Hiljaiset illat

Muutama vuosi sitten asiani olivat onnellisella tolalla. Olin seurustellut poikaystäväni kanssa monta vuotta, ja meillä meni hyvin. Elin siinä uskossa, että olisimme yhdessä aina.

Kunnes eräänä päivänä poikaystäväni jätti minut. Täysin puskista. Sanoi vain, että häntä ahdisti, ja siinä kaikki.

Toivuttuani ensisokista tajusin, että merkkejä oli ollut nähtävissä, en vain ollut katsonut niitä kohti: Poikaystäväni saattoi istua tunnin kuumassa suihkussa kyykkyasennossa halaten itseään. Hän valvoi yksin kaikki yöt pelaten tietokonepelejä. Kysyin monta kertaa, oliko kaikki hyvin, painoiko hänen mieltään jokin ja oliko jotain, mistä hän halusi puhua. Vastaus oli aina, että kaikki on kunnossa.

Olimme luvanneet toisillemme suhteen alussa, että puhuisimme aina avoimesti kaikesta, myös hankalista ja ikävistä asioista. Se ei sitten mennytkään niin. Koska eksäni ei halunnut ruotia eron syitä kanssani kaksin, pyysin, että hän tulisi edes kerran mukaani terapiaan, jotta voisimme käsitellä asioita yhdessä. Ei siksi, että palaisimme yhteen, vaan siksi, että ymmärtäisin tapahtunutta paremmin. Että selviäisin.

Hän ei tullut. Ehkä hän ei kyennyt. Ehkä hän ei halunnut. Ehkä hän vain halusi päästä helpolla.

Menetin erossa parhaan ystäväni ja rakastettuni lisäksi luottamukseni ihmisiin. En ymmärtänyt, miksi eksäni ei pitänytkään kiinni yhteisestä sopimuksestamme. Luottamuksen menettäminen oli jopa kamalampaa kuin kumppanin menettäminen.

Vaikka kokemus oli hirveä, se auttoi minua ymmärtämään, että yhteisen elämän sisällä on kaksi erillistä elämää.

Todellisuuteen havahtuminen voi ravisuttaa. Vaikka asiasi olisivat miten hyvin tahansa, voi olla, että kumppani potee vieressäsi jättimäistä, kaiken kyseenalaistavaa henkilökohtaista kriisiä. Voi olla, ettei rakkaasi halua jakaa ajatuksiaan sinun kanssasi.

Tai voi olla, että hän kuvittelee puhuvansa, vaikka hän ei puhukaan. Että hän yrittää kaikkensa, mutta ei vain kykene enempään – vaikka sinusta näyttäisi siltä, ettei hän edes yritä.

Ja loppujen lopuksi, yhteisistä lupauksistanne huolimatta, hänellä on kaikki oikeus typeriin tekoihinsa, valintoihinsa ja käsittelemättä jättämiinsä ongelmiin. Se on hänen elämänsä. Hän saa tehdä sillä mitä haluaa.

Eron jälkeen sinun tehtäväsi on toipua ja keksiä vastauksia ilmaan jääneisiin kysymyksiin, jos toinen ei niitä ole sinulle valmis antamaan.

Väistämätöntä on, että jonain päivänä huomaat elämäsi olevan parempaa kuin mitä se koskaan oli sinut jättäneen ihmisen kanssa. Voi olla, ettei eksäsi osaa edelleenkään puhua, mutta jos sinä olet osannut kääntää kammottavan kokemuksesi voitoksesi, osaat seuraavassa suhteessasi olla sellainen kumppani, joka puhuu ja jolle on helppoa puhua.
 

Tämä Maria Veitolan kolumni on julkaistu toukokuun 2015 Trendissä.
 

Lue Maria Veitolan aiempia kolumneja:

Kriisistä kriisiin
Kurin alle piiloon
Toista ei voi omistaa
Avun kääntöpuoli