hän tuntee tukahtuvansa, jos arki on liian tavallista – ja jotta elämä tuntuisi joltakin, hän pettää, valehtelee, juo ja sekoilee. Kerroin hänelle monta kertaa, etten pitänyt hänen suttuisista kuvioistaan ja epäkunnioittavasta käytöksestään muita ihmisiä kohtaan. Puhuin kuuroille korville. Hän jatkoi samaan malliin ja vaati minua rakastamaan itseään ystävänä ehdoitta.

Lopulta minulle kirkastui, etten halunnut olla osa hänen elämäänsä. Panin ystävyytemme jäähylle vuosi sitten, kun hänen valheelliset lonkeronsa alkoivat kietoutua myös minun ympärilleni.

Olisin saattanut vastata pelastustalkoita suunnittelevalle ystävälleni toisin, jos olisin ainoa, joka tilanteen voisi ratkaista, jos sekoileva ystäväni olisi itse pyytänyt apua – tai jos tietäisin, että hän olisi ylipäätään valmis sitä vastaanottamaan. Kieltäydyin, koska olen oppinut, että aina ei voi eikä pidä auttaa, oli tilanne miten kriittinen tahansa.

Äitini, joka lienee maailman kiltein ja uhrautuvin ihminen, kieltäytyi pari vuotta sitten, kun kaukainen, vakavasti sairastunut sukulainen soitti ja pyysi äitiäni hoitamaan ja tukemaan häntä. Äitini hoiti jo omaa, vanhaa äitiään ja sairasta miestään eli isääni. Luulen, että apua kaivannut sukulainen loukkaantui. Minä taas ihailin äitiäni. Kerrankin hän ajatteli itseään ja perhettään.

Siispä neuvo kaikille teille, joilta apua pyydetään: auttaminen on jaloa ja useimmiten hyvästä, mutta menee
pieleen, jos alat itse voida huonosti auttaessasi muita. Meni läheiselläsi miten huonosti vain, on väärin antaa hänen elää kustannuksellasi ja imeä sinusta kaikki voimat.

Kun itse kieltäydyin ystäväni pelastusoperaatiosta, kieltäydyin myös oman elämäni sekoittamisesta. Jos tällä kertaa olisin rakastanut lähimmäistäni, olisin lakannut rakastamasta itseäni.

Tämä Maria Veitolan kolumni on julkaistu tammikuun Trendissä.