Maria Veitola: ”Haluan, että minut nähdään – en, että minua katsotaan”

Toimitus

Olin vastikään haastattelussa, jossa toimittaja kysyi, mitä mieltä miesystäväni on pukeutumistyylistäni. Häkellyin, enkä osannut vastata. Olemme olleet yhdessä viisi vuotta, enkä ole kertaakaan udellut puolisoni ajatuksia tyylistäni.

Ehkä syy on se, ettei muiden miellyttäminen ole koskaan ohjannut pukeutumistani.

Lapsena käytin mielelläni veljeni vanhoja, pehmeäksi kuluneita vaatteita. Ne päällä minusta tuntui turvalliselta. Tyylitajuinen äitini osti minulle silloin tällöin kauniita mekkoja, joita en pääsääntöisesti suostunut käyttämään. Vaikka ne olivat ihania, minua ärsytti, etten ollut valinnut niitä itse.

Pelkkä ajatus siitä, että minua yritettäisiin määritellä ulkoapäin, on aina tuntunut ahdistavalta.

Minulle pukeutuminen on tapa ilmaista itseäni. Valitsen päälleni vaatteita, jotka miellyttävät juuri minun silmääni ja sopivat mielentilaani. Joskus pukeudun farkkuihin ja t-paitaan, joskus pinkkiin kermakakkumekkoon, joskus miesten pukuun. Kaikkia vaatteitani yhdistää peittävyys: pidän pitkistä hihoista ja lahkeista sekä pienistä kaula-aukoista. Haluan, että minut nähdään – en, että minua katsotaan.
 

Vaikka en ollut kysynyt miesystäväni mielipidettä, se ei tarkoita, etteivätkö hänen ajatuksensa tyylistäni kiinnostaisi minua. Nimittäin juuri parisuhteessa toisen katseella on aina ollut minulle väliä. Haluan, että rakkaimpani katsoo minua hyväksyen. Olisi kamalaa, jos toinen häpeäisi sitä, miltä näytän. Välitän kumppanini katseesta, koska olen itse esteetikko. Onneksi pidän miesystäväni tyylistä, sillä tiedän, etten voisi ihastella häntä, jos hänellä olisi yllään mielestäni karseat vaatteet.

Miten siis reagoisin, jos minun tyylini ei miellyttäisikään häntä? Jos hän esimerkiksi toivoisi, että käyttäisin paljastavampia vaatteita? Vaikka on tietysti stereotyyppistä ja sukupuolittunutta ajatella, että miehet pitävät naisista, jotka pukeutuvat tiukkoihin ja antaviin vaatteisiin, oman kokemukseni perusteella moni pitää. Entä jos puolisoni tietämättäni on yksi heistä?

Yrittäisin ajatella positiivisesti: ehkä hän rakastaa vartaloani niin paljon, että haluaa nauttia siitä enemmän. Voisin harkita pukeutuvani joskus pinkeään mekkoon, jos hänelle tulisi siitä hyvä mieli, mutta koko tyyliäni en pystyisi muuttamaan.
 

Kun sitten lopulta sain kysyttyä asiasta, kumppanini vastaus oli ihana: ”Ööh, emmä tiedä. Ööh. Sun tyyli on kiva, koska se on persoonallinen.”

Voi tietysti olla, että oikeasti hän ajattelee ihan toisin. Siinä tapauksessa hän vaikenee, ja se on viisaasti tehty.

Tyyliin puuttuminen on sama kuin muokkaisi toista ihmisenä. Kunnioittamalla tyyliäni rakkaani viestittää minulle, että voin olla juuri sellainen kuin olen. Yritän itsekin pitää tämän mielessä – myös siinä tapauksessa, että hän yllättäen sattuisikin ostamaan vaatekaupasta jotain minun mielestäni hirveän rumaa.

 

Kolumni on julkaistu helmikuussa 2016 ilmestyneessä Trendissä.
 

Lue Maria Veitolan aiempia kolumneja:

Kouriminen ei ole työtehtävä
Vääränlaista empatiaa
Ite oot!
Mitä Madonna tekisi?

 

Haluatko lukea lisää tällaisia juttuja? Tilaa Trendi tästä.

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu) http://islakahdenkesken.blogspot.fi/

Hyvä kirjoitus Marialta!

-Isla

http://islakahdenkesken.blogspot.fi/

Kommentoi