Maria Veitola: ”On rohkeutta puhua muista hyvää”

Toimitus

Saan usein kuulla olevani rohkea. Joka kerta se yllättää minut, sillä elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta totuin kuulemaan, että olen arka, vaisu ja sulkeutunut.

Ala-asteen opettaja murehti äitini kuullen, miten selviäisin elämästä, kun olin niin alakuloinen. Pianonsoiton opettaja tuskaili vuosia sitä, etten intensiivisesti tulkinnut musiikkia, soitin vain.

Itse en kokenut olevani lukossa vaan vain hiljainen. Aloin kuitenkin uskoa olevani estynyt, kun monet aikuiset kerran näkivät minut niin. En heittäytynyt uusiin tilanteisiin, koska olin etukäteen varma, etten kuitenkaan osaisi.
 

Kun kaksikymppisenä pääsin harjoitteluun paikallisradioon, en tiennyt, miltä kiinnostavan radiopersoonan pitäisi kuulostaa, joten päätin demonauhaa tehdessäni olla vain oma rauhallinen ja kiltti itseni. Poikkesin joukosta, kun en ollut suuna päänä.

Radiovuosinani sain kuulla, että olin luonut uuden ilmaisutyylin: puhuin niin kuin muutenkin puhuin. Ja mitä suoremmin ja avoimemmin puhuin, sitä enemmän minua kehuttiin.

Sain kuulla olevani rohkea. Se tuntui hyvältä, ja siksi opettelin sanomaan asiat liikaa pelkäämättä myös radiotyön ulkopuolella: en loukatakseni, vaan siksi, että saattaisin suorilla sanoilla saada itseni ja muut liikkeelle ikävistä tilanteista.
 

Vaikka opin suorasukaiseksi, nuoruusvuoteni jättivät jälkensä. Minua kehuttiin rohkeaksi, mutta olin silti yhä tarkkailijaluonne, joka antaa mieluummin tilaa muille kuin pitää omaa show’ta.

Itse mielsin yhä urheuden kyvyksi heittäytyä mukaan hurjiin tilanteisiin – taidoksi hakea muiden huomiota ja nauttia siitä. Käsitykseni rohkeudesta muodostui ikiaikaisen kaavan mukaisesti: se, mikä muissa näyttäytyi pelottomuutena, oli juuri sitä, minkä kanssa itselläni oli vaikeuksia.

Koska ajattelin, että rohkea tyyppi käy yksin karaokessa, pidin itseäni ihan nössönä, kun kieltäydyin tekemästä extreme-temppua ison tv-ohjelman suorassa lähetyksessä. Jäin mieluummin kotiin lapseni kanssa tekemään palapeliä.

Vasta kun katsoin televisiosta kyseistä lähetystä ja näin toisen ihmisen riippuvan valjaista studion katossa, tajusin, että minulle kotiin jääminen oli rohkeutta. Uskalsin kieltäytyä jostain, mikä ei tuntunut minusta hyvältä – riippumatta siitä, että olisin tempulla saanut puoli miljoonaa ihmistä ajattelemaan, kuinka huima tyyppi olen.
 

Tuon illan jälkeen kirjasin omat rohkeuden teesini:

1) On rohkeutta käyttää aikaa sellaisiin asioihin, joiden parissa tuntee kukoistavansa, ja olla hukkaamatta aikaansa niihin, jotka kuihduttavat.

2) On rohkeutta puhua muista ensisijaisesti hyvää.

3) On rohkeutta vastata ilkeilyyn rakkaudella.

Vaikka minusta ei olisi hyppäämään benjihyppyä tai eläväksi tykinkuulaksi, kaikki kolme teesiäni ovat asioita, joissa minä olen hyvä. Ne ovat myös asioita, joihin kaikkien uskallus ei riitä.

Omani riittää. Se johtuu siitä, että vietin vuosia kuunnellen muiden mielipiteitä arkuudestani. Sitten opin, että ainoa, joka saa piirtää rohkeuteni rajat, olen minä itse.

 


Lue lisää Maria Veitolan juttuja:

”Isä kuoli käsi kädessäni”

”En kadu yhtäkään kumppaniani”

 

 

 

Kommentit

Karoliinala (Ei varmistettu)

Hyvä Maria!

Piaa (Ei varmistettu)

Jokaisella ihmisellä on oikeus uudistukseen ja henkiseen kasvuun. Jotenkin tämä teksti kuitenkin tuntuu todella tekopyhältä. Veitolan Maria-show oli yksi TV-historian ilkeimmistä ohjelmista, joissa ei todellakaan puhuttu "rohkeasti" toisista hyvää tai vastattu ilkeilyyn rakkaudella. Samoin Maria Veitola toimittajan roolissa on työnsä puolesta esillä mediassa jos toisessa, joka ei mielestäni vastaa kuvaa sellaisesta ihmisestä joka ei haluaisi kiinnittää huomiota itseensä.

Kommentoi