#Lääppimisen loppu

Toimitus

Miltä tuntuu, kun tuntematon mies puristaa rinnoista kadulla tai kollega ehdottelee härskejä työpaikan hississä? Tuhannet naiset jakoivat talvella kokemuksensa seksuaalisesta ahdistelusta. Tarinoissa voi olla vallankumouksen alku.
 

”Olin 12-vuotias, kun minulle kasvoi melko kookkaat tissit. Siitä lähtien olen saanut kuulla tuntemattomilta ja tutuilta miehiltä niistä kommentteja. Yökerhoissa rintoihini käydään kiinni kysymättä lupaa – myös tuntemani miehet tekevät joskus humalassa niin. Olen joutunut muuttamaan pukeutumistani, etteivät rintani toisi niin paljon huomiota. Ystäväni poikaystävä ilmoitti, että haluaa syödä tisseiltäni kakkua.”

Istun työpaikan avokonttorissa ja luen nimetöntä blogipostausta. Tekee mieli huutaa raivosta, mutta hillitsen itseni ja keskityn puhkumaan äänekkäästi. Tarina on minulle tuntemattoman suomalaisen naisen, ja vaikka se tekee minut vihaiseksi, se ei valitettavasti yllätä.

Virallisesti Suomi on maa, jossa vallitsee sukupuolten välinen tasa-arvo. Samalla kuitenkin yli 70 prosenttia 15 vuotta täyttäneistä suomalaisnaisista kertoo kokeneensa seksuaalista häirintää: puristelua, kourintaa, huorittelua. Luku on yksi EU-maiden suurimmista.

”Hain vuokra-asuntoa ja kuulin näytössä, että voin maksaa luonnossa.”

Suomessa elää monta sukupolvea naisia, jotka oppivat jo tyttöinä, että tietyt asiat ovat meidän omalla vastuullamme: kotiin ei oikaista illalla puiston läpi, ja lyhyt hame voi olla tietoinen riski.

”Juonsin suoraa tv-ohjelmaa. Seisoin korokkeella. Yleisössä istuva mieskaksikko otti kuvan, jossa yritti kuvata hameeni alle. #lääppijä”
”@rakelliekki alatko vanhemmiten kainostelemaan, sinun pitäisi olla vielä ylpeä jos porukat haluaa tarkastella miltä se näyttää?”

Tänä talvena jokin muuttui. Feministikollektiivi Pihtarihuorat ja oululainen Satu Lapinlampi pyysivät Twitter-käyttäjiä kertomaan kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta avainsanalla #lääppijä. Keskustelu räjähti, kun toimittaja Tiina-Rakel Liekki julkaisi oman twiittinsä – ja sai perussuomalaiselta kunnallispoliitikolta vastauksen. Sen jälkeen oman tarinansa jakoivat muutamassa päivässä tuhannet muutkin naiset.

Näitä tarinoita minäkin jumituin lukemaan Twitteriin, blogeihin ja keskustelupalstoille. Selasin puhelimeni näytölle latautuvia kertomuksia ja tulin lause lauseelta vihaisemmaksi ja surullisemmaksi.

”13-vuotiaana kävelin kadulla, ohi kulkeva mies ojensi kätensä ja puristeli rintaani.”

Kun puhuin aiheesta ystävieni kanssa, suurin yllätys kenellekään ei ollut se, että niin moni tyttö tai nainen oli tullut huoritelluksi, kähmityksi tai raiskatuksi – senhän me jo tiesimme omista ja tuttujen kokemuksista.

Eniten meitä järkytti tajuta, miten itsestään selvänä me naiset olemme seksuaalisen väkivallan uhkaa tottuneet pitämään: ikään kuin olisi ihan luonnollista, että viikonloppuyönä ulkona yksin kävellessä pitää esittää puhuvansa puhelimeen, jottei kukaan liimaudu kylkeen.

Se oli kaikkein masentavinta tajuta.

”Niin on tehokkaasti nainen syyllistetty, että ennen #lääppijä-sometusta kuvittelin omien lääppimiskokemusten olleen oma vikani.”

Pari viikkoa epäuskoisten keskustelujen jälkeen mielialani on ihan toinen. Istun upottavalla nojatuolilla tasa-arvovaltuutetun toimistossa ja kun kuuntelen Pirkko Mäkistä, alan uskoa siihen, että talvella avattu keskustelu voi johtaa muuhunkin kuin voimattomaan raivoon. Vaikka seksuaalisen ahdistelun yleisyys tekee Suomesta kaikkea muuta kuin tasa-arvon mallimaan, meillä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

Meillä on nimittäin esikuvia – rohkeita naisia, jotka ovat valmiita puhumaan omista kokemuksistaan, jotta tulevat tyttö- ja naissukupolvet eivät joutuisi pitämään härskejä vihjailuja, kähmimistä ja raiskauksen uhkaa ikävänä mutta muuttumattomana luonnonlakina.

”Suomessa on totuttu siihen, että naiset päättävät itse omista asioistaan: eivät meillä isät tai veljet tai muut miespuoliset päätä, mikä on naisille hyväksi”, tasa-arvovaltuutettu Mäkinen sanoo. ”Pidetään kiinni siitä, että tytöt ja naiset sanovat itse oman mielipiteensä.”

Olen niin yhtä mieltä, että joudun pidättelemään itseäni heittämästä Mäkisen kanssa ylävitosta. Hän ja muut viisaat naiset saavat nyt kertoa, millä keinoilla lääppimisestä voidaan tehdä loppu.
 

Askel 1: Muutetaan lakeja

Edistystä: Seksuaalinen ahdistelu on nyt rikos

Nainen jää yöbussista kotipysäkillään. Samassa bussissa matkustanut mies lähtee seuraamaan häntä. Koti-ovella, ennen kuin nainen pääsee pujahtamaan sisään talon eteiseen, mies työntää kätensä naisen hameen alle ja puristaa häntä pakarasta ja reidestä.

Miehen teko oli rikos, Helsingin käräjäoikeus totesi. Tuomion mahdollisti tuore, syyskuussa 2014 voimaan tullut laki, joka kieltää seksuaalisen ahdistelun ja jonka ansiosta muihinkin seksuaalirikoksiin kuin raiskauksiin voidaan puuttua entistä paremmin.

Miehen tuomio on yksi kolmesta, joka seksuaalisesta ahdistelusta annettiin vuoden 2015 marraskuuhun mennessä. Samassa ajassa rikosilmoituksia tehtiin noin 450. Lisää tuomioita on siis todennäköisesti tulossa, mutta järjestelmä on hidas: rikosilmoituksesta oikeuskäsittelyyn voi mennä jopa vuosi.

Muiden muassa raiskauskriisikeskus Tukinaisen lakimies Riitta Silver on veikannut, että tuomiot lisääntyvät myös sitä mukaa, kun entistä useampi tietää, että kähmiminen ja puristelu merkitsevät nykyään lain edessä muutakin kuin huonoja käytöstapoja. Ne ovat tekoja, joista voi saada sakkoja tai jopa puoli vuotta vankeutta.

”Metrossa viereeni istui noin 30-vuotias, siististi pukeutunut mies. Hän hivutti kätensä reidelleni ja yskäisi merkitsevästi. Nostin hänen kätensä reideltäni ja pyysin lopettamaan. Olin jäämässä seuraavalla pysäkillä, joten nousin seisomaan ja menin ovelle. Mies seurasi minua käsi haaroillaan. Ennen asemaa hän esitteli minulle sukuelimensä ja kuiskasi oksettavaan sävyyn, että ’jos vaunussa ei olisi muita, olisit mun pikkulutka; ehkä seuraavalla kerralla’. Tein asiasta rikosilmoituksen, jonka poliisi kuittasi sanomalla: ’Noh, noita sattuu päivittäin.’”

Tänä talvena laki seksuaalisesta ahdistelusta on tullut tutummaksi – pakolaiskriisin vuoksi. Irvokasta on, että moni Suomessa huolestui naisten kokemasta ahdistelusta vasta sitten, kun media uutisoi turvapaikanhakijoihin kohdistuvista seksuaalirikosepäilyistä.

Joka tapauksessa keskustelu on saanut muun muassa poliisin ottamaan entistä tiukemman kannan seksuaaliseen ahdisteluun. Helsingin poliisi ilmoitti helmikuussa, että se alkaa sakottaa lievään ahdisteluun julkisilla paikoilla syyllistyneitä. Sakkoja voitaisiin antaa esimerkiksi koskettelusta vaatteiden päältä, väkisin suutelusta sekä takapuolen ja rintojen puristelusta.

”Heti, jos mennään iholle, puhutaan muista rikosnimikkeistä”, muistutti ylikomisario Jere Roimu Helsingin poliisista, kun asiasta uutisoitiin. Vaikka sakottaminen on ketterä tapa puuttua lievään ahdisteluun ilman aikaa vievää esitutkintaa, sen ei pidä johtaa siihen, että vakavampia tekoja aletaan vähätellä.

Kaiken kaikkiaan poliisin viestintä siitä, että ahdisteluun puututaan, on hyvä asia, toteaa asiaan perehtynyt tutkija, jonka juttusille istun puhuakseni seksuaali-rikoksia koskevasta lainsäädännöstä Suomessa.

”Poliisi antaa näillä ulostuloilla viestin, että se haluaa puuttua seksuaaliseen ahdisteluun ja väkivaltaan”, sukupuolittunutta väkivaltaa tutkinut prosessioikeuden professori Johanna Niemi sanoo.

Viesti ei ole yhdentekevä. Tutkimukset osoittavat, että mielikuvat ja odotukset siitä, millaista kohtelua poliisilaitoksella saa, vaikuttavat siihen, kuinka moni ahdistelun kohteeksi joutuneista tekee rikosilmoituksen.
 

Tässä on kuusi naista niistä tuhansista, jotka haluavat, että naiset saavat olla rauhassa lääppimiseltä ja jotka sen vuoksi jakoivat omat #lääppijä-tarinansa sosiaalisessa mediassa. Vasemmalta oikealle Aisha Benahmed, Väkivallan kulttuuriperintö -kirjan kirjoittanut Satu Lidman, Lilyssä blogia pitävät Karla Malm (Oma huone) ja Minja Koskela (Bluestocking), Ämmät-verkostoon kuuluva Pörrö Sahlberg sekä etualalla Heidi Härkönen.
 

Seuraavaksi: Myös sanoista pitää voida tuomita

”Paska”. ”Saastainen lutka”. Muun muassa nämä luonnehdinnat itsestään bloggaaja Emmi Nuorgam luki sähköposteista ja bloginsa kommenttikentästä ennen kuin sulki kommentoinnin.

Marraskuussa Nuorgam julkaisi postauksen Anttilan lelukuvaston vanhanaikaisista sukupuolirooleista. Viestitulva alkoi heti. Aggressiivisen nimittelyn lisäksi bloggaaja sai viestejä ja luki keskustelupalstoilta tekstejä, joissa fantasioitiin hänen raiskaamisellaan ja kohtunsa irti repimisellä. Nuorgam teki nettipoliisin kehottamana rikosilmoituksen. Kun Pirkanmaan poliisilaitokselta oltiin yhteydessä, vastaus kuului: mitään ei voida tehdä, jos konkreettista väkivallan uhkaa ei ilmene.

”Muistan sanatarkasti, mitä poliisi sanoi. Ethän sä nyt oikeesti usko, että kukaan sun kohtua tulisi repimään irti. Minusta tuntui tyhmältä, että olin edes tehnyt rikosilmoituksen”, Nuorgam kertoo puhelimessa.

Törkypuheen lisäännyttyä verkossa tarve puuttua myös sanalliseen ahdisteluun on kasvanut.

”Raiskaus on aina ollut sodan väline, ja nyt raiskaus-uhkauksista on tullut informaatiosodan väline”, huomauttaa Nuorisotutkimusverkoston erikoistutkija Sanna Aaltonen.

Silti aggressiivisiin puheisiin verkossa tai naamatusten ei voida puuttua seksuaalisen ahdistelun kieltävällä lailla, sillä siinä ei mainita sanallista ahdistelua. Esimerkiksi verkkohäiriköiden toimintaa voi tutkia lähinnä kunnianloukkauksena, vainoamisena tai laittomana uhkauksena. Niistä voi ilmoittaa poliisille, mutta ne ovat rikosnimikkeitä, joista syyttämisen kynnys on korkea.

Professori Niemellä on ehdotus lain uudistamiseksi:

”Rikoslakiin voitaisiin ottaa mallia tasa-arvolaista. Siihen seksuaalinen ja sukupuoleen perustuva sanallinen häirintä on kirjattu hyvin: se tarkoittaa uhkaavan, vihamielisen, halventavan, nöyryyttävän tai ahdistavan ilmapiirin luomista.”

Jos sama määritelmä olisi rikoslaissa, Emmi Nuorgamin rikosilmoituksen vastaanottaneen poliisin tehtävä olisi ollut yksiselitteinen: viedä viestit esitutkintaan.

Miten asiaan sitten voisi vaikuttaa? Suomi on jo itse asiassa sitoutunut puuttumaan sanalliseen häirintään. Elokuussa Suomi ratifioi Istanbulin sopimukseen, joka on Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa torjuva yleissopimus. Se velvoittaa kirjaamaan lakiin rangaistuksen sanallisesta häirinnästä – eli vaikka huutelusta kaduilla ja ravintoloissa.

Aie ei kuitenkaan muutu laiksi ennen hallitus tekee siitä esityksen, jonka pohjalta uusi laki syntyy. Hallitusta sitovat Suomen ratifioimat kansainväliset sopimukset ja yleensä Suomi on pyrkinyt noudattamaan niiden asettamia vaatimuksia – joskin se tapahtuu usein turhan hitaasti.

Koska hallitus koostuu kansanedustajista, ennen seuraavia, vuoden 2019 eduskuntavaaleja on hyvin aikaa etsiä puolue ja ehdokas, joka ajaa aktiivisesti sanallisen häirinnän sanktioimista niin kasvokkain kuin verkossakin. Itse tiedän jo nyt, millaiselle ehdokkaalle ääneni annan.
 

Askel 2: Opetetaan oikeat asiat

”13-vuotiaana kaksi minua vanhempaa poikaa jumitti tahallaan hissin, jossa olimme. Minua pideltiin seinää vasten, hipelöitiin ja maaniteltiin lopettamaan vastustelu. Tilanteen pelasti mies, joka tilasi hissin ja tuli sinne. Hän ei sanonut pojille sanaakaan, vaikka näki tilanteen.”

Tulevaisuuden lääppijät ja lääpittävät varttuvat nyt. Kun minä ja ystäväni puhumme ahdistelusta, olemme yksimielisiä siitä, ettei kourimista ja härskejä puheita lopeteta vain lakituvassa. Samaa mieltä ovat myös asiantuntijat. Yhtä suuri merkitys on sillä, mitä tapahtuu siellä, missä lapset ja nuoret kasvavat – kodeissa, kouluissa ja harrastuksissa. Meidän aikuisten pitää tehdä lapsille ja nuorille selväksi, miten toista saa puhutella ja koskettaa ja mikä on ahdistelua. Se vaatii paljon puhetta.

Puhe kannattaa; sitä tukevat tutkimuksetkin. On esimerkiksi todettu, että kun pojat ja miehet keskustelevat seksiin liittyvistä asioista paitsi keskenään myös naisten kanssa, heidän kuvansa seksuaalisuudesta ja sukupuolirooleista monipuolistuu ja seksuaalinen väkivalta vähenee.

”Yläkoulussa kaksi poikaa ajoi minut nurkkaan. Toinen piti käsistä kiinni, toinen väänsi nänneistä. Kukaan ei auttanut.”

Kouluissa pitäisi puhua seksuaalisuudesta nykyistä monipuolisemmin, erikoistutkija Aaltonen korostaa.

”Usein seksuaalikasvatus keskittyy erityisesti tytöille suunnattuihin varoituksiin – eli pitää varoa, ettei tule raskaaksi. Lähtökohtana tulisi olla kunnioitus toisia kohtaan. Sekä tytöt että pojat pitää ottaa mukaan miettimään, mitä saa tehdä ja mitä ei”, Aaltonen sanoo.

Vuonna 2015 yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolakiin kirjattiin, että peruskouluissa pitää tehdä tasa-arvosuunnitelma. Henkilökunta ja oppilaat kirjaavat suunnitelmaan yhdessä, miten häirintään koulussa puututaan.

”Tähän saakka kouluissa ei ole ollut selkeitä tapoja, joilla näistä asioista puhuttaisiin. Nuorilla ei ole ollut käsitystä siitä, mitä tapahtuu, jos he kertovat häirinnästä – tuleeko heistä silmätikkuja”, Aaltonen sanoo.

Professori Johanna Niemi kehottaa vanhempia ottamaan asian esille omien lasten koulussa.

”Henkilökunnalta voi kysyä, mitä koulun tasa-arvosuunnitelma tai muu asiakirja sanoo huoritteluun ja muuhun häirintään puuttumisesta.”

Vaikuttaa voi myös tukemalla esimerkiksi Naisasialiitto Unionin, Setan tai Ihmisoikeusliiton toimintaa. Ne lobbaavat tasa-arvosuunnitelmaa myös varhaiskasvatukseen. Tavoite on, että myös päiväkotien ja esikoulujen opettajat tietäisivät, miten kertoa pienille lapsille siitä, miten toista ihmistä on sopivaa koskea.
 

Askel 3: Muutos on kaikkien vastuulla

Edistystä: Miehetkin tuomitsevat väkivallan

Kuusi miestä tiputtelee lauseensa kameralle vuoronperään. Pitkätukkaisen vaalean pojan katse on vetoava: ”Pojat ja miehet hyväksikäyttävät tyttöjä ja naisia, koska haluavat osoittaa omaa valtaansa.”

Hänen jälkeensä kameralle puhuu kalju mies, jolla on leuassa parin päivän sänki ja päässä huppu: ”Kaikki miehet, oli heidän taustansa millainen tahansa, pitää saada mukaan keskusteluun siitä, millaista mieheyttä ja yhteiskuntaa haluamme edistää.”

Katson läppäriltä Ruotsin opetusradio UR:n Tänk till -videota, jolla puhuvat tavalliset ruotsalaiset miehet. Video vetää hiljaiseksi, sillä miehet ovat kuin keitä tahansa vastaantulijoita. Heidän suustaan kuultuna viesti uppoaa: seksuaalinen ahdistelu loppuu, kun tekijät lopettavat sen. Vastuu ei ole potentiaalisten uhrien.

Yhdysvalloissa samalle asialle on valjastettu fanitettuja esikuvia. Varapresidentti Joe Biden luotsaa 1 is 2 many -kampanjaa, jonka mainosvideolla julkkismiehet vaativat naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamista.

”Jos hän ei suostu tai jos hän ei pysty ilmaisemaan suostumustaan, kyse on raiskauksesta”, sanoo näyttelijä Benicio Del Toro omassa puheenvuorossaan.

Biden vetää myös It’s On Us -kampanjaa, joka pyrkii lopettamaan seksuaalisen väkivallan yliopistokampuksilla. Helmikuussa kampanja sai näkyvyyttä Oscar-gaalassa, kun Lady Gaga esitti kampusväkivallasta kertovaan dokumenttiin säveltämänsä kappaleen Til it happens to you. Esityksen aikana lavalle nousi seksuaalisen väkivallan uhreja. Minäkin itkin sohvannurkassa, kun Gagan ympäröi parikymmentä ihmistä, joiden käsiin oli kirjoitettu puhuttelevia viestejä, kuten ”se ei ollut sinun vikasi”.

Odottelen yhä, että Suomessa esimerkiksi puoluejohtajat yhdistäisivät voimansa ja esittäisivät vetoomuksen seksuaalisen väkivallan lopettamiseksi. Kannanottoa tarvitaan, koska tilanne ei ratkea vain sillä, että jääkiekkoilija Teemu Selänteen kaltaiset monien ihailemat julkkikset vaativat seksuaalirikoksista kovempia rangaistuksia.

”Pelkät kovemmat rangaistukset eivät ole ratkaisu. Muutokseen tarvitaan pitkäjänteistä asenteiden muuttamista. Monesti rangaistuksen vaatijat eivät näe asian rakenteellista puolta: että esimerkiksi työpaikoilla tai kouluissa ahdistelee ja häiriköi usein se, jolla on valtaa, ja uhrin on siksi vaikea reagoida”, Johanna Niemi sanoo.
 

Seuraavaksi: Puhutaan ja puututaan

Pari kuukautta myöhemmin selaan taas #lääppijä-tarinoita. Tällä kertaa en tunne raivoa vaan riemua tarinansa jakaneiden rohkeudesta. Vastuu seksuaalisen väkivallan lopettamisesta on kaikilla, mutta ilman kertomuksia ilmiön laajuus jäisi piiloon. Siksi #lääppijä-tarinoilla on väliä: kun yksi puhuu, se rohkaisee muita.

Tärkeää on myös, etteivät väkivaltaa ja ahdistelua kokeneet jää yksin. EU:n perusoikeusvirasto FRA teki pari vuotta sitten Euroopan laajuisen kyselyn, jossa kävi ilmi, että nuoriin naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu on kaikista väkivallan muodoista yleisin.

”Samalla kysyttiin, onko uhri puhunut ahdistelusta töissä, kotona tai kavereilleen. Useimmat eivät olleet”, tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen kertoo.

Mäkisen mukaan kuumentunut ahdistelukeskustelu on tuonut mukanaan myös paljon positiivista. Muutos on mahdollinen, ja se tehdään viilaamalla paitsi lakeja myös koulutusta ja asenteita.

”On hyvä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Meidän ei tarvitse sietää ahdistelua, ja nyt on täydellinen paikka muuttaa tätä niin sanottua maan tapaa.”

Ei hukata sitä mahdollisuutta.

 

Teksti: Laura Kangasluoma
Kuvat: Sanna Lehto

Meikki: Keiku Borgström
Hiukset: Meron Laine

Kaikki jutun kursiivilla merkityt tarinat ovat #lääppijä-tarinoita.
 

Suomessa on liian vähän turvakotipaikkoja naisille. Lue, miten voit vaikuttaa.
 
HALUATKO LUKEA LISÄÄ TÄLLAISIA JUTTUJA? TILAA TRENDI. KLIK!

 

Kommentit

Pallokala (Ei varmistettu)

"Rauhaa naisille" lukee kuvan kyltissä ja muutenkin koko tekstistä paistaa läpi pohjavire, että nainen on aina uhri ja mies voi olla ainoastaan syyllinen. Kiitos.

Vierailija (Ei varmistettu) http://islakahdenkesken.blogspot.fi/2016/03/pahan-puhuminen.html

Huh. Rankka aihe, mutta silti niin arkipäivää.

Tilastotuuba (Ei varmistettu)

Artikkelissa väitetään, että seksuaalinen ahdistelu olisi Suomessa erityisen yleistä ja tilastoja katsomalla näin todellakin näyttäisi ensivilkaisulla olevan (http://fra.europa.eu/sites/default/files/fra-2014-vaw-survey-main-result...). Itseasiassa muutkin Pohjois-Euroopan maat ovat tilastossa korkealla, kun taas etelämmäksi mennessä ahdistelu vähenee. Jokaisen matkustelevan naisen arkikokemus on kuitenkin ihan päinvastainen. Esimerkiksi Italiassa vieraillessani olen joutunut ahdistelun kohteeksi joka jeesuksen kerta, milloin yllättävä jorma tulee vastaan kadunkulmassa, milloin painautuu bussissa alaselkään, milloin esiintyy jutuissa, joita en haluaisi kuulla. Luulenkin, että parempi selitys on se, että etelässä naiset, varsinkaan nuoret, eivät liiku yhtä paljon yksinään, jolloin heitä pääsisi häiritsemään. Iltaisin ulkoillaan porukalla, jopa shoppailureissulla on usein mies mukana. Muutenkin on lähinnä hämmentävää, ettei naisista aika lähelle 100% ole kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää jossain vaiheessa elämäänsä. Käyttekö te koskaan ulkona?

Kommentoi