Kaksi kysymystä (yli)painosta

19000616_xl_preview.jpg

 

Paino puhuttaa lilyläisiä jälleen. Bloggaajat ovat esittäneet kaksi tiukkaa kysymystä, joita he pohtivat kiinnostavasti kirjoituksissaan:

1. Onko miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan tiettyä painoa?

”Olen tehnyt syntiä. Olen lihonut aika lailla tasan 20 kiloa siitä kuin aloimme puolisoni kanssa seurustella”, kirjoittaa Kissankieli Hello Dolly! -blogissaan. Hän ärsyyntyi lehtijutusta, jossa ex-pyöräilijä selittää, miten miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta.

2. Muuttuuko ihmisen identiteetti, kun hän laihtuu?

”Jos rehellinen olen, niin minäkuvani perustuu hyvin paljon ylipainooni”, sanoo Häähaaveita-blogin Miiza. Kun ihmisen ulkonäkö muuttuu rajusti, pysyykö identiteetti perässä?

Teksti: Julia Thurén, jota yleensä tympii paino-keskustelu, mutta tällä kertaa siinä oli kiinnostavia pointteja.

Kuva: A-lehtien kuva-arkisto

Kommentit (19)
  1. Valtakunnanpahiksena olen jäävi sanomaan mitään 20 kertyneen kilon (siis teinivuosista, siitä kun tapasin mieheni) kanssa. Pyytämättä nämä ovat tulleet, joskin olen syönyt ahkerasti niiden saamiseksi 😀 Ymmärrän, että se mitä suuhuni pistän on yhtä kuin se mitä puntarissa näkyy. En ylpeile näillä. En käy yllyttämään lihomiseen. En hehkuta miten kivaa on kun mitkään vaatteet eivät koskaan sovi. Oletan kuitenkin ihmisarvoni säilyvän. Ei vaan vaadin niin. Väitän että kukaan ei lämpimikseen ole ylipainoinen, vaan taustalla on aina henkisiä solmuja ja tunne-elämän möykkyjä. Myönnän etten hallitse syömisiäni, vaikka olen todistettavasti ameebaa fiksumpi. Ne eivät ole aina tekosyitä mitä me lylleröt lataamme tiskiin. Ruoka on siitä v-mäinen huume, että sitä on pakko nauttia jonkun verran, mutta kohtuudella ja se on kuulkaa ystävät hyvät tarkkaa kuin puuhevosen ****reiän poraus, sillä kun suhde ruokaan on syystä tai toisesta vaikeutunut se ei koskaan tule entiselleen. Kun teininä nälkiinnytin itseäni kuviteltujen läskien kadottamiseksi tapahtui jotain mitä ei mikään itsekuri fiksaa: suhde ruokaan kieroutui. En ole ajatellut jäädä tällaiseksi, mutta olen huomannut että henkinen työ on tehtävä huolella.

    Ai niin se identiteetti. Useita kymmeniä kiloja laihduttaneena ja ne kaikki takaisin saaneena koen identiteetin muuttuvan. Ennen kaikkea minulle on kasvanut suuri tarve tulla nähdyksi ihmisenä eikä pelkkänä tomumajanani. Laihduin ja kiinteydyin joitain vuosia sitten sen kuuluisan itsekurin, Go Fat Go -ruokavalion ansiosta. Juoksin kolme kertaa viikossa tunnin lenkin ja voitin liput puolimaratonille, jonne intopiukeana treenasin. Loppu hyvin kaikki hyvin.

    Ensin tuli rytmihäiriö. 20 000 lisälyöntiä vuorokaudessa normaalin 500 sijaan. Tälle ei ole yhtä selitystä, mutta siihen liitetään stressi. Kardiologi sanoi ettei suosittele maratonia (edes puoli) kenellekään, varsinkaan jos sydämen toiminnassa on poikkeavuuksia. Kymmenen kilometrin lenkki on vielä okei, kroppa kestää sen, mutta kun siitä lähdetään pitempiin matkoihin se alkaa olla liian suuri rasite koko fysiikalle. Ai että miksi uskoin häntä? Olin elämäni kunnossa, mutta jokin aika tärkeä osa alkoi toimia väärin.

    Ja sitten muiden reaktiot. Toki olin mielissäni kun ihmiset kehuivat miten olen muuttunut, mutta se tuntui samalla pahalta. Varsinkin miehet katsoivat minua eri tavalla. Olen aina ollut rintava ja kyllähän ne tuli tosi kivasti esiin kaventuneen vyötärön kiitos. Kerran olin tunkemassa kolikoita pysäköintilippulaitteeseen ja joku heppu tsekkaili minua pitkään ilmeisesti näkemästään pitäen ja tuli jutulle. Tähän sijoittuu kliimaksi, käänne joka muutti kaiken, en pystynyt muuta kuin ajattelemaan että sinä näet vaan tissit ja perseen, et minua. Minä olen täällä sisällä ja vaikka kuoreni kertoisi minusta jotain, sinä et halua jutella MINUN kanssani vaan tämän RUUMIIN kanssa. Tiedän, se oli hysteerinen reaktio, mutta laihtuneelle tuttu. Kenellekään ei tule yllätyksenä, että lopetettuani juoksemisen joka ikinen kilo on tullut takaisin, kavereiden kera.

    Tiedän että tämä on vain mun (henkinen) ongelmani, mutta jotenkin luulen etten ole yksin. Ai miksi? Koska ihmiset toimivat ajatusmaailmaltaan yllättävän samalla tavalla. Kaikki haluavat tulla kohdatuksi ihmisinä, eivätkä ruumiina. Jos ulkoinen kauneus on prioriteetti, minkä arvon saavat ne jotka eivät voi koskaan olla länsimaisen kieroutuneen mittapuun mukaan ”kauniita”? Pitääkö kokea vastentahtoinen rumana olo jotta tietää miltä se tuntuu? Esimerkiksi raskausajan tulehtunut kokovartaloakne palauttaa tosi nopeasti maanpinnalle. Se tunne kun kohtaamasi ihmiset katsovat sinua inhoten? Priceless.

    1. Jos ulkoinen kauneus on prioriteetti, minkä arvon saavat ne jotka eivät voi koskaan olla länsimaisen kieroutuneen mittapuun mukaan ”kauniita”?” Hyvä kysymys. Ulkoinen kauneus tuntuu olevan yllättävän korkea prioriteetti, kun otetaan huomioon, että se on katoavaista ihan jokaisen kohdalla. Jokainen meistä vanhenee ja rypistyy joka tapauksessa, vaikka miten yhteiskunta ja media tuntuvat ylistävän kauneutta ja nuoruutta. Sitä paitsi täytyy muistaa, ettei kaunis ulkonäkö ole mitään, jos sieltä kuoren alta ei tule esiin elämäniloa, itsetuntoa ja vilpitöntä ystävällisyyttä ja se on se juttu, mikä suo jokaiselle mahdollisuuden kaunistua olipa vyötäröllä kertyneitä kiloja tai ei. 

      Olen Nellyn kanssa samaa mieltä siitä, ettei ihokarvojen poistaminen ole mikään hygieniajuttu, vaan naisiin kohdistuva tosi syvälle asettunut kauneusihanne, jota me naiset itse pidämme yllä. Toisaalta siistissä ulkonäössä ja pikkuisessa ulkonäkökeskeisyydessä on myös puolensa. Näin liikuntavammaisena törmää edelleen ennakkoluuloihin, joissa kömpelö liikkuminen ja puhevika liitetään älylliseen vajavaisuuteen. Kun kuitenkin katsoo mitä laittaa päällensä, pistää hiukset siististi ja iskee vähän ripsiväriä silmiin, niin se kompensoi selvästikin vamman aiheuttamia haittoja. Loppu onkin sitten omasta asenteesta kiinni. 

      1. Siis Nellan! Nyt meni nimimerkki väärin, kun oikein sormet sauhuten kirjoitti. 😉

    2. Joku viisas on joskus sanonut, että kukaan ylipainoinen ei ole ylipainoin omasta tahdostaan. Hullulta kuulostaa toki, koska ylipaino on pääsääntöisesti itseaiheutettua, mutta tuo lääkäri tuolloin  totesi, että jos ylipainoisilta kysytään, niin harvassa on ne, jotka eivät haluaisi olla hoikempia kuin ovat, joten siinä valossa kukaan ei ole ”huvikseen” ylipainoinen. 

      Usein meillä ylipainoisilla on tietotaito laihduttamisesta. Tiedetään varmasti melkein paremmin kaikki asiat ulkoa kuin fitnessgurut konsanaan, mutta se toteuttaminen on se vaikein osuus. Kaikki ne henkiset paineet ja tunteet, tunnesyöminen, tunteiden hallinta jne jne.

      Väittäisin, että ylipainoinen ihminen kuulee elämänsä aikana enemmän törkyä ulkonäöstään, painostaan ja jopa luonteestaan (ylipainonsa takia) kuin ns. normaalit ihmiset. Ja valitettavasti tuolla töryllä on tapana kasaantua itsesyytöksiksi, häpeäksi jne. Ja varmasti kaikki ymmärtävät, että se ei helpota laihdutusurakkaa.

      Tsemppiä kaikille laihduttajille ja painonsa kanssa kamppaileville 🙂 

  2. Olen yrittänyt pitää näppini hallinnassa tämän ylipainoaiheen kohdalla, koska ärsyttää, mutta nyt päästin ne vihdoin näpyttämään vapaasti:
    http://www.lily.fi/blogit/elamani-palasia/vastaus-ylipainokeskusteluun

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *