Kun kuurouduin, tajusin eläväni

Anna Karhunen Lily

Eräänä aamuna heräsin, enkä kuullut oikealla korvallani mitään. Oli poikkeuksellisen valoisa alkutalven lauantai, nousin verkkaisesti, keitin kahvia ja päätin hakea apteekista jotain jeesiä tukkeutuneeseen korvakäytävään. Ehkä se oli vaikkua tai piilevä korvatulehdus? Lääkäriin? Ei tullut mieleenikään, korvahan oli vain lukossa.

Viisi vuotta myöhemmin korva on edelleen lukossa. En kuule oikealla korvallani mitään, en edes niitä kuulotestin matalimpia ääniä, jotka tärisevät kallon luissa niin, että sattuu. Korvaa on tutkittu (mitään ei näy), aivoni kuvattu (ei yllätyksiä), kuulolaitetta testattu (se ei auta) ja leikkausta vaadittu (ei ole resursseja). Kuurolle korvalle ei voi tehdä mitään – eikä kukaan vuosien aikana konsultoimistani lääkäreistä osaa sanoa varmaksi, mistä äkillinen kuuroutumiseni johtuu. Yksi veikkasi, että syy on lapsuuden korvatulehduksissa, toinen epäili aiempaa hoitovirhettä, kolmas arveli, että vika on hermostossa tai ehkä kuuroutuminen on käyttämäni lääkkeen mystinen sivuvaikutus. Tai sitten kuuroutuminen johtuu pikkiriikkisestä ongelmasta, jota ei ole mahdollista tutkia nykytekniikalla. Ei se selviä. Äkillisen kuuroutumisen kanssa on vain elettävä.

Toispuolinen kuurous on erityisen masentavaa, koska musiikki on aina ollut tärkein harrastukseni. Kirjoitin musiikista intohimoisesti, myös työkseni, kävin konserteissa jatkuvasti, soitin ja lauloin ja hankin kotiin laadukkaat äänentoistolaitteet. Nykyisin en enää kuule musiikkia stereona. Konsertit ovat puuroa (kuvittele kuuntelevasi suosikkibändiäsi erittäin huonoista autostereoista ja pääset lähelle kuuntelukokemustani…), ja kovat äänet saavat aikaan jyskyttävän päänsäryn.

Voin laskea minuuteissa ne hetket päivässä, joina kuulo-ongelmani ei vaikeuta elämääni. Tuntuu, että joudun mainitsemaan viastani koko ajan jollekulle: ”Sanotko uudelleen?” ”Voidaanko istua sivupöytään, täällä on liian hälyisää.” En pysty puhumaan puhelimessa kuin toisella korvallani, ja puheluun vastaaminen katuvilinässä on riskialtista, sillä luuri korvallani en kuule mitään, mitä ympärilläni samaan aikaan tapahtuu. Kun ystävä huutaa kadulla nimeäni, en kuule, mistä suunnasta huhuilu tulee. Entä jos lapseni eksyy joskus vaikkapa mökillä lähimetsään, ehkä tiedä mistä suunnasta hän huutaa äitiä?

Vammani ei näy päällepäin, joten siitä mainitseminen tuntuu erityisen kiusalliselta. ”Siis etkö sä kuule sillä mitään? Ihan kamala ajatus”, olen saanut kuulla moneen otteeseen. No niin onkin, ja minä joudun kuule elämään tämän ”ajatuksen” kanssa joka päivä, tekisi mieleni vastata. Että mietipä, kuinka paljon pelkään sitä, että toinenkin korvani kuuroutuu aivan yhtä äkillisesti tai selviää, että kyse onkin jostain paljon oletettua pahemmasta.

Miten sitten olen jaksanut pitää lipun korkealla ja elää pelosta huolimatta? Haluaisin sanoa, että valaistuin eräänä päivänä, mutta ei. Hyväksyin muutoksen pikkuhiljaa.

Ensin huomasin, ettei alkanut itkettää, kun joku kysyi kuulostani. Sitten säädin kuulokkeistani stereoäänet monoksi. Uskaltauduin suosikkibändini konserttiin ja nautin musiikillisen ilotulituksen sijaan tunnelmasta. Opin elämään epätietoisuudessa siitä, onko tänään viimeinen päivä, kun minulla on myös vasen korvani tallella. Aika auttoi. Ja se, että muistin huolissaan olemisen lisäksi elää.

Yritän elää samaa elämää kuin ennenkin. Enää en tosin käy klubeilla, välttelen ihmislaumoja ja pyydän ravintolassa hiljaista reunapöytää. Uskaltaudun hälyisiin kaveriporukan iltoihin, vaikka osa jutuista menisikin ohi. Riemukkaiden hetkien eläminen vaikka puoliteholla on niin paljon arvokkaampaa hyvinvoinnilleni kuin niiden hetkien pintaan nostavan nostalgian ja mahdollisen surkuttelun varominen.

”Elää sinun pitää ja muistaa se, että elät.” Näin mahtipontisesti on lausunut aikoinaan F.E. Sillanpää. Tuon lauseen olen tatuoinut mieleeni, koska vähitellen sen oivalsin ja sisäistin. Olin ollut niin keskittynyt suremaan sitä, etten kuule oikealla korvallani, etten muistanut, että minulla on vasen korva, jolla kuulen aivan riittävän hyvin.
 

Teksti: Anna Karhunen

Lisää ajateltavaa: 

Parisuhde ei ole sairaus
Lapsiperheet, menkää ravintolaan

 

 

Kommentit (18)
  1. Kuuloni katosi stressaavassa elämäntilanteessa toisesta korvasta vuosia sitten. Lisäksi tuli keinuttava pyörrytys ja etova olo. Kun kuulo oli kokonaan toisesta korvasta hiutunut pois ja monta lääkärindiagnoosia saatu sain lopulta diagnoosiksi Menieren taudin. Kortisonit ja asentohuimauksen hoitokonstit oli jo kokeiltu. Kuulo palasi pikkuhiljaa mutta vieläkin taajuuksia puuttuu ja korva sirisee, paineentunteeseen olen jo tottunut täysin. Kuulonmenetyksessä pahinta oli se kun kaikki musiikki muuttui räkäiseksi punkiksi muutamaksi vuodeksi. Pikkuhiljaa aivot oppivat kuitenkin kompensoimaan asioita ja nyt luulen kuulevani musiikin kutakuinkin niin kuin se on oikeastikin, vaikkakin kyseessä voi olla vain tottumus. Pyörrytyksen tunne oli niin karmea että kuulonaleneminen ei oikeastaan edes harmita kunhan keikutus pysyy poissa.

  2. puolikuuro ja värisokea
    24.3.2017, 16:48

    12-vuotiaalla tyttärelläni kävi samoin viime kesänä, yhtäkkiä vasemmasta korvasta hävisi kuulo ja siitä asti hän ei ole kuullut sillä mitään. Sanoo sen tuntuvan samalta kuin olisi korva lukossa, mutta mikään ei auta. Häneltä hävisi tosin kyllä syksyn mittaan väritkin, ei enää näe punaista eikä vihreää, vaan ne ovat pelkkää harmaata. Havahtui värien häviämiseen vasta itsekin silloin tosissaan, kun sai jälki-istuntoa niskoittelusta, kun piti värittää liikennevalot eikä löytänyt punaista eikä vihreää puuvärikynää. Siihenkään ei syytä ole löytynyt.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *