Kun suvussa on salaisuus, josta ei puhuta

Toimitus

Oman elämänsä kipukohdat voi avata terapeutin kanssa. Mutta mitä tehdä kun suvussa on salaisuuksia, joista kukaan ei suostu puhumaan?


Pelkkä pakkoavioliitto ei riittänyt. Kun vaikutusvaltaisen pohjalaisperheen vanhemmille vuonna 1953 selvisi, että heidän tyttärensä oli raskaana ja lapsen isä oli viinaan menevä hulivilinuorukainen, he tekivät päätöksensä. Nuoripari oli lähetettävä Ruotsiin, kauas pikkukylän asukkaiden silmistä, jotta kukaan ei ryhtyisi laskeskelemaan, oliko vauva pantu alulle ennen kuin hääkellot soivat. Kukaan ei kysynyt, miten kielitaidoton pariskunta pärjäisi lahden takana. Tärkeintä oli, että häpeältä vältyttäisiin.

Kun Riina Riikola, 38, kuuli isoäitinsä tarinan neljäkymmentä vuotta myöhemmin, hän kauhistui. Isoäiti oli uskaltanut avata suunsa vasta kun sekä aviomies että Ruotsissa syntynyt tytär – Riikolan äiti – olivat kuolleet.

Kun Riikola kuunteli isoäitiään, moni asia sai selityksen. Riikolan äiti oli varttunut Ruotsissa ahdistuneen ja yksinäisen äidin ja kortinpeluurinkeihin kadonneen isän kanssa. Koko nuoruutensa Riikolan äiti oli joutunut sietämään alkoholinhuuruisia ja väkivaltaisia kotioloja, kun hänen isänsä joi.

Malli periytyi. Aikuisena Riikolan äiti käsitteli omaa ahdistustaan alkoholin avulla ja eli väkivaltaisessa suhteessa, mutta ennen isoäidin kertomaa Riina Riikola ei ollut tiennyt, mistä äidin käytös juontui.
 

Kivuliaat kulissit

Suomi on täynnä Riina Riikolan isoäidin kaltaisia kohtaloita: sukujen kipeitä tositarinoita, joista vaietaan täysin tai kuiskitaan häpeillen vuosia, jopa vuosikymmeniä.

1980-luvulla syntyneet suomalaiset ovat jo tottuneet siihen, että intiimejäkin asioita on lupa ruotia, jopa julkisesti. Siksi voi olla vaikea käsittää, miksi suuret ikäluokat ja heidän vanhempansa puhuvat kivuliaista kokemuksistaan kitsaasti ja vastahakoisesti − jos ollenkaan.

”Totuus on, että kaikissa suvuissa on salaisuuksia ja erilaisuutta”, muistuttaa psykologi Ilona Lammi, joka kohtaa työssään sukusalaisuuksien kantajia säännöllisesti.

”Mutta kun erilaisuudesta ei uskalleta puhua, syntyy mielikuva muiden normaaliudesta. Se vahvistaa häpeän tunnetta entisestään, ja lopputuloksena on noidankehä, joka koostuu syyllisyydestä, inhimillisestä tuskasta ja mielenterveyden ongelmista ja voi johtaa päihderiippuvuuteen ja väkivaltaisuuteen.”

Vaikka alkuun pääseminen olisikin hankalaa, vaietut asiat kannattaa ottaa sukulaisten kanssa puheeksi hienovaraisesti mutta päättäväisesti. Usein se on suoranainen palvelus: avautuminen voi olla salaisuutta hautoneelle läheiselle puhdistava kokemus. Jos asiasta ei puhuta, vaikenemisen taakka siirtyy suoraan seuraavien sukupolvien harteille.

Sen huomasi myös Riina Riikola. Koska hänen vanhempansa joivat, hän ei lapsena uskaltanut tuoda koulukavereita kotiin, sillä oven takana saattoi odottaa mitä tahansa. Hän oppi peittelemisen ja salailun luontevasti jo lapsena. Myöhemmin Riikola hakeutui hoitoalalle. Hän kutsuu itseään perinteiseksi päihdetyöntekijäksi: ihmiseksi, joka hoitaa ja käy läpi omia traumojaan työn kautta. Hän karisti häpeänsä vasta aikuisiällä terapiassa.

”Vei kauan tajuta, että lapsuuteni tapahtumat eivät olleet minun vikani. Oli vapauttavaa oivaltaa, että minulla ei ole velvollisuutta salailla mitään.”

Kun asianomaiset ovat vielä elossa ja haavat avoimia, salaaminen voi monesta tuntua ainoalta vaihtoehdolta.

Maria, 40, ei pysty kertomaan tarinaansa koko nimellään, sillä hänen sukusalaisuutensa on hänen äidilleen liian arka paikka. Maria ei myöskään ole vielä kertonut asiasta lapsilleen.
 

Yllättävä reaktio

Maria oli yli kolmekymppinen kun hän sai tietää, että hänen biologinen isänsä ei ollutkaan äidin aviomies, jota Maria oli aina pitänyt isänään, vaan mies, jonka kanssa äidillä oli ollut lyhyt suhde. Maria oli saanut alkunsa, kun hänen vanhempansa, nuoruuden rakastavaiset, olivat tovin erossa, sillä isän suku ei tahtonut hyväksyä kaupunkilaistyttöä riveihinsä.

Yhtäkkiä nuorena kesätöihin haetussa virkatodistuksessa keikkunut kummallinen sukunimi, jonka Maria oli ohittanut väärinkäsityksenä, sai selityksen. Äiti kertoi asiasta Marialle puhelimessa sen jälkeen, kun biologinen isä oli ilmoittanut aikovansa ottaa tyttäreensä yhteyttä. Maria suhtautui uutiseen tyynesti, vaikka äiti itki puhelun ensimmäisen vartin. Marian isäkin oli romahtamispisteessä, vaikkei tieto ollut hänelle uusi.

”Kieltämättä letkautin äidille, että totuus olisi voitu kertoa minulle aiemminkin. Minulla on kuitenkin yhä maailman ihanin isä, eikä tieto muuttanut sitä miksikään. Isä itse pelkäsi, että tieto pilaisi hänen läheiset välinsä niin minuun kuin lapsiinikin. Niin ei ole käynyt. Myös suhde veljeeni on mutkaton ja ennallaan. Pian äitini ilmoituksen jälkeen biologinen isäni yritti soittaa minulle, mutta en vastannut. Siitä lähtien hän on lähettänyt vuosittain joulukortin.”

Tarina sai uuden käänteen, kun Marian biologisen isän tytär otti Mariaan Facebookin kautta yhteyttä. Maria yllättyi sisarpuolensa pitkästä viestistä, vaikka ymmärsikin tämän uteliaisuuden.

”Olen suunnitellut vastaustani jo kuukauden, mutta olen huono ilmaisemaan itseäni kirjallisesti. Aion kuitenkin olla häneen yhteydessä, vaikka ajatus siitä, että hän raportoi kuulumiseni biologiselle isälleni, tuntuukin omituiselta. Biologiseen isääni minulla ei ole tarvetta tutustua – kuten hänelläkään ei lapsuudessani ollut tarvetta tutustua minuun.”

Marian tapaus todistaa, että usein salaisuuden kantajan pelko on turhaa: rankkakaan uutispommi ei välttämättä ole maailmanloppu. Läheisten reaktiota ei kannata arvuutella etukäteen. Marian mukaan suvun välit ovat nyt entistäkin paremmat, välittömämmät ja rehellisemmät.
 

Anna armoa

Vaikka sukusalaisuuksien avaaminen ja omien juurten penkominen on sekä sallittua että useimmiten suotavaa, psykologi Ilona Lammi muistuttaa, miten tärkeää on olla armollinen. Todennäköisesti vanhemmilla sukulaisilla on salailevalle käytökselle syynsä. He ovat esimerkiksi varttuneet aikana, jolloin kirkolla oli yhteiskunnassa nykyistä suurempi vaikutusvalta ja erilaisuutta pidettiin syntinä.

”Asioiden torjuminen on myös hyvin inhimillinen ratkaisu tilanteessa, jossa on pakko olla vahva. Kipeiden kohtien sulkeminen tietoisuudesta ja todellisuudesta voi olla ainoa tapa jatkaa elämää toimintakykyisenä. Ennen mielenterveyden häiriöistä ei puhuttu eikä ollut ammattilaisia, joille avautua.”

Tämän ajatuksen voimalla myös Maria on välttänyt katkeruuden.

”Ajattelen toki, että samassa tilanteessa kertoisin totuuden omille lapsilleni. On kuitenkin helppo julistaa näin jälkeenpäin. Todellisuudessa en voi tietää, miten olisin toiminut tuohon aikaan. Sitä paitsi kun päättää toimia tietyllä tavalla, on vaikea muuttaa linjaansa. Salaisuus paisuu koko ajan suuremmaksi.”

Meillä on kuitenkin käytössämme aiempia sukupolvia parempia työkaluja traumojen purkamiseen. Terapiassa käyminen ei ole enää leimaavaa tai häpeällistä, ja yleinen keskustelukulttuuri on roimasti avoimempi ja sallivampi kuin ennen. Oman suvun historiassa hiertäviin solmuihin kannattaa siis käydä käsiksi. Samalla omaa sukulaista voi ymmärtää uuden tiedon valossa paremmin. Niin kävi myös Riina Riikolalle.

”Tajusin vasta isoäidin tarinan kuultuani, että isoäitiin istutetun raskaushäpeän johdosta hän suhtautui koko loppuelämänsä seksuaalisuuteen inhoten. Uskon, että totuuden kertominen oli isoäidillenikin terapeuttista – hetkellisestä morkkiksesta huolimatta. Yhtä olennainen kokemus oli minulle. On tärkeää tietää, mistä tulee.”

Sitä paitsi aiemmilta sukupolvilta ammentaminen ei ole mahdollista loputtomasti.

”Antaisin mitä tahansa, jos pääsisin vielä käymään äitini kanssa läpi kysymyksiä, joihin en ehtinyt saada vastauksia”, Riikola sanoo.

”Oli vapauttavaa tajuta, ettei minulla ole velvollisuutta salailla mitään.”

 

Trendin lukijat kertoivat, mistä heidän suvuissaan ei puhuta:

”Isoäitini uusi puoliso hakkasi isääni, kun isäni oli lapsi.”
”Suvussani on romaniverta.”
”Minulla on kehitysvammaisia sukulaisia laitoksissa. Heistä puhutaan vain pakon edessä.”
”Isoisän itsemurhayrityksistä ja nuoruuden mielenterveysongelmista vaietaan.”
”Tätini ei ole väleissä oman aikuisen lapsensa kanssa.”
”Isäni veljellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän kärsii aika ajoin hyvinkin vahvasta masennuksesta. Kuulin asiasta myöhään, ja silloinkin se tuli esiin keskustelussa sivumennen eikä siitä puhuttu sen enempää.”
”Vuosi sitten sain tietää, että olen lomaromanssin tuotos. Tieto sai kiinnostumaan biologisen isäni kotimaasta, ja samalla tuntui, että aika moni itsessä ja ulkonäössä askarruttanut asia sai jonkinlaisen selityksen.”
”Vasta isotätini kuoleman jälkeen sain kuulla hänen eläneen naisen kanssa. Asiaa ei varsinaisesti salailtu tai peitelty, mutta ei siitä myöskään koskaan puhuttu ollessani lapsi.”

 

Teksti: Laura Friman
Kuva: All over press

Juttu on julkaistu Trendissä 1/2015.

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Exälle selvisi 30 vuotiaana, ettei hänen isänsä ollutkaan hänen biologinen isänsä. Eikä exä nyt yli 50 vuotiaana taida haluta selvittää asiaa.

Kommentoi