Iholla-sarjan Laura Friman: ”Kuuluisiko minun laihduttaa vai hyväksyä se, miltä näytän?”

kuvitus.jpg

Naiset ovat vapautuneet hamepakosta ja hellan äärestä ja tuntevat oikeutensa niin työelämässä kuin makuuhuoneessakin. Olemme aktiivisia, rohkeita ja itsevarmoja – ja se on mahtavaa. Miksi silti niin moni meistä katsoo peiliin ja pitää näkemäänsä liian isona, Laura Friman pohtii.
 

”Jos mäkin vihdoin uskaltaisin…” Selailen Facebook-ryhmään postattuja kuvia, ja nuo sanat on naputeltu liki jokaisen alle. Joidenkin peiliselfiensä ottaneiden katse on vapautunut ja riemukas, joidenkin huolestunut ja arka. Salamavalo on karu, mutta kommentit kuvien alla lempeitä. ”Hyvältä näyttää!” ”Olet upea!” Kyseessä on toimittaja Jenny Lehtisen perustaman Jenny ja läskimyytinmurtajat -ryhmän julkaisuvirta. Lehtinen on tuttu  Marja Hintikka Live -tv-ohjelmasta, ja FB-ryhmä liputtaa myönteisen kehosuhteen puolesta. Minä selaan päivityksiä nyt, kuten liki joka päivä viimeisen puolen vuoden ajan.

Katson, kun kehonsa koon kanssa kriiseillyt nainen toisensa jälkeen rohkaistuu julkaisemaan selluliitit paljastavan kuvan itsestään, vaikka sanoo aina hävenneensä tuhteja reisiään tai toistensa päällä lepääviä vatsamakkaroitaan.

Näihin kuviin en kyllästy, ja sille on selvä syy: näen sellaisia harvoin.

Vaikka olen saanut lifestyle-lehdistä yliannostuksen adjektiivista ”voimauttava”, siltä kuvasikermän selaaminen tuntuu. Se on arvokas elämys: olen paininut ylipainon kanssa koko aikuiselämäni – eritoten viime aikoina, kun olen lihonut alle kahdessa vuodessa 15 kiloa. Pohdin usein peilin edessä, kuuluisiko minun laihduttaa vai hyväksyä se, miltä näytän. Olenko ihan ok tällaisena, keskivartalopulskana ja kaksoisleukani kanssa?

Siksi eri tavalla muhkuraisten naiskroppien näkeminen rentouttaa: kivaltahan nuokin näyttävät – ehkä minäkin? Samasta syystä en voi koskaan kyllin ylistää amerikkalaisnäyttelijä Lena Dunhamia hänen Girls-sarjastaan: kun Dunham toi länsimaisista kauneusihanteista poikkea­van kroppansa alastomana tv-ruudulle, näin samastuttavan naisvartalon telkkarissa, ensimmäistä kertaa. Merkittävää oli sekin, ettei Dunhamin roolihahmo Hannah ollut hauska sidekick tai surkuteltava luuseri, vaan itsevarma toimija, joka muhinoi kuumien miesten kanssa.

Havahdun silti siihen, että en tahtoisi julkaista kuvaani Jenny Lehtisen luotsaamassa Facebook-ryhmässä. Mikä minua – ja niin montaa muuta kaltaistani, fiksua aikuista naista – vaivaa? Miksi läski on modernille naiselle yhä sallittu itseinhon linnake?

 

Rehevän vartalon sivuuttaminen

Se, miten arvotamme alastonta peilikuvaamme, ei ole vain itsetunnosta kiinni. En itse esimerkiksi ole erityisen epävarma: olen mielestäni hauska, välkky, sosiaalisesti lahjakas ja työelämässä menestyvä tyyppi. Varmuus ei kuitenkaan ulotu painooni.

Näen muiden naisten tavoin peilissä itseni lisäksi väistämättä muiden kuvitteelliset katseet – sen, miten yhteiskunta meidät ulkonäkömme perusteella arvottaa. Median pönkittämässä, kehokeskeisessä kulttuurissamme vaa’an lukemat asettavat meidät hierarkkiseen järjestykseen. Paineet koskevat ihan kaikkia, koosta riippumatta.

Naisvartalon ideaali on vaihdellut satojen vuosien ajan. 1800-luvulla hurmasivat kuvataiteilija Peter Paul Rubensin rehevät naiset, mutta jo 1900-luvun alussa vyötärö kiristettiin esiin kuristavalla korsetilla. Kaltaiseni kolmekymppinenkin on ehtinyt kokea monta ihannekroppaa. 1990-luvun alussa jahdattiin uhkeaa Pamela Andersonin lookia ja saman vuosikymmenen puolivälissä Kate Mossin hentoista heroin chic -siluettia. Viime vuosien fitness-buumi korosti urheilullista vartaloa, mutta muutaman vuoden timmien ojentajien hehkuttelun jälkeen sekään ei riittänyt: kiinteiden, erottuvien lihasten lisäksi piti kyykätä itselleen juuri sopivan muhkea Kardashian-peppu.

Ainoa asia, mikä länsimaisia kauneusihanteita on viimeisen vuosisadan ajan yhdistänyt, on rehevän vartalon sivuuttaminen.

Tutkija Katariina Kyrölä on tehnyt väitöskirjansa lihavuuden mediakuvastoista, ja hänen mielestään naiskehoon kohdistuvista paineista pahin ei ole hoikkuusvaatimus – eikä hoikkuudessa sinänsä mitään pahaa olekaan.

”Kauneusihanteita yhdistää vahvimmin niiden yksioikoisuus ja kaikenlaisen moninaisuuden poissulkeminen. Oli vallitseva ihanne millainen tahansa, ahdistavinta on sen tarkkarajaisuus: naisen kuuluu olla juuri tietynlainen.”

”Tietynlainen” tarkoittaa, että ”sinnepäin” ei käy. Siksi esimerkiksi vaatekokoa 38 käyttävä amerikkalaiskoomikko Amy Schumer on joutunut puolustamaan painoaan loputtoman läskipilkan keskellä jo moneen otteeseen.

 

Vitsailua omasta painosta

Ihanteellista naiskehoa rummuttavan ilmiön ytimessä onkin kontrolli: muut kertovat, miltä meidän tulee näyttää, ja vaihtoehtoja on kerrallaan noin yksi.

Koska en ole itse istunut tarkasti rajattuun muottiin enää vuosiin, olen kehittänyt oman ratkaisumallini. Vitsailen usein seurassa painostani muka-rennosti viittaamalla säännöllisesti sipsiharrastukseeni tai epäurheilullisuuteeni. Kun soitan Vaakakapinan Jenny Lehtiselle, hän tunnistaa ronskin vitsailuni.

Hän sanoo, että huumori perustuu tarpeelle kommentoida omaa painoa itse, jotta kukaan muu ei ehdi tehdä sitä ensin. Lisäksi vitsien on tarkoitus viestiä, että olen kilojeni kanssa sinut. Tietysti pakonomaisen painovitsailun sanoma on loppujen lopuksi päinvastainen: olen koostani epävarma.

Huomaan omaksuneeni useita ylipainoon liittyviä mielikuvia. Roolitan itseni seurueessa ”hauskaksi läskiksi” ja karuimmassa tapauksessa sanon sen ääneen. Työelämässä ajattelen toisinaan, että lievästä ylipainostani on jopa hyötyä: arvelen vaikuttavani muiden naisten silmissä vähemmän uhkaavalta, kun en ole missimitoissa. Ehkä kärkkäyttäni ja kunnianhimoani on helpompi sietää, kun en vastaa vallitsevaa kauneusihannetta?

Analyysini kielivät siitä, että olen huomaamattani niellyt minulle syötetyn kuvaston kliseineen. Jenny Lehtisen mielestä se on enemmän kuin ymmärrettävää.

”Meidät on opetettu siihen, että laihtuminen on tavoiteltavaa ja että herkuttelusta kuuluu potea syyllisyyttä. Meille on kerrottu, miltä urheilullinen, seksikäs ja menestynyt vartalo näyttää: hoikalta. Piste.”

Ei siis ihme, että iso osa meistä pyrkii vähintään alitajuisesti tätä mielikuvaa kohti. Länsimainen kulttuuri toitottaa, että menestys on aina sidoksissa hoikkuuteen.

 

Miss Pullukasta Body positive -ilmiöön

Keskustelu naisten painosta kytkeytyy olennaisesti feministisen ajattelun kehitykseen. Naisasianaiset ovat taistelleet meille vuosisatojen varrella nipun oikeuksia, joita pidämme jo itsestäänselvyyksinä: meillä on lupa käyttää housuja, äänestää ja ehkäistä.

Omituista on se, että vaikka olisimme koulutettuja ja voimautuneita, valveutuneisuutemme ei aina ulotu ihollemme. Välillä tuntuu, että itseinhomme viimeinen saareke on juuri kehomme. Emme enää häpeä seksuaalisuuttamme tai kunnianhimoamme työelämässä, mutta käsivarsien allit ovat meille yhä liikaa. Läski-sanasta on tullut kepeää käyttövaluuttaa: sellaiseksi määrittelevät itsensä niin parin kilon pudottamisesta unelmoiva kuin vatsalaukun pienennysleikkaukseen jonottavakin.

Kamppailu kehonkuvan kapeaa ideaalia vastaan roihahti ilmiliekkeihin 1970-luvun alussa, kun yhdysvaltalaiset lesbofeministiryhmät perustivat Fat Underground -liikkeen. ”Laihdutuksen tyranniaa” uhmannut ryhmittymä julisti pamfletein ja luennoin, että lihavuuden tuli olla sallittu – ja hoikkuuden rinnalla yhtä arvokas – tapa elää.

Liikehdintä, joka tuolloin kuului alakulttuuriin ja jota pidettiin arveluttavana, vaarallisena ja suorastaan ällöttävänä, on nyt nousemassa valtavirtaan. Sen rantautuminen Suomeen vei tosin vuosikymmeniä – ja tapahtui silloinkin vaivihkaa. Ensin Hymy-lehti alkoi 1970-luvulla etsiä Miss Pullukkaa, sitten Seiska 90-luvulla Miss XL:ää. Mediakuvastoissa todettiin, että pyöreä nainen saattoikin olla kaunis – olkoonkin, että hänet arvotettiin yhä ulkonäkönsä perusteella ja pantiin kilpailemaan kanssasisartensa kanssa.

Vasta sosiaalinen media toi kehomyönteisen trendin toden teolla muidenkin kuin kohulehtiä lukevien nähtäville. Mielipidevaikuttajien asemaan nousseiden bloggaajien joukossa alkoi vuonna 2009 kukkia kaksi vähän erilaista: Peppi Puljujärvi ja Mimmi Pentikäinen ja heidän bloginsa More To Love. Se oli juuri niin kaupallinen, söpö ja sliipattu kuin kilpailijansa, mutta sen tekijät eivät istuneet mitoiltaan perinteiseen muotibloggaajamuottiin.

Viime vuosina liike, joka ajaa entistä sallivampaa suhtautumista painoon, on saanut uuden nimen: body positive. Se on ottanut Suomessakin ennätysajassa vauhtia. Sen kirittäjinä ovat toimineet juurikin Jenny ja läskimyytinmurtajat -nettiyhteisö ja sen pohjalta perustettu Vaakakapina-projekti, jonka slogan on typistetty tymäkäksi: ”Lopeta laihduttaminen, aloita elämä.”

Vaakakapinan teesiä puoltaa myös tutkimustieto. Tutkija Katariina Kyrölän mukaan on todettu, että 95 prosenttia kaikista laihduttajista palaa lopulta lähtöpainoonsa. Hän kertoo myös, että ylipainon terveys­riskejä liioitellaan ja aiheesta on tehty vuosien varrella paljonkin tutkimuksia. Yksi on lääketieteilijä Kathryn Flegalin, jonka tutkimusryhmä julkaisi vuonna 2005 laajan tilastollisen tutkimuksen. Sen mukaan terveysriskit ovat tilastollisesti merkitsevästi koholla vain alipainoisilla, joiden painoindeksi on alle 18,5, sekä ihmisillä, joiden painoindeksi on yli 30. Toinen amerikkalaistutkimus on todennut, että painoindeksin määrittämä lievä ylipaino on sairastumis- tai kuolleisuusriskien kannalta merkityksetöntä ja ennenaikaisen kuoleman riski kasvaa vasta, kun painoindeksi ylittää 30, ja riski on tilastollisesti merkitsevä, kun painoindeksi ylittää 40.

Kyrölän mukaan on kummallista, että lääkärit eivät tutkimustiedosta huolimatta halua kajota painoindeksin ihannepainorajoihin. Eivät, vaikka laihduttamisen itsessään on todistettu tuottavan äärimmäistä stressiä elimistölle ja vaikka tutkimus puoltaa sitä, että ylipainoisen ter­veys ei välttämättä ole retuperällä. Esimerkiksi ylipainoisen veriarvot voivat olla erinomaiset. Siksi laihduttamisen au­tuaaksi tekevä vaikutus saattaakin olla illuusio.

 

On ok olla keskeneräinen

Itse tiedostan tämän kaiken. Järjen tasolla tahdon nousta barrikadeille vallitsevia normeja vastaan ja paukuttaa osaltani läskimyyttejä tuusan nuuskaksi: palvoa kroppaani juuri sellaisena kuin se on ja unohtaa kiinteytymishaaveet. Mutta jos joku tarjoaisi minulle vaaratonta pilleriä, jolla laihtuisin taianomaisesti kymmenen kiloa tuosta vain, heittäisin sen tohkeissani alas kurkustani. Tunnen siis syyllisyyttä siitä, että en ole laiha, mutta myös siitä, että haluan laihduttaa.

”Kyllä vaan, tuplaluuserisyndrooma”, Kyrölä naurahtaa.

Hän huomauttaa, että kysymystä on puitu myös tieteellisen yhteisön sisällä: ­kun amerikkalainen sukupuolentutkijaguru Susan Bordo laihdutti taannoin merkittävästi, kollegat älähtivät. Bordo oli kritisoinut syömishäiriöihin ajavaa hoikkuuden ihannointia koko uransa ajan. Eikö Bordo osannut elää kuten opetti?

Kyrölän mukaan ratkaisevaa ei ole se, mitä kroppaansa kohtaan tuntee, vaan se, miten tunteisiinsa reagoi.

”Ajatuksiinsa on vaikeampi vaikuttaa kuin toimintamalleihinsa”, Kyrölä sanoo lempeästi.

”Body positive -kampanjoiden peräänkuuluttama itsensä ylenpalttinen rakastaminen on itse asiassa kova vaatimus sekin. On ihan ok olla keskeneräinen. On maailman inhimillisintä tuntea joinain päivinä vierautta ke­hoaan kohtaan. Vaikka oman vartalon ehdoton ihailu olisi hankalaa, tapaa toimia kuluttajana on helppoa muuttaa: esimerkiksi sitä, millaisia otsikoita klikkaa ja kuvia jakaa.”

Lisäksi voi tarkkailla suutaan: Lopettaa jankutuksen siitä, kuinka jälkkäripulla pitäisi jättää syömättä, puolittaa tai ansaita HIIT-treenillä. Lakata kommentoimasta tuttavien painoa, edes myönteisessä mielessä, sillä laihdutussaavutusten suitsuttaminen pönkittää kehokeskeistä kulttuuria sekin.

Minun pitää kiinnittää huomiota myös rooliini vanhempana. Minulla on neli- ja kuusivuotiaat lapset, enkä valitettavasti voi väittää, että esimerkiksi raskauksien myötä suhtautuisin kroppaani armollisemmin, kuten moni äiti hehkuttaa. Kiloni ärsyttävät minua yhtä paljon kuin ennenkin.

Tiedän kuitenkin, että kehollinen itsetunto rakentuu vanhempien avulla – niin hyvässä kuin pahassakin. Sitkeäs­sä istuvat mallit opitaan varhain. Kun soitan tämän jutun haastateltaville kotoani, istutan lapset katsomaan telkkaria ja suljen oven välissämme tiiviisti kiinni – ja silti tekee mieli kuiskailla. En halua lasteni tietävän, että katselen itseäni välillä alasti peilistä pettynyt irvistys kasvoillani. Ja vaikka väitän mieluusti itselleni, että toistaiseksi he eivät ole huomanneet mitään, se ei välttämättä ole totta.

 

Muuttaako laihtuminen elämän?

Mutta vaikka onnistuisin muokkaamaan kehosuhdettani ja kasvattamaan lapsistani ulkonäköään kohtaan armollisia tapauksia, muuttuuko maail­ma? Vaikka henkilökohtainen on poliittista, palvovasti hoikkuuteen suhtautuvan kulttuurin murros tuntuu epätodennäköiseltä. Mediatutkija Kyrölästä tulevaisuus ei ole välttämättä synkkä – tai yksiselitteinen.

”Omasta vinkkelistäni median maailma tuntuu eriytyvän yhä rankemmin painokysymyksen suhteen. Toisaalta televisio on yhä täynnä suosittuja laihdutusohjelmia, joihin riittää osallistujia. Omasta mielestäni Rakas, sinusta on tullut pullukka -sarjan nimi pitäisi tosin olla Rakas, sinusta on tullut kusipää, sillä kumppanin tehtävä ei ole kritisoida toisen painoa. Kehomyönteinen trendi on kuitenkin jatkuvassa nousussa sekin. Saturaatiopiste saavutetaan kyllä joskus, sillä ei ihminen kaikkea jaksa: kun on käyttänyt vuosikymmeniä painonsa miettimiseen, tulee päivä, jolloin ei enää pysty tai halua. Silloin hylätään sitku-elämä.”

Myös Vaakakapinan vetäjä Jenny Lehtinen uskoo, että painovallankumouksen avaimet ovat omissa käsissämme – kulttuurisella, mutta myös henkilökohtaisella tasolla.

”Ajatusmallien muuttaminen on todella hidas prosessi ja vaatii työtä kehonkuvan kanssa. Kannattaa miettiä, elääkö sitä elämää, jota haluaa elää. Ihan kaikki laihtumishaaveet liittyvät usein kuvitelmaan siitä, että laihtuminen muuttaa elämän. Se ei ole totta. Paino putoaa, mutta parisuhde ei pelastu ja työpaikkakin vituttaa yhä.”

Nimittäin kuten Lehtisen kroppakuvia jakavassa Facebook-ryhmässäkin tiedetään, ”läski” on venyvä käsite ja kerääntyy ennen kaikkea pään sisään. 69-kiloinen on voinut kärsiä koko elämänsä todellisesta tai kuvitellusta ylipainostaan aivan yhtä paljon kuin 129-kiloinenkin. Paino­indeksiltään ylipainoisin ei välttämättä ole itsetunnoltaan heikoin, ja vääristynyt kehonkuva ja ulkonäkövaatimukset riivaavat kaiken painoisia. Sillä vaikka kaikilla ei ole kokemusta ylipainosta, miltei jokaisella on elämänsä varrella kokemus siitä, kuinka ulkomuotoon on puututtu kielteisesti – ja siitä, kuinka pahalta se tuntuu.

Pakkomielteinen suhteemme painoon ja jatkuva puheemme siitä eivät loukkaa ainoastaan ylipainoisia, vaan kaiken kokoisia naisia. Siksi kehokulttuurin muokkaaminen ei ole vain jokaisen naisen etu, vaan myös velvollisuus.

 

Lily_Byline_uusilehti_4_17.jpg

Tilaa Trendi tästä!

Teksti: Laura Friman
Kuvitus: Pauliina Holma
 

LUE MYÖS NÄMÄ:
Lue tämä, etkä enää ahdistu vaateostoksilla

Me tarvitsemme Wonder Womania

 

 

 

Kommentit (15)
  1. Ymmärrän täysin että muutos lähtee oman pään sisältä, mutta miten se tehdään? Olen todella väsynyt vihaamaan peilikuvaani ja ajattelemaan ettei kukaan voi haluta minua, koska itseäni ällötän. Miten lopetan itseni vertaamisen muihin ja ihanteisiin, joita tulee ovista ja ikkunoista? Masennun joka kerta kun käyn vaatekaupoilla ja olen liian iso – eli en ”normaali”.

    1. Laura K. Pollari
      27.7.2017, 20:00

      Netissä on paljon hyvää kamaa, jos on kiinnostunut maailmankuvansa ja itsetuntonsa parantamisesta. Suosittelen googlaamaan vaikka ’subconscious programming’. Suurin osa tekemisistämme on alitajuista, joten ensimmäinen askel on tietysti tietoisuus. Ja kun uskomuksistaan tulee tietoiseksi, ne voi muuttaa. Toimii 100%, ja on paljon parempi kuin uhriasetelma, jossa kaikki valta annetaan muille.

  2. Laura K. Pollari
    26.7.2017, 17:19

    Se, että tällaisia juttuja yhä julkaistaan on todella sääli. Tässä syy: Me naiset hakkaamme päätämme seinään ja yritämme muuttaa ulkomaailman (median, miesten ja toisten naisten) suhtautumista meihin itseemme. Siis koko muun maailman paitsi oman itsemme. Ovatko hulluuden tuntomerkit jo täyttyneet?

    Itsensä hyväksyminen lähtee nyt, huomenna ja iänkaikkisesti omasta itsestä, sisältäpäin. Ei lähtökohdasta, että vasta sitten kun kaikki muutkin. Ulkopuolinen maailmamme (=havaintomme todellisuudesta, joka on muuten täysin subjektiivinen) kumpuaa aina sisäisestä maailmastamme (=tunteistamme ja uskomuksistamme). Toisin sanoen, nielemme vain niitä myrkkyjä, jota jo itse itsellemme juotamme.

    Painoon liittyvät kommentit satuttavat vain heitä, jotka tuntevat ulkomuotonsa takia olevansa arvottomampia kuin muut. Vain sellaisen uskomuksen kantaja tarttuu koukkuun. Koska joo, jokaisen kipupisteen takana on uskomus. Mutta ne voi muuttaa koska vain. Hauska sivuvaikutus: kun lakkaa itse triggeröitymästä, maailma ympärillä muuttuu. Ja se, dear ladies, on voimaantumista.

    Se on myös feminismin perimmäinen idea. Naiset meitä ennen eivät raataneet niska limassa, jotta voisimme ruokkia sukupolvia kestäneitä asenteita. Uhriutumalla ja ulkomaailman validointia hakemalla teemme uskomattoman karhunpalveluksen itsellemme ja tyttärillemme. Tosiasia on, että meistä jokainen luo oman todellisuutensa, ja se lähtee sisältäpäin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *