Kriisistä kriisiin

Toimitus

”Auta!” ystäväni parahti. Istuimme autossa, kun tänä vuonna 40 vuotta täyttävä kuskini alkoi avautua ahdistuksestaan.

Kriisi nelikymppisyydestä alkoi, kun ystäväni tajusi yhä uudestaan olevansa alati vaihtuvan työporukkansa vanhin. Samalla hänestä tuntui siltä kuin vasta eilen hän olisi ollut työpaikkansa nuorin. Sillä hetkellä ystäväni ymmärsi, ettei hän ollutkaan kuolematon. Tajusin heti, mistä hän puhui.

Täytin 40 kaksi vuotta sitten, ja elämäni oli merkkipäivän aikaan parempaa kuin koskaan aiemmin aikuisiällä. Minulla oli parisuhde, ihana oma koti, lapsi
ja työ, jota rakastin ja jossa sain kehittää itseäni. Tunsin monia ikätovereitani, joilla ei ollut mitään edellä mainituista – jotka olivat vapaita kaikesta, mutta joista tuntui samalla, että elämä oli merkityksetöntä.

Ja silti, vaikka olin onnellisimmillani, kriisi iski. Oloni oli melankolinen, koska elämä tuntui etenevän ihan liian nopeasti. Minua hermostutti se, että vaikka koin itse olevani vahvempi, itsevarmempi ja taitavampi kuin koskaan aiemmin, muiden silmissä muuttuisin hiljalleen näkymättömäksi.

Nelikymppiseksi asti olin elänyt siinä uskossa, että olen nuori: nuori nainen, nuori tekijä, ja ikämittarissa kakkosen vaihduttua kolmoseksi olin iloinnut siitä, että minut saattoi vihdoin ottaa työ- ja rakkauselämässä vakavasti.

Nelikymppisenä on myönnettävä, että elämä on puoli välissä, jos ylipäätään saa elää vanhaksi. Tajusin itsekin, etten enää millään verukkeella voinut väittää olevani nuori. En tosin olisi halunnutkaan. Lähes koko kolmekymppisyys meni osaltani ylitöissä, epätasapainoisissa ihmissuhteissa ja migreenissä, enkä kaivannut sitä. Mutta nelikymppisenä
tosiasiat oli tunnustettava: neljänkympin rajapyykillä on merkitystä.

Haluan ajatella, että kaikki elämässä on mahdollista vaikka satavuotiaaksi asti, mutta esimerkiksi naisille neli­kymppisyys on riipivä muistutus siitä, että lapsia on alettava hankkia, jos niitä ylipäätään haluaa. Nelikymppisenä on aika ottaa vastuu omista valinnoistaan. On oltava rohkea. On tartuttava toimeen.

Siksi annoinkin kriiseilevälle ystävälleni neuvon. Nelikymppisyys on sitä, että hyväksyy ajan kulumisen ja ottaa siitä otteen – ja potemisen sijaan on ylpeä vaikkapa siitä, että on se työporukan vanhin. Että uskoo siihen, että niin kauan kuin kelpaa itselleen, kelpaa myös muille.

Kriisi kuulostaa terminä masentavalta, ja siksi se pitää ajatella toisin: älykäs ihminen ottaa kriisin tilaisuutena muuttaa elämäänsä paremmaksi. Avioerojen yleistyminenkin johtuu asiantuntijoiden mukaan naisten itsenäistymisestä, rakkauskäsityksen muuttumisesta ja siitä, että nelikymppiset naiset alkavat etsiä elämässään uutta suuntaa. Eikö se olekin fantastista?

 

Tämä Maria Veitolan kolumni on julkaistu huhtikuun Trendissä.

 

Lue myös Veitolan muut kolumnit:

Kurin alle piiloon

Toista ei voi omistaa

Avun kääntöpuoli

Kommentit

ACat Heini (Ei varmistettu)

Mielenkiintoista...Fantastista ja Minäkin Tykkään pohdiskella Asioita, tapahtumia ArkiElämässä.
Kyllä Kriisitkin kuuluvat Elämään... Sisulla&Hope pääsee eteenpäin. On Ala ja Ylämäkiä....
Opettele Tuntemaan Itsesi&Arvosta Itseäsi
U Amazing just U Are ;)
Elämä....Hitaasi eteenpäin&päiväkerralaan.
Nautin Pienistä Hetkistä ja Yksinkertaisista aisoista.

AikuinenNainen Arvostan&TunnenItseni by Heini

Mia K.
Voi taivas

Asenne.. tuo kultainen ase ;) 

ja, mäkin joskus luulin, että oon ns kuolemankielissä kolmekymppisenä?! No, nyt on 50-kymppiset ja voin paremmin kuin 20-kymppisenä... vahvempi, hoikempi, iloisempi, ja ööh.. nuoremman oloisempi! ;)) Deittailen kolmekymppisten miesten kanssa, ja, mikä parasta, tuntuu kuin aikaa olisi ikuisesti vaikka mihin :D

Kiitos! 

Ps. Suosittelen lukemaan mm Kaija Juurikkalan kirjat! Kiitoksen voima on suunnaton ♡

What else is there?

Mia K, sä oot aivan ihana ihminen! Piristää aina nähdä sun kommentteja täällä :D vaikutat niin herttaiselta.

Mia K.
Voi taivas

Ihana sinä :)! Kiitos! 

no, onhan se mukavampi olla herttainen kuin epäherttainen :D ja, mä vaan kerron kuten mun kohdalla asiat on. Heh ;))

Kommentoi