Millaista on elää masentuneen puolison kanssa?

Toimitus

Oltuaan kymmenen vuotta masentuneen puolisonsa ainoa tuki toimittaja selvitti, miten pysyy itse pinnalla.

 

Lauantai-iltana avovaimoni olo huononee. Puolessa tunnissa hän muuttuu vaiteliaaksi ja ärtyneeksi. Tiedän sen olevan enemmän kuin pelkkää väsymystä, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta.

Kutsun tilaa lamaantumiseksi. Se on masennuksesta kärsivän avovaimoni uusi oire, joka on jo tullut minulle tutuksi. Tottuneesti kyselen, haluaisiko hän mennä nukkumaan. Ottaisiko hän rauhoittavan lääkkeen? Kysyn myös, mikä nyt tuli. Mikä pahan olon aiheutti? Vastaus kuuluu aina: En tiedä.

Myöhemmin hän itkee sängyssä. Yritän lohduttaa häntä, silitän hiuksia. Se on ainoa, mitä osaan tehdä.

Huono vointi jatkuu seuraavana päivänä. Heti aamulla käy selväksi, ettei puolisoni pysty tekemään koko päivänä juuri mitään. Hänen opiskelunsa ja minun työni saavat odottaa. Ehdotuksestani katselemme elokuvaa ja menemme kävelylle.

Ulkona avovaimon olo pahenee. Minä turhaudun hiljaisuudesta ja alan painostaa häntä puhumaan, vaikka tiedän sen olevan virhe. Vahingossa loukkaan häntä ja kadun tietenkin heti. Kotona riitelemme ja itkemme molemmat. Yritän selittää turhautumistani ja sitä, kuinka vaikeaa on tietää, mitä näissä tilanteissa pitäisi tehdä.

Kuinka yksin olen hänen kanssaan.
 

ALLE KOLMEKYMPPINEN AVOVAIMONI masentui omien sanojensa mukaan jo 12-vuotiaana, joten hän on kärsinyt masennuksesta vaihtelevasti koko sen kymmenen vuoden ajan, jonka olemme tunteneet. Sinä aikana hänellä on ollut lukuisia masennuskausia, joissa minä olen ollut hänen ainoa tukensa. Puolisoni vanhemmat tietävät hänen ongelmistaan vain ulkokohtaisesti, ja läheisiä ystäviä hänellä ei ole lapsuuden jälkeen ollut lainkaan. Hänen tilanteensa kuormittaa minua, sillä en voi jakaa tukijan taakkaa avovaimon muiden läheisten kanssa.

Pahimmillaan avovaimoni masennus- ja ahdistuskohtaukset tulevat kesken päivän. Freelancerina ja jatko-opiskelijana teen valtaosan töistäni kotoa käsin, joten puolison romahdukset voivat osua kirjaimellisesti keskelle työpäivääni. Siinä peruuntuvat usein molempien luennot ja sovitut menot.

Yleensä pahemmat masennusjaksot kestävät päivän tai pari, vaikka pidempiäkin pätkiä on ollut. Muunakin aikana puolisoni on masentunut mutta kykenee iloitsemaan joistakin asioista ja suoriutumaan arkisista askareista. Parempina kausina käymme elokuvissa, harrastamme yhdessä liikuntaa, keskustelemme paljon ja syvällisesti. Se on hyvää elämää. Mutta sitten ovat sattumanvaraisesti saapuvat lamaantumiset.

Kun avovaimoni masennusjaksot laukeavat itkukohtaukseen, osaan lohduttaa häntä. Vaikein on aika ennen itkua, kun lamaannus on pahimmillaan. Kotona on painostavaa, enkä saa puolisoltani vastauksia mihinkään. Kaikki kotityöt jäävät minun hoidettavakseni.

Parhaimmillaan onnistun purkamaan turhautumisen juoksulenkillä. Rasittava liikunta on hyvä tapa hoitaa pahaa oloa, sillä ainoa riski on rasitusvamma liiasta rehkimisestä. Nykytutkimuksen valossa liikunta itse asiassa on hyvää hoitoa myös masennukseen – jopa yhtä tehokasta kuin lääkitys tai terapia.

Pahimmillaan kiukku saa kuitenkin vallan, enkä osaa olla ärähtelemättä. Kaikkia purkauksia seuraa hirveä syyllisyys, sillä enhän näissä tilanteissa ole vihainen avovaimolleni, vaan sairaudelle, josta hän kärsii.
 

MINÄ SAATAN TUNTEA OLONI auttajana yksinäiseksi, mutta itse asiassa tilanteessamme ei ole mitään ainutlaatuista. Lievää masennusta sairastaa Suomessa 10–15 prosenttia aikuisista ja vakavaa masennusta viisi prosenttia. Arvioiden mukaan noin joka viides suomalainen masentuu jossain vaiheessa elämäänsä.

Arki masentuneen rinnalla on raskasta kenelle tahansa, mutta itse olen tilanteessa vielä tavallista heikommilla. Minulla on pakko-oireinen häiriö ja ahdistushäiriö, ja vaikka pystyn opiskelemaan ja pyörittämään arkea, ahdistuksen takia stressaannun helposti. Toisen masennus tuntuu sen vuoksi usein erityisen kuormittavalta.

Toisaalta oma kokemukseni auttaa minua ymmärtämään puolisoani. Se ei kuitenkaan auta tietämään, kuinka toimia hänen kanssaan.

Kun perehdyn asiaan, ymmärrän, että mielenterveysongelmista itse kärsineet ovat hyviä tukihenkilöitä, ja vertaistuki on monille parasta terapiaa. Puoliso ei kuitenkaan ole paras tukihenkilö, sillä ongelmien käsittely voi pahentaa molempien vointia.

Psykiatri Ben Furman ja psykologi Jussi Valtonen tunnistavat auttajan vaikean tilanteen. Kirjassaan Jossakin on ilo he puhuvat turhautumisen noidankehästä: Vaikka läheinen yrittää auttaa masentunutta, tämän olo ei helpotu. Kun kuvio toistuu, masentunut alkaa huomata läheisen turhautumisen. Auttajan ja masentuneen pahat olot ruokkivat toisiaan.

”Masennuksen ympärille kehkeytyy helposti ilmapiiri, jota leimaa turhautuminen, kiukku ja ärtymys”, Furman ja Valtonen kirjoittavat.

Kun haastattelen Furmania, hän kertoo, että minun kaltaiseni omaiset ovat silti keskeisessä asemassa masennuksesta toipumisessa. Hänen mukaansa me läheiset teemme jopa suuremman työn kuin terapeutit, sillä toisin kuin kerran-pari viikossa tavattava ammattilainen, me tuemme sairastunutta joka päivä.

Puolisoni käy toista vuotta Kelan korvaamassa psykoterapiassa, minkä aikana lamaantumiset ovat pahentuneet. Se on luonnollista, sillä asioiden käsittely voi olla raskasta – tämän tiedän kokemuksesta, sillä olen itsekin käynyt terapiassa.

Terapia myös auttaa – senkin tiedän kokemuksesta. Furmanin, ja monen muun niin sanottua avointa hoitoa kannattavan, mukaan perheenjäsenet pitäisi kuitenkin ottaa entistä kiinteämmin mukaan hoitoon. Terapeutin tai psykologin kanssa voisi esimerkiksi suunnitella jo etukäteen, mitä kaikkein hankalimmissa tilanteissa voi tehdä. Turhautuminen kun johtuu pitkälti siitä, ettei mitään valmista toimintamallia ole.

Avoin hoito, eli se, että läheiset otetaan hoitoon mukaan, on toistaiseksi melko harvinaista, mutta monet terapeutit ovat valmiita keskustelemaan myös potilaan läheisten kanssa. Minäkin haluaisin kokeilla. Pyynnöstäni puoliso ottaa asian puheeksi terapeuttinsa kanssa, ja tälle sopii tavata myös minut. Avovaimoni kuitenkin alkaa epäröidä, sillä terapia on hänelle hyvin henkilökohtaista. Sovimme silti, että jossain vaiheessa menemme yhdessä puhumaan ammattilaisen kanssa.

Se rauhoittaa mieltäni, sillä kaipaan selkeää suunnitelmaa, johon tukeutua: kuinka puhua avovaimolle kun hän lamaantuu, tai mitä tehdä tilanteessa, jossa hänen masennuksensa peruuttaa yhteiset suunnitelmamme.
 

TALVI ON MINULLE ja avovaimolleni raskas; kaikkein hankalinta aikaa tähän mennessä. Puolison lamaantumiset ovat toistuvia. Avovaimoni opiskelu sujuu huonosti ja hänellä tulee vaikeita jaksoja pahimmillaan viikoittain. Huojennukseni on suuri aina kun tilanne hetkeksi helpottuu ja pystymme elämään jokusen päivän normaalisti, mutta saan olla jatkuvasti varpaillani. Tuntuu mahdottomalta tehdä suunnitelmia, ja kun avovaimon lamaannus on syvimmillään, omat työni tuntuvat todella raskailta.

Mutta sitten tulee kevät ja käänne parempaan. Saan silloin työni puolesta arvosteltavaksi psykologi Aku Kopakkalan Masennus-kirjan, jonka lukeminen avaa silmäni. Hän sanoo kirjassa suoraan, että masentuneen ihmisen kanssa eläminen on turhauttavaa ja vaikeaa, eikä ärtyminen ole harvinaista.

Tämän tajuaminen on minulle suuri helpotus: huomaan, etten olekaan yksin ongelmieni kanssa. Jos Suomessa on noin 300 000 vakavasti masentunutta ja jokaisella on keskimäärin kaksi perheenjäsentä, se tarkoittaa, että ainakin 600 000 ihmistä kamppailee samantyyppisten ongelmien kanssa kuin minä.

En ymmärrä, miksen ole aiemmin tajunnut lukea aiheesta tai etsiä vertaistukea.

Aku Kopakkalan tärkein viesti masentuneen läheiselle on tämä: huolehdi ensisijaisesti itsestäsi ja säilytä oman elämäsi rytmit.

”Et voi auttaa ketään, jos väsyt ja sinusta tulee osa ongelmaa”, Kopakkala neuvoo. ”Tärkeintä olisi, että suuntaudut ulospäin parisuhteesta ja teet asioita, joista nautit elämässä.”

Tiedän kokemuksesta, että on vaikeaa keskittyä tapaamaan ystäviä kaupungilla, kun samalla miettii, miten puoliso kotona pärjäilee. On kuitenkin tärkeää opetella tuntemaan oman sietokyvyn rajat, jottei auta toista oman hyvinvointinsa kustannuksella. Siinä mielessä olen pitkällä, sillä olen itse käynyt yli kolme vuotta psykoterapiassa. Tunnen itseni melko hyvin.

Tämä tieto lohduttaa.

Kopakkalan ansiosta oivallan myös, että ärtymystä täytyy yrittää hillitä, mutta omat virheensä on opittava antamaan anteeksi, kuten se, että saatan turhautuneena ärähdellä tai olla liian voimaton lohduttomaan avovaimoani.

Alan ymmärtää, että monet eivät olisi pärjänneet näinkään hyvin. Me olemme yhä yhdessä ja läheisiä toisillemme. Avovaimoni on älykäs, huumorintajuinen ja ihana ihminen. En rakasta häntä yhtään vähempää siksi, että hän on masentunut, ja hyvinä aikoina suhteemme on mielestäni lähes ihanteellinen. Hän tuntee samoin. Vaikka suhteessamme on ollut myös kriisinsä, en koskaan olen harkinnut eroa. En tahdo luovuttaa.

Uskon, että selviämme tästä. En tiedä, paraneeko avovaimoni koskaan täysin, mutta toivon ja luotan, että tulevaisuudessa osaamme ainakin toimia pahempien masennuskausien koittaessa.

Yleispäteviä neuvoja on vähän, sillä kaikki ihmissuhteet ovat erilaisia. Parhaan ohjeen saankin suoraan puolisoltani, kun kerran itku kurkussa kysyn, mitä minun pitäisi tehdä, kun lamaannus iskee.

Hän vastaa: ”Jos vain olisit lähellä ja halaisit.”


 

Neljä neuvoa masentuneen läheiselle


1. Älä ryhdy kinastelemaan masentuneen kanssa. Masentunut näkee elämän synkkänä, itsensä epäonnistuneena ja tulevaisuuden toivottomana. Voit huomauttaa, ettei elämä oikeasti ole niin kamalaa, mutta älä yritä vakuutella toista. Tätä taistelua et voi voittaa.

2. Turhautuminen on väistämätöntä, joten kokeile erilaisia tapoja purkaa ahdistusta. Esimerkiksi liikunta tai meditaatio saattavat toimia.

3. Puhu tilanteestanne. Jos sinulla ei ole läheistä kuuntelijaa, tukitoimintaa järjestää ainakin Omaiset mielenterveyden tukena ry.

4. Lohduta ja ole lähellä, mutta huolehdi myös itsestäsi. Hanki itsellesi säännöllinen harrastus tai sovi toistuvasta tapaamisesta ystävän kanssa. Etukäteen suunnitteleminen auttaa pitämään kiinni omista menoista.

 

Kuva: A-lehtien kuvatoimitus

Juttu on julkaistu kesäkuussa 2016 ilmestyneessä Trendissä.

 

Kommentit

tina_ (Ei varmistettu)

Masentuneen kannattaa mennä jonnekin mielisairaalan/päiväsairaalan/kaupungin järjestämään päivätoimintaan tai avohoitoon mukaan. Pahimmassa vaiheessa terapia ei riitä tueksi ja läheiset kuormittuvat, kun masentunut on saattaa olla suurimman osan ajasta yksin kotona ajatustensa kanssa. Näitä ryhmiä ja päivätoimintoja ei oikein mainosteta missään, mutta sairaalan tai kaupungin psykiatrisista palveluista kysymällä todennäköisesti selviää.

Läheisen taakka kevenee, kun masentunut käy useamman kerran viikossa ryhmässä/toiminnassa ja sen aikaa hänestä huolehtivat toimintaa ohjaavat sairaanhoitajat ja muut ammattilaiset. Joissakin paikoissa saattaa saada perheterapiaa ja hoitopalavereihin osallistuu ammattilaisten tiimi ja läheiset pyydetään myös mukaan.

halaus auttaa (Ei varmistettu)

noin minäkin olen puolisolleni sanonut. halaa ja ole lähellä. puolisoni on työn puolesta paljon poissa. nytkin paha olo iski reissun aikana. eilen hän tuli kotiin ja nukkumaan mennessä veti lähelleen ja piti tiukasti kiinni. se auttaa enemmän kuin mikään muu. tuntuu että on turvassa edes hetken kaikelta pahalta.

Sucette
ce petit cœur

Laitoin palautettakin teille, että juttu oli muuten tosi hyvä, mutta enemmän olisi kiinnostanut lukea sellainen juttu, jonka olisi kirjoittanut henkilö, jolla ei itsellään ole diagnooseja, tai joka ei käy terapiassa. Kiinnostaisi sellaisen ihmisen näkökulma enemmän.

Terveisin masentunut, ahdistunut ja psykoterapiassa viikottain käyvä tyyppi, joka miettii, onko liian raskasta seuraa "normaalille" poikaystävälleen.

yollotillolloti (Ei varmistettu)

Vastaan tähän, sillä itselläni on ahdistushäiriö ja masennuskausia (tai masennus johtuu ahdistuksesta, kuka tietää) sekä "normaali" aviomies. Oma kokemukseni psyykkisesti terveen kanssa on ollut, että psyykkiset ongelmat tuntuvat niin absurdeilta, ettei esim. Mieheni kykene samastumaan "ongelmiini". Tämä ei tarkoita, etteikö hän olisi lohduttamassa tai auttaisi huonoina päivinä kotitöissä jne., mutta mieheni luonnollisesti turhautuu, kun ahdistus - ja masennusjaksot pitkittyvät (4-7pv on maksimi, ennen kuin huomauttaa asiasta). Itse koen, että miehelläni on täysi oikeus turhautua tilanteeseeni, sillä ne vaikuttavat yhteiseloon merkittävästi. Yleensä mieheni tiukka puhe lopulta auttaa minua nousemaan suosta, vaikka jo valmiiksi ahdistuneessa itseinhossa se tuntuu hirveältä. Olen kuitenkin kiitollinen, että mieheni jo useamman vuoden on jaksanut katsoa vaihtelevaa mielenterveyttäni enkä pidä sitä ongelmana, ettei hän sinällään voi kanssani tässä asiassa. Koska en ole vain mielenterveysongelmani eikä auta, jos vellon ahdistuksissani ilman, että joku sanoo milloin on tarpeeksi (ja ennen herneitä, tietysti tilanteet ovat erilaisia, minun kokemukseni on tämä).

Toimitus
Toimitus

Kiitos palautteestasi! Koska tämä juttu oli tällä kertaa tehty tästä näkökulmasta, toivotaan, että tähän kommenttikenttään tulisi kertomuksia niiltä masentuneiden puolisoilta, joilla ei itsellään ole diagnoosia - erittäin kiinnostava näkökulma myös se.

Masentunut (Ei varmistettu)

Minulla masennusta ja puolisoni on terve. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, joista 3 vuotta olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut.

Minulla masennusta ruokkii syyllisyys. Syyllisyys, että taas minulla on paha olo. Taas puolisoni joutuu kärsimään takiani. Vaikka puolisoni toista vakuuttaa, niin pelkään aina hetkeä jolloin puolisoni saa tarpeekseen minusta.

Tunnen tosi vahvaa syyllisyyttä, että puolisoni joutuu kestämään lamaannustani, itkuisuuttani, vetäytymistäni, pelkojani, ahdistustani, kuolemankaipuutani...

- J (Ei varmistettu)

Kiitos toimitukselle tästä tarinasta ja tästä näkökulmasta!

Tarina kosketti itseäni syvästi, sillä olen itse ollut tarinan masentunut puoliso ja miettinyt monet kerrat, miltä terveestä puoliskosta on tuntunut.

Itse sairastuin vakavaan masennukseen 15-vuotiaana ja kärsin yli kymmenen vuotta kroonisesta masennuksesta. Tutuiksi vuosien saatossa tulivat niin lääkkeet kuin itsemurha-ajatukset ja Auroran päivystys. Terapiassa olen istunut kolmasosan elämääni ja viimeinen kolmevuotinen terapiajaksoni on pian tulossa päätöksen ja toivon hartaasti sen olevan viimeinen. Nykyisin masennusjaksot iskevät yhä harvemmin ilman isoja nousuja ja laskuja.

Lähes koko tuon viimeisen terapiajakson ajan seurustelin turvallisen ja ihanan ihmisen kanssa, jonka kanssa uskalsin olla oma itseni. Hän näki minut pahimmillaan ja latasin kaiken paskani hänen niskaansa. Siitä huolimatta hän oli ja pysyi kanssani ja tukenani. Hän oli pitkään kallioni, ja terapiani ohella hän opetti minulle paljon. Kannoin pitkään syyllisyyttä siitä, että toinen joutui pahasta olostani kärsimään. Olen kuitenkin oppinut antamaan itselleni anteeksi ja olen entiselle puolisolleni ikuisesti kiitollinen yhteisistä vuosista ja tuesta, jota häneltä sain.

Terapian ja omien tunteidensa kanssa työskentelyn ohella masennuksesta voi lähes kokonaan päästä eroon, vaikka masennus olisi kuinka syvään juurtunutta ja pitkäaikaista. Olen itse hyväksynyt sen, että masennus tulee jossain määrin seuraamaan minua läpi elämäni. Vuosien saatossa olen kuitenkin löytänyt hyvät työkalut sen kukistamiseen enkä milloinkaan ole luopunut toivosta. Nykyään kun masennuksen tunteet yllättävät kuvittelen olevani pieni laiva myrskyssä. Hyväksyn myrskyn ja annan myrskytä juuri niin paljon kuin on tullakseen. Tiedän, että myrksyn jälkeen paistaa taas aurinko.

Toivotan kirjoittajalle ja hänen puolisolleen paljon voimia ja kaikkea hyvää heidän elämäänsä. Älkää ikinä luopuko toivosta. <3

Kiitos tuosta "pieni laiva myrskyssä"-mielikuvasta. Täytyypä kokeilla. 

Kommentoi