Kouriminen ei ole työtehtävä

Toimitus


Kun muutin Helsinkiin parikymppisenä, pääsin töihin mielestäni kaupungin kivoimpaan baariin. Olin työpaikasta onnellinen ja ylpeä.

Yhtenä iltana keräsin tuoppeja pöydistä, kun asiakas – tunnettu muusikko – työnsi kätensä väkivaltaisesti haaroihini ja kouri. Tilanteesta säikähtäneenä minä nappasin hänen tuoppinsa ja kaadoin kaljan hänen päälleen. Kun kerroin esimiehelleni tapahtuneesta, sain varoituksen. Kanta-asiakkaita piti kunnioittaa. Ja pojat nyt ovat poikia.

Muutamaa vuotta myöhemmin aloitin oppisopimusopiskelijana paikallisradiossa. Joka aamu alkoi toimituspalaverilla, jossa naureskeltiin parin miestoimittajan kömpelyydelle – he tiputtelivat kyniään ja papereitaan jatkuvasti lattialle.

Vuosia myöhemmin kuulin yhdeltä heistä, että se oli tarkoituksellista. Pöydän alla tavaroiden perässä kyyristellessä pääsi kuulemma kätevästi vilkuilemaan lyhyen hameeni alle. Kun kerroin miehelle suorin sanoin, mitä hänen käytöksestään ajattelin, sain kuulla, että syy oli yksin minun.

Minähän käytin lyhyitä hameita.
 

Nämä puistattavat esimerkit ovat vain jäävuoren huippu seksuaalisesta ahdistelusta, jota urani alkuvuosina kohtasin. Viime aikoina häirintää on osunut kohdalle vähemmän. Ehkä kyse on asemastani, ehkä iästäni – tai ehkä en ole enää joutunut työskentelemään mulkkujen kanssa.

Tasa-arvoisessa sivistysvaltiossamme seksuaalinen häirintä on surullisen olennainen osa monen naisen elämää. Se, että sitä tapahtuu myös työpaikoilla, murentaa naisten itsetuntoa ja erityisesti ammatti-identiteettiään rakentavan nuoren ihmisen uskoa omiin kykyihinsä. Seksuaalisella häirinnällä ihminen mitätöidään – vaikka toisen kropalle kuolaavat saattavat kuvitella, että heidän huomionsa jotenkin imartelee. Varsinkin uran alussa häirintä syö uskoa myös työelämän sääntöjä kohtaan, sillä liian usein esimiehet ja työkaverit suhtautuvat ongelmaan ylenkatsoen.
 

Siksi olen itse esimiehenä yrittänyt olla tarkkana, jos näen työpaikalla pienintäkään merkkiä seksuaalisesta häirinnästä. Aina en ole siinä valitettavasti onnistunut.

Häkellyin suuresti, kun todistin hiljattain työporukan illanistujaisissa tilannetta, jossa vanhempi kollega kehui hyvin riettaasti nuoren naistyökaverinsa kroppaa. Hänen oli kuulemma välillä vaikeaa keskittyä töihin, koska hänen teki vain mieli rynnätä puristelemaan työkaverin pyllyä.

Häkellykseni johtui siitä, että rivoa kieltä käyttänyt vanhempi kollega oli nainen. Jos hän olisi ollut mies, olisin ollut raivoissani ja osannut hiljentää hänet. Nyt täydellisesti esineellistetty nuori nainen punastui ja nauroi, enkä minäkään pystynyt muuhun kuin kääntämään keskustelun napakasti siihen, että nuori nainen on erittäin hyvä työssään.
 

Jälkikäteen ajateltuna häkellyin kuitenkin eniten siitä, että vanhempi naiskollega koki voivansa sanoa toiselle noin. Jos kysyisin asiasta häneltä, uskon, että hän vastaisi olleensa vain kohtelias – tai ”hyvä jätkä”.

Minusta kyse on vallankäytöstä. Siitä, että nainen kohtelee toista naista kuin moukkamainen mies, on tasa-arvo kaukana. Todellisuudessa tasa-arvo työpaikalla on sitä, että samat säännöt koskevat kaikkia työntekijöitä sukupuolesta, asemasta ja persoonallisuudesta riippumatta – eikä sääntöihin kuulu toisen perseen kommentoiminen.
 

Kolumni on julkaistu tammikuun 2016 Trendissä.
 

Lue Maria Veitolan aiempia kolumneja:

Vääränlaista empatiaa
Ite oot!
Mitä Madonna tekisi?
 

Haluatko lukea lisää tällaisia juttuja? Tilaa Trendi tästä.

 

Kommentit

Satya

Siitä, että nainen kohtelee toista naista kuin moukkamainen mies, on tasa-arvo kaukana.

Kuin moukkamainen mies? Jaahas. Naisten käyttäytyessä huonosti käytetään automaattisesti vertailukohtana miehiä. Sieltähän se kaikki moukkamainen käytös luonnolisesti sikiää. Naisen puristaessa pikkujouluissa miehen persettä on teko varsin railakas eikä sitä voi kohteen ollessa "vain mies" tulkita muuksi kuin leikiksi. Mutta auta armias kouran löytäessä naisen takapuolelle...

Kommentoi