Lapsiperheet, menkää ravintolaan

kolumni_header_Anna.jpg

Kerroin lounaspöydässä varanneeni pöydän suositusta ja tasokkaasta ravintolasta. ”Ilmeisesti menet ilman lasta”, oli ensimmäinen reaktio. Ei, vaan kaksi ja puolivuotias poika tulee mukaan.

Vaikka sain lapsen, hyvä ruoka ja viini ovat yhä tärkeitä elämyksiä ja nautintoja elämässäni. Siksi en aio käydä seuraavaa kymmentä vuotta perheystävällisissä ketjuravintoloissa. Sinunkaan ei pitäisi, ellet sitten satu nauttimaan juuri niiden ruuasta ja tunnelmasta.

Mutta monelle meistä ravintola ja lapsi tuntuu vaikealta yhdistelmältä. Mistä syntyy syvä tunne siitä, että ravintoloissa vihataan lapsiasiakkaita ja että lapsen kanssa ei sen vuoksi voi mennä syömään mihinkään muualle kuin paikkaan, jossa on leikkinurkka ja lastenlista?

Ongelman ytimessä on suomalainen häpeä, pelko siitä, että ollaan häiriöksi ja muut pahastuvat.

Mitä jos katsoisikin tilannetta niin, että ravintolakäynti voi olla myös lapselle elämys ja että meidän velvollisuutemme vanhempina on kasvattaa lasta käyttäytymään julkisissa tiloissa? Käyttäytyminen ei tarkoita näkymättömyyttä ja äänettömyyttä – missäänhän ei ole määritelty, että ravintola on paikka, jossa mutustellaan parsaa hiljaa kuin kirkossa. Silti jostain syystä meille on itsestään selvää, että aikuisten iloisen pöytäseurueen volyymi nousee kolmannen viinilasin jälkeen, mutta kun lapsi kerran parkaisee, sitä odottaa heti saavansa mulkaisun viereisestä pöydästä.

Lapsen kanssa voi mennä myös tasokkaaseen ravintolaan. Olen syönyt syntymäpäiväaterioita pojan kanssa Helsingissä muun muassa Ateljé Finnessä ja Farangissa, joita ei ehkä mieltäisi lapsiperheravintoloiksi. Omaa jännitystäni lieventääkseni olen etukäteen ilmoittanut henkilökunnalle, millainen seurue on tulossa ja pyytänyt rauhallista pöytää sivustalla. Aina ravintolan puolelta on suhtauduttu kivasti ja otettu lapsi ystävällisesti vastaan. Jotta oman stressin saa minimoitua ja lapsikin varmasti aterioi, olen kysynyt etukäteen, onnistuuko keittiöltä valmistaa listan ulkopuolelta meidän lapsemme ”varmat nakit”, vaikkapa spagettia tai vihannestikkuja naposteltavaksi. Tilannetta helpottaa meillä myös se, että syöttää lapselle ennen ravintolaa vähän välipalaa, pakkaa mukaan pari lelua ja iPadin. Pääruuan ehtii syödä oikein hyvin rauhassa, kun Ryhmä Hau pyörii äänettömällä.

Tietenkin pitää käyttää järkeä ja harkintaa ja ottaa huomioon muut asiakkaat – ihan niin kuin kaikkien ravintolassakävijöiden täytyy. Lapsen ja erityisesti vaunujen kanssa liikkuessa ruokailut kannattaa ajoittaa ruuhka-ajan ulkopuolelle. En myöskään vie lastani ravintolaan, joka on ahdas tai jonka miellän liiketapaamisten tai romanttisten treffien paikaksi, sillä sellaisiin tilanteisiin toivoisin itsekin mahdollisimman rauhallista ympäristöä. Ennen kun mörssään sisään kivannäköiseen kahvilaan, käyn kysymässä, sopiiko vaunut ottaa sisälle vai jätetäänkö ne ulkopuolelle. Minkä tahansa ravintolan suhtautumisen lapsiasiakkaisiin voi tarkistaa vaikkapa TripAdvisorista tai meilaamalla ravintolaan.

Totta kai lapseni on joskus ravintolassa kaatanut vesilasin pöydälle, jättänyt annoksensa syömättä, paiskannut sushit lattialle (sitä varten kannattaa olla aina kosteuspyyheitä mukana) ja alkanut raivota niin, ettei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin pyytää loput ruuasta mukaan ja lähteä ulos sätkivä lapsi kainalossa. On niitä uhman kausia, kun Wolt on miellyttävin vaihtoehto sekä lapsen, vanhempien että muiden ravintola-asiakkaiden kannalta.

Silti olen sitä mieltä, että vanhempien velvollisuus on opettaa lapsia käyttäytymään julkisilla paikoilla, myös ravintoloissa.

Samalla meidän kaikkien velvollisuus on sietää ja kohdella asiallisesti muita ravintolan asiakkaita, olivatpa he sitten aikuisia tai lapsia. Mitä vähemmän silmienpyörittelyä naapuripöydässä ja lapsiperhepaikkoihin eristäytymistä, sitä sivistyneempiä ravintolassakäyjiä lapsistamme kasvaa ja sitä vähemmän kummallisena aikuiset pitävät sitä, että lapset kulkevat luontevasti mukana paikoissa, joissa heidän vanhempansa tykkäävät käydä. Lopulta meille ei ehkä enää yhtä usein tule mieleen jännittää sitä, mitä muut lapsiemme hihkunnasta tai itkusta ajattelevat.

Vanhemmuus on jatkuvaa opettelemista ja jännittäviä ensimmäisiä kertoja. Myös niitä ensimmäisiä kertoja, kun ravintolakäynti sujuu niin mallikkaasti, että jälkiruuan päälle juodaan vielä kahvitkin.

 

Lue myös:Tätä kukaan ei kerro synnyttämisestä Äitiys on irti päästämistäMarja Hintikka: ”Isän velvollisuus on jäädä kotiin” 

 

Kommentit (25)
  1. Vanhemmat eivät vieneet meitä koskaan ravintolaan kirkumaan, vasta sitten vanhempana saatettiin päästä joskus mukaan. Käytöstavat on opittu ihan hyvin. Kaksivuotiaalle joku ravintolassakäynti on joka tapauksessa opetusmielessä ihan yhtä tyhjän kanssa. Eiköhän äiti ja isä kestä käydä näissä ”heikkolaatuisissa” paikoissa muutaman kerran ja viedä vekaransa hienompiin ravintoloihin sitten vanhempana. Ei kai ole liikaa vaadittu, että ulkona saisi käydä ilman, että lapset kirkuvat ja melskaavat ympärillä. Sitä varten on ne muut paikat, joista muut tietävät pysyä kaukana. Tai jos se Italian malli kiinnostaa, niin toki sinne voi muuttaa sen lapsensa kanssa, niin ei tarvitse luopua viinilasillisestaan.

    Keskustelua ei ole pakko viedä ääripäästä toiseen – totta kai lapset ovat mukana ja pitääkin, mutta vanhemmat voisivat ottaa muut asiakkaatkin huomioon ja käyttää tilannetajua.

    1. Me nimenomaan pidämme lapsemme kaukana Rossoists ja muista ”lapsiystävällisistä” paikoista, koska siellä vasta onkin niitä kirkuvina lapsia, ja lapset oppivat ennen kaikkea mallin kautta, joten kun he kerran keksivät toisen mallista, että ravintolassa huutaminen on hyvä idea, tapaa on vaikea karsia. Oma kokemus on, että lapset katsovat ympärilleen ja ottavat myös siellä hienossa ravintolassa mallia muilta ja hakevat hyväksyntää. Lasten tylsistymisestä: ensisijaisesti lapsen kanssa keskustellaan, ei välttämättä äiti koko ajan, mutta jotkut seurueesta, me aina välillä jaloittelemme ja kierrämme ravintolatilan, ja kyllä minusta jollekin pienelle paperille piirtäminen on alle 6-vuotiaalle ihan hyväksyttävää ravintolassa, kahvilassa saatan itsekin piirtää.

  2. Ulkomailla (eli esim. Italiassa) kestetään yleisestikin ”metelöintiä” enemmän. Isosta seurueesta lähtee ääntä ja se on ok, olisi jopa outoa jos näin ei olisi. Tästä syystä myös lasten ääntely siedetään ja mulkoilun sekä avoimen vittuilun sijaan esimerkiksi kujerrellaan lapselle, jotta tämä rauhottuisi. Tarjoilijat ottavat lasta huomioon ja osoittavat hänelle, että tämä on tärkeä osa seuruetta. Tämä saa lapsen rauhoittumaan ja tekee koko ilmapiiristä positiivisen. 

    Suomessahan ei kestetä mitään ääntä keneltäkään, ei aikuisilta eikä lapsilta. Täällä nimenomaan mennään ”rauhoittumaan” kahvilaan kuten ylläoleva kirjoittaja kuvaili, ulkomailla mennään kotiin rauhoittumaan. 

    Fakta on se, että lapset eivätkä itseasiassa suomalaiset aikuiset opi länsimaalaista seurustelukulttuuria jos ravintoloissa ei käydä (viihtymässä) ja toisaalta jos ei siedetä mitään muuta kuin hiirenhiljaista virallista istumista. 

    Ulkomailla myös tuntemattomat aikuiset ottavat ulkomailla lapsiin kontaktia ja saavat heidät näin tuntemaan itsensä huomioiduiksi positiivisesti, jolloin ei tarvitse riehua sitä saadakseen. Suomessahan ei lasta huomioida millään tavalla (noh ei kyllä meitä aikuisiakaan) ja jos huomioidaan niin se on nimenomaan negaation kautta, jonka lapsi tietysti aistii (aivan kuten me aikuisetkin). 

    En itsekään siedä jos lasten annetaan heitellä ruokaa (tätä vihaan entisenä ravintolatyöntekijänä) tai riehua, mutta sanoisin, että alle 4vuotiaan lapsen on mahdotonta pysyä paikallaan koko illallista eikä sitä odoteta Välimeren maissa, joita usein Suomessa ihaillaan. Ratkaisu on Suomessa piirrustusvälineet tai padi. Ulkomailla tätä ei näe, koska kuten joku ylempänä sanoi, siellä on enemmän hyviä, arkisia ravintoloita, joissa lapset saavat juoksennella ja viettää aikaa omalle iälleen sopivalla tavalla. Suomessa vaihtoehdot ovat usein Rosso tai sitten ”parempi ravintola”, jossa istutaan ja seurustellaan ”sivistyneesti”. 

    On myös vanhemmilta älykkyyttä aloittaa ravintolaharjoittelu helpommista bistro-tyylisistä paikoista. Harmi, että näitä on Suomessa vähän ja jos jokin paikka on tituleerannut itsensä bistroksi, eivät hinnat kannusta arkikäymiseen vaan paikasta tulee kuitenkin ravintola, johon mennään kun on juhlan aihetta. 

    Eli jos oikeasti halutaan muuttaa ihmisten suhtautumista ravintolassa oleviin lapsiin, pitäisi aloittaa ihan iso muutos siitä miten ja milloin ravintolassa ylipäätään käydään. Ja sehän alkaa sitä seuraavaa sukupolvea kasvattamalla eli viemällä ravintolaan 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *