Maria Veitola: ”Isä kuoli käsi kädessäni”

Toimitus


Isäni kuoli maaliskuun 22. päivänä. Se, että näin hänen elämänsä loppuvan, on elämäni tärkein ja ravisuttavin kokemus poikani syntymän ohella. En ole ennen menettänyt ketään näin läheistä. Siksi koen ensimmäistä kertaa omakohtaisesti ne asiat, jotka läheisen kuolemasta usein lausutaan.

Valtaosasta olen eri mieltä.
 

On tapana sanoa, että jos läheisen kuolemaan saa valmistautua, sen kohtaaminen helpottuu.

Isäni sairasti kivuliaasti ja pitkään, ja meillä oli aikaa sopeutua. Kuvittelin, että kuolema olisi siksi helppo hyväksyä. Isä nukahtaisi levollisesti ikiuneen, ja minun mieleni olisi rauhaisa. Ei ollut. Isästä luopuminen oli täynnä tuskaa, katkeruutta ja epätoivoa. Hän oli vasta seitsemänkymppinen. Hän olisi halunnut elämältä enemmän.

Sanotaan myös, että kuolema antaa vastauksia. Minulle se on antanut vain turvattomuutta. Viimeiset kuukaudet kaipasin takaisin 70-luvun valokuviin. Halusin olla pieni, suojeltava lapsi. Halusin, että isäni olisi elinvoimainen ja vahva, ei sairauden heikentämä saattohoidettava.

Hän kuoli omassa sängyssään, käsi kädessäni. Kun isän ruumis oli viety pois, makasin tyhjällä patjalla, haistelin sairautta ja kuolemaa, eikä mitään vastauksia kuulunut.
 

Moni sanoo, että jossain vaiheessa suru väistyy kiitollisuuden tieltä. En osaa edes kuvitella, missä se vaihe siintää.

Nyt tiedän vain, että perustukseni on sortunut. Kuoleman lopullisuus vaikuttaa ihan kaikkeen – vaikka siihen, miltä tuntuu ostaa lähikaupassa tomaatteja. Kun seison tomaatti kädessäni kaupassa ja puhelin soi taskussani, ajattelen heti, että se on isä, koska hän on elämässäni se, joka soittaa aina, kun minulla on jokin kesken. Ja sitten muistan, ettei hän soita minulle enää koskaan ja purskahdan itkuun.

Kiitollisuus siitä, että juuri tämä ihminen oli minun isäni, jää vielä kaiken allensa peittävän surun ja sisälmyksiä kouristavan ikävän alle. Onneksi minulla on äiti ja veli. Ja puoliso ja lapsi. Rakkaistani olen kiitollinen, sillä en selviäisi tästä ilman heitä ja muita läheisiäni.

Yksi asia nimittäin pitää paikkansa: läheisen kuoltua muiden myötätunto on tärkeää. Sitä ei painoteta turhaan.

Kun olen itse lähettänyt kukkia ystäville, jotka ovat menettäneet läheisen ja kirjoittanut korttiin ”osanottoni”, tekoni on tuntunut mitättömältä. Nyt tiedän, että jokainen lempeä sana, viesti ja kädenpuristus auttaa. Se, että ihmiset katsovat itkeneisiin silmiini pelotta ja halaavat.
 

Sekin on totta, että kuolema muuttaa sitä, mitä itse ajattelee itsestään ja suhteestaan edesmenneeseen.

Lopun lähestyessä opettelin sanomaan isälleni, että rakastan häntä. Välissä oli vuosikymmeniä, joina en osannut enkä uskaltanut, sillä vaikka rakastin isääni yli kaiken, se ei tarkoita, että meillä olisi aina ollut ihanaa. Isä oli myös inhottava ja ankara minulle, minä olin inhottava ja ankara hänelle. Koska olimme isä ja tytär.

Pitkä sairastaminen antoi mahdollisuuden olla rohkea ja sanoa kaikki ne vaikeat ja kipeätkin asiat, jotka olin aina halunnut sanoa. Ne sanottuani ymmärsin, että isäni rakasti minua ehdoitta, vaikka en sitä aina uskonut, ansainnut tai halunnut. Ja että minä rakastan häntä, aina.

 

Kolumni on julkaistu toukokuussa 2016 ilmestyneessä Trendissä.
 

Lue Maria Veitolan aiempia kolumneja:

Häpen menneisyyteni holtitonta shoppailua
Haluan, että minut nähdään, en että minua katsotaan
Kouriminen ei ole työtehtävä

 

Haluatko lukea lisää tällaisia juttuja? Tilaa Trendi tästä.

 

Kommentit

Erika Naakka
NUDE

Hyvin sanottu. Kaikki.

Toimitus
Toimitus

<3

Niinelina (Ei varmistettu)

AIVAN kuin minun suustani jokainen sana 7 vuotta sitten kun menetin äitini. Se, kuinka elämältä kirjaimellisesti putosi pohja, oli asia jota ei voi ymmärtää ennen kuin menettää jotain niin tärkeää. Ensimmäinen kerta kun kävelin kauppaan..tai töihin. Muistan ikuisesti sen ahdistuksen ja itkun mitä kävin päässäni läpi. Se kun muu maailma jatkaa ympärillä elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Teki mieli huutaa. Olin lähes valmis lyömään jokaista joka tuli sanomaan minulle että kyllä se siitä vielä helpottaa jne muuta "kliseistä".
Mutta nyt ymmärrän nekin sanat ja aika todella parantaa haavat vaikka silloin ei todellakaan siltä tuntunut. Asioita jopa ymmärtää ja löytää niille tarkoituksen. Ja se matka minkä käy läpi kasvattaa aivan valtavasti. Voimia siihen.ja osanottoni.

SAMI-PETTERI

Kaunis kirjoitus Marialta! <3

Voin hyvin samaistua tähän kirjoitukseen. Isäni menehtyi huhtikussaa syöpään hänen ollessaan 57-vuotias. Syöpä todettiin helmikuussa 2016, joten kaikki meni nopeasti.

Paljon voimia!

Vierailija (Ei varmistettu)

Maria, olet vanha luokkatoverini Honkavaaralta. Minun isäni kuoli muutama vuosi sitten ollessaan alle 70v.
Blogissasi oli samanlaisia tuntoja isääsi kohtaan kuin minulla omaani. Kaipaan häntä kovasti ja sinua ajattelen lämmöllä.

Kommentoi