Mihin perinteistä parisuhdetta enää tarvitaan?

Toimitus

Rakkaudesta on tullut niin itsenäistä, että se on muuttunut jopa itsekkääksi. 
Onko parisuhde enää parisuhde, jos puolisot eivät jaa edes sänkyä?


Saimme poikaystäväni kanssa vuosi sitten tyttären. Olimme seurustelleet neljä vuotta ja lapsi oli harkittu, mutta emme vauvan synnyttyäkään muuttaneet yhteen.

Puolisoni teki yötyötä, ja meistä oli parempi, että hän meni työvuorojensa jälkeen kotiinsa nukkumaan. Minun asunnossani ei nimittäin ollut päivisin rauhaa, kun edellisestä suhteesta syntynyt tyttäreni touhuili omiaan – ja nyt äänijänteiden käyttöä harjoitteli myös vauvamme. En olisi halunnut katsella vielä puolisoanikin kiukuttelemassa väsymystään.

En toki hoitanut lastamme yksin. Poikaystäväni nukkui luonani, kun hänellä ei ollut töitä, ja vauvan synnyttyä hän vähensi työntekoa reippaasti. Silti elimme melko itsenäisiä elämiä. Minä pidin kotini siistinä ja hän omansa sotkuisena. Riippumattomuus sopi minulle, olinhan elänyt vuosia yksinhuoltajana. 

Olimme onnellisia, mutta muita järjestelymme vaivasi. Kun olin raskaana, meiltä kysyttiin sukujuhlissa ja bileissä kerta toisensa jälkeen sama kysymys: joko te asutte saman katon alla? Ymmärsin hämmennyksen. Olinhan itsekin joitain vuosia aiemmin ajatellut, että pikkuserkkuni suhteessa on jotain vikaa, kun hän asui erillään kihlatustaan. Uskoin, että he halusivat pitää takaoven auki jonkin paremman varalta.

Nyt en enää ajattele niin, ja monien muidenkin mieli on alkanut muuttua.

Viime vuosina on nimittäin yleistynyt suhde, joka muistuttaa avioliittoa mutta jossa asutaan erillään. Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulan mukaan nämä pariskunnat ovat 
sitoutuneita toisiinsa, mutta haluavat silti säilyttää riippumattomuutensa. Omissa asunnoissa kun ei tarvitse tehdä kompromisseja esimerkiksi siisteyden suhteen, ja raha-asiatkin pysyvät kätevästi erillään. Ilmiölle on nimikin: LAT- eli Living Apart Together -suhde. Kontulan mukaan tutkimukset osoittavat, että erillissuhteissa olevat rakastavat kumppaneitaan yhtä paljon kuin avioparitkin. 

Mutta miksi kasvava ihmisjoukko ei enää halua jakaa arkeaan puolisoidensa kanssa?
 

Kaiken keskiössä minä

Länsimaissa on eletty jo pitkään individualistista aikaa. Mietimme yhä enemmän sitä, miten voisimme olla mahdollisimman onnistunut versio itsestämme. Mietimme mun työtä, mun treeniprojektia, mun maailmanmatkailua ja mun lastenhankintaa, eikä ihme.

Individualismia ihannoidaan kaikkialla. Tv-sarjojen päähenkilöt ovat Girlsin Hannahin tapaan neuroottisia itsensä tarkkailijoita, räppärit riimittelevät biiseissään omin voimin saavuttamastaan menestyksestä ja tavalliset ihmiset dokumentoivat arkeaan tosi-tv-ohjelmissa. Blogit tulvivat minäpuhetta, ja selfieistä on tullut parissa vuodessa valtava someilmiö. Henkilöbrändeistä puhuvat tarhaikäisetkin.

Filosofi Frank Martelan mukaan meidät opetetaan tuijottamaan omaan napaamme jo lapsena. Isät ja äidit vaativat mussukoilleen yksilöllistä palvelua. Lasten parissa työskentelevät kertovat, että yhä useammat vanhemmat vaativat vaikkapa nostamaan omien kultiensa koenumeroita tai antamaan näille matsissa enemmän peliaikaa.

Yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan ihmisten taipumus narsistisiin piirteisiin onkin lisääntynyt.

”Itseä pidetään erityisenä, oikeutettuna enempään kuin muut”, Martela sanoo.

Se ei ole ihme, sillä yksilön ja markkinoiden vapautta korostavasta uusliberalismista on tullut yhteiskunnassa määräävä ideologia. Samalla arvot ovat muuttuneet: yhä harvempi suomalaisnuori on valmis maksamaan suuria veroja tai antamaan kehitysapua, vaikka se varmistaisi huonompiosaisista huolehtimisen, kertoo Tampereen yliopiston nuorisotutkimuksen emeritaprofessori Helena Helve.

Kun individualismi läpäisee kulttuurin, se vaikuttaa parisuhteisiinkin. LAT-suhteet ovat ilmiöstä yksi esimerkki, mutta myös saman katon alla saatetaan elää kahta erillistä elämää.

Jopa siinä määrin, että yhdessä näyttää asuvan kaksi yksinhuoltajaa.
 

Omat tavat kunniaan

Kampaamoyrittäjä Saara Wegelius, 33, on naimisissa, mutta menee silti melkein joka ilta yksin nukkumaan. Välillä hän ei näe ravintolaesimiehenä työskentelevää puolisoaan hereillä viikkoon, sillä Saara tekee työtään päivisin ja Petrus Wegelius, 39, öisin. Kumpikin touhuaa perheen kahden tyttären kanssa omiaan.

Silti Saara on tyytyväinen. Hän ei kaipaa miehensä kanssa enempää yhteistä aikaa vaan matkustaa lomilleenkin usein ilman tätä: ystäviensä kanssa New Yorkiin tai vanhempiensa luokse Belgiaan.

Pariskunnalla ei ole myöskään yhteistä kaveripiiriä, ja heidän elokuva- ja musiikkimakunsa eroavat toisistaan. Niinpä Saaraa ja Petrusta näkee harvemmin kahdestaan baarissa, leffassa tai keikoilla. Lisäksi heillä on visusti omat rahansa ja eriävät poliittiset näkemyksensä. 

Wegeliukset ovat silti olleet yhdessä 12 vuotta. Kun he juovat aamukahvia olohuoneessaan Helsingin Myllypurossa ja perheen 7- ja 10-vuotiaat tyttäret leikkivät rivitalon yläkerrassa, pari vaikuttaa onnelliselta.

”Olen tottunut yksinoloon. En kaipaa Petrusta nukkumaan lusikkaan kanssani vaan nukahdan iltaisin tyytyväisenä x-asentoon”, Saara sanoo. 

Puolisot kuvailevat olevansa introvertteja, jotka tarvitsevat omaa aikaa sosiaalisuutta vaatineiden työpäivien jälkeen. Suurin syy itsenäisyyteen on kuitenkin tottumus: he ovat eläneet eri vuorokausirytmeissä jo kymmenen vuotta.

”Jos Petruksella on pidempi vapaajakso, viimeisenä iltana minulla on jo olo, että mene nyt hittoon siitä”, Saara sanoo ja virnistää.

”Saaraa taas ärsyttää, kun sotken sen tv-kuviot”, Petrus sanoo. Hän myöntää molempien viihtyvän rutiineissaan.

”Tykkäämme tehdä asiat omalla tavallamme”, hän lisää ja tulee samalla kuvailleeksi yleisemminkin sitä, miten parisuhteet ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet.
 

Avioliitosta pätkäsuhteisiin

1900-luvun alun Suomessa avioliitto oli instituutio, jonka
tarkoituksena oli tuottaa uusia kansalaisia. Tunteet ja 
himot oli pidettävä kurissa korkeamman velvollisuuden edessä, ja esi- ja ulkoaviolliset seksisuhteet oli kriminalisoitu. 

Pikku hiljaa kirkon vaikutusvalta alkoi murentua ja yksilöllisyyden ilosanoma levitä. Suomessakin radikaalit, akateemiset nuoret alkoivat vuosisadan vaihteessa haikailla
suhteita, jotka solmittaisiin taloudellisten ja perinteitä kunnioittavien syiden sijaan rakkaudesta. Kirkon määräys valtaa alettiin kritisoida, ja seksuaalisuus ja parisuhteet 
alkoivat individualisoitua. Meni silti vuosikymmeniä ennen kuin vapaan rakkauden ajatus toteutui Suomessa.

Nykyihminen ei enää tarvitse parisuhdetta sosiaaliturvakseen tai edes hankkiakseen jälkikasvua. Eroaminen on hyväksyttyä, eikä avioliiton ulkopuolisia lapsia tarvitse 
lähettää maalle piiloon. Irtosuhteet, laastarisuhteet, polyamoria ja yksin hankitut lapset hyväksytään, ja hyvä niin.

Meillä on vaihtoehtoja, mutta onko niitä jo liikaa? Koska parisuhteessa ei ole enää pakko olla ja uusia saa tilalle, suhteesta on tullut 
minäprojekti, jossa toisen odotetaan täyttävän kaikki omat tarpeet.

”Varsinkin naiset hakevat nykyään kumppania, jonka kanssa voisivat toteuttaa omia haaveitaan”, Osmo Kontula muotoilee. 

Naiset haluavat puolisoiltaan esimerkiksi enemmän romantiikkaa ja intohimoisempaa seksiä kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Omien halujen pohtiminen on toki järkevää. Kaukana eivät nimittäin ole ajat, jolloin naisella ei ollut omaa tahtoa vaikkapa seksin suhteen. Raiskaus avioliitossa kun kriminalisoitiin Suomessakin vasta vuonna 1994.

Joidenkin parisuhde-eksperttien mielestä omien tarpeiden miettiminen on kuitenkin mennyt liian pitkälle. Minäkeskeiset ihmiset haluavat olla aina oikeassa ja kontrolloida toisiaan. Koska kumppanille tehdyt myönnytykset tuntuvat suurilta uhrauksilta, suhteet luisuvat helposti kamppailuiksi.
Totuuden nimissä mekin asuimme poikaystäväni kanssa erillämme osin siksi, ettemme olleet hyviä tekemään kompromisseja. Riitelimme paljon, ja erillisissä asunnoissa pystyimme rauhoittumaan itseksemme.

Välillämme on aina ollut paljon rakkautta, mutta toisen tapojen hyväksyminen oli työn takana. Suutuspäissäni olin valmis iskemään hanskat tiskiin monta kertaa. Se ei ole mikään yllätys, ainakin jos kuuntelee pariterapeutteja. On väitetty, että pariskunnat sietävät entistä huonommin vaikeuksia. Miksi tehdä suhteen eteen töitä, kun Tinderistä voi löytyä parempaa seuraa yhdellä pyyhkäisyllä?

Moni ei jaksakaan vaan syöksyy uusiin rakkausseikkailuihin. Tilapäisten suhteiden määrä on viime vuosikymmeninä lisääntynyt ja avioitumis- sekä lastenhankintaikä ovat nousseet. Osin se johtuu individualismista, osin olosuhteiden pakosta. Sitoutuminen arveluttaa, jos ei tiedä, mistä päin maailmaa seuraavan määräaikaisen pestinsä saa.

”Kun haastattelin Lapissa hiihtokeskuksen pätkätyöläisiä, he sanoivat, etteivät voi muodostaa pysyviä parisuhteita, koska elämä on pelkkää pätkää”, Helena Helve sanoo.
 

Itsekkyydestä itenäisyyteen

Mitä parisuhteelle sitten tulevaisuudessa tapahtuu? Vaivummeko me kokonaan itseemme?

Emme vaivu, veikkaavat Saara ja Petrus Wegelius. Heille itsenäisyys ei ole koskaan tarkoittanut sitoutumisen tai arvostuksen puutetta, päinvastoin.

”Kun olen ollut tyttöjen kanssa Tallinnassa viikonlopun, olen sen jälkeen paljon kivempi kumppani”, Saara sanoo. 

”Yhteistä aikaa arvostaa enemmän, kun se on harvinaisempaa”, Petrus komppaa. 

Osmo Kontula on samaa mieltä siitä, että tietty määrä erillisyyttä tekee parisuhteelle vain hyvää. Muun muassa seksuaalinen mielenkiinto säilyy paremmin, jos toinen tuntuu tuntemattomalta.

”On stimuloivaa, kun toisesta ei tiedä ihan kaikkea. Eroottinen jännite laimenee, jos kumppanista tulee läpikotaisin tuttu ja arkinen”, Kontula selittää. 

Ehkä individualismi ei olekaan huono asia, me vain olemme toteuttaneet sitä väärin. Ehkä olemme jämähtäneet liiaksi miettimään, millaista juuri minun elämäni voisi täydellisimmillään olla. Jos nimittäin todella uskoo yksilönvapauteen, samat oikeudet pitäisi sallia myös kumppanille. Silloin individualismi tarkoittaa suhteessa sitä, että molemmat saavat toteuttaa itseään – ei sitä, että toisen odotetaan täyttävän kaikki tarpeet. Individualismin ei tarvitse olla itsekkyyttä, se voi olla myös vapautta.

No, miten minulle ja poikaystävälleni sitten kävi?

Ihan hyvin. Kun molempien oli pakko keskittyä oikeassa olemisen sijaan lapsen etuun, riidatkin yllättäen vähenivät. Niin paljon, että tyttäremme täytettyä yhdeksän kuukautta uskalsimme muuttaa yhteen. Se tosin on vielä ratkaisematta, mihin kaikki poikaystäväni tavarat pannaan. Nyt iso osa niistä on kasassa makuuhuoneessa. 

Mutta ainakin olohuone on siisti. Siitä en ole valmis tekemään kompromisseja.


Teksti: Venla Pystynen
Kuva: Daniéla Vainio

Juttu on julkaistu Trendissä 8/2015.

 

Kommentit

Taru Mari
Stuff About

Mielenkiintoinen teksti. Itse haluan kumppanin elämään arkea kanssani iloine ja suruineen. :)

Pakko kommentoida tätä: "Omien halujen pohtiminen on toki järkevää. Kaukana eivät nimittäin ole ajat, jolloin naisella ei ollut omaa tahtoa vaikkapa seksin suhteen. Raiskaus avioliitossa kun kriminalisoitiin Suomessakin vasta vuonna 1994."  <-- Myös mies voi joutua raiskauksen kohteeksi. On hassua että aina mainitaan vain tämä toinen puoli asiasta.

Pamsu
Osien summa

On niin hienoa, ettei enää ole yhtä muottia, johon oletetaan kaikkien sopivan, vaan vaihtoehtoja on. Mutta missään tapauksessa en usko, että LAT-meininkikään muuttuisi mainstreamiksi, tai sellaiseksi muotiksi, johon me kaikki änkeäisimme. Meillä ei esimerkiksi koskaan olisi ollut uusperhettä, jos emme olisi jossain vaiheessa muuttaneet yhteen (koska asuimme eri kaupungeissa, koska lapset olivat silloin niin pieniä, koska asiat vaan tuntuivat epätodellisilta, jos arkea ei päässyt jakamaan iloineen ja vaikeuksineen, koska aina oli ikävä - eikä minun mielenterveyteni olisi kokenut olevansa parisuhteessa, jos olisimme eläneet niillä reunaehdoilla erillään). Tällä hetkellä meitä sitten asuu kolme sukupolvea samalla tontilla... Mutta koska itsellinen elämäni kesti aikanaan niin kovin vähän aikaa, olen tavallaan tottunut siihen, ettei minun kotini ole vain minun.

Silti en mitään nyt kohta kolmevuotiaan äitinä niin paljon kaipaisi kuin vuorokautta tai kahta ihan yksin omassa kodissani :D :D :D 

Kiti

Suomessa meillä on ehkä liikaa aikaa ajatella ja analysoida kaikkea, etsiä loputtottomasti itseämme ja jatkuvaa eufoorista onnea. Monissa maissa, joissa on todella köyhää ja paljon ongelmia, lähellä oleva perhe on elinehto.

Minusta tämä ihmisten itsensä korostaminen, oman tilan vaatiminen ja omista rutiineistaan kynsin ja hampain kiinnipitäminen on vähän huolestuttavaa. Erkaannumme toisistamme! Itsenäisyydestä tulee helposti yksinäisyyttä, lopulta erakoitumista.

Mutta tosiaan, jokainen tekee niinkuin parhaakseen näkee. Täällä meillä on siihen vielä mahdollisuus.

Vierailija (Ei varmistettu)

Avioliiton idea on juuri se että saat jakaa toisen kanssa elämän. Tärkein todistus kunnon avioliitosta on se kun sinulla menee erittäin huonosti ja toinen tukee sinua silti.

Otetaan esimerkki:

Jos toinen menettää työnsä, sinä sairastut syöpään jonka kanssa joudut tappelemaan vuoden (menetät myös paljon tuloja) ja ja asunnossa tulee vesivahinko ja siitä aiheutuvat remontit jne.

Seisooko se toinen rinnallasi, maksaa kustannuksesi ja on valmis kaiken paskankin keskellä pyörittämään perhettä (sovitaan vaikka kahta lasta) yksin?

Eli pysyykö se rinnallasi vaikka kaikki mukava muuttuu huonoksi ja elämästä tulee erittäin vaikeata? Se ei jätä sinua, se ei petä sinua, se jaksaa tukea sinua ja käydä katsomassa sairaalassa?

Jos se ei jaksa sinua tukea tai pettää sinua niin se ei ole koskaan sinua rakastanutkaan.

Mururu (Ei varmistettu)

Minulle tuli tästä jotenkin hiukan surullinen olo. Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus, mutta itse kaipaan kumppania jakamaan arjen ilot ja surut, en vain niitä hyviä hetkiä. Välillä on mukava vähän kiukutellakin ja elää yhdessä sitä tylsää harmaata arkea.

CougarWoman
CougarWoman

Mun mielestä "nykymaailmassa" on juurikin hyvää se, että sitä parisuhdetta ei enää tarvita; että sitä ei tarvita esimerkiksi taloudellisen tilanteen takia, tai stigman pelossa (parisuhteen ulkopuolella hankitut lapset, vanhapiikaleima, ym).

Parisuhde ei ole enää mikään pakko, vaan jokaisen oma valinta; ja siksi mä olen onnellinen siitä, että saan valita olla parisuhteessa (vaikkei se ehkä ihan sitä perinteisintä mallia olekaan - mutta sekin on mun/meidän oma valinta). 

Kommentoi