Ole hiljaa ja anna sitä kahvia

Toimitus


Kysymyksen oli varmasti tarkoitus olla vain ystävällinen. Sen esittäjä kaatoi toisella kädellä kahvia kuppiin ja ojensi toisella maksupäätettä suuntaani.

”Sä olet siis jo palannut äitiyslomalta töihin?” lähikahvilan työntekijä kysyi minulta.

Kyllä, samalla viikolla, ja nyt nappasin työmatkalla kahvia mukaani kantakuppilasta, jossa olin vieraillut kuluneen vuoden aikana usein. Silloin olin aina ollut liikkeellä vauvani kanssa.

Tietenkin pikkuruisen kuppilan työntekijä oli pannut meidät merkille: alle vuoden ikäinen vauva on harvoin kahvilan hiljaisin asiakas. Kantapaikassani kahvi sitä paitsi maksaa merkittävästi vähemmän kuin alueen muissa kuppiloissa, joten siihen on varaa useasti viikossa myös Kelan päivärahoilla. Olimmekin vakiasiakkaita.

Koko vuoden työntekijä oli hoitanut hommansa mallikkaasti. Hän oli ojentanut minulle kahvin ja maksupäätteen ja kysynyt korkeintaan ”pankilta vai luotolta”.

Mutta nyt, pam. Viaton kysymys henkilökohtaisesta elämästäni paljasti, että työntekijä tiesi minusta enemmän kuin tajusin. Omituinen tunteeni kiinni jäämisestä oli varmasti kohtuuton mutta voimakas. Mutisin kysymykseen myöntävän vastauksen, otin kahvini ja poistuin niin pikaisesti, että unohdin ottaa pahvikuppiini muovisen kannen.

Kadulla kahvi läikkyi käsilleni, mutta ei tullut mieleenikään palata takaisin. Itse asiassa en tainnut asioida kahvilassa ainakaan kuukauteen.


Saunapäivä, ravintolapäivä, siivouspäivä. Lähialueen asukkaiden viherkasveihin erikoistunut Facebook-kierrätysryhmä. Olemme nykyään tuntemattomien ihmisten kanssa tekemisissä useammin kuin ehkä ikinä.

Ja jos omaa yhteisöä sattuukin vaivaamaan tapahtumavaje, aina voi mennä ammattikorkeakouluun suorittamaan uusyhteisöllisyyden opintokokonaisuutta (joo, oikeasti). Siellä oppii kehittämään itselleen ja yhteisölleen lisää kivaa yhteisöllistä tekemistä.

Hälinän alle unohtuu usein hiljainen totuus: vaikka välillä haluankin seurustella vaikkapa kaupunginosani kierrätysintoilijoiden kanssa, puhe yhteisöllisyydestä ei ole saanut minua kaipaamaan jatkuvaa kontaktia tuntemattomiin.

Ei minua, eikä esimerkiksi kirjailija Karl Ove Knausgårdia.

Norjalainen on kanssani samoilla linjoilla: hän haluaa ehdottomasti asioida vain kahviloissa, joissa saa varmasti olla anonyymi. Jos siis kahvilatyöntekijä ojentaa kirjailijalle mustan kahvin ennen kuin tämä ehtii sitä pyytää, Karl Ove tietää, että on aika vaihtaa kantapaikkaa. Hän on kirjoittanut tästä kaikesta sivukaupalla kirjoihinsa.

Sama heppu, joka kiusaantuu kahvilatyöntekijän henkilökohtaisuuksista, on tosin kirjoittanut omasta elämästään kuusiosaisen romaanisarjan, mutta olen valmis antamaan Knasulle anteeksi kaiken epäjohdonmukaisuuden, sillä analyyttisenä ihmisenä hän selvittää kirjasarjansa toisessa osassa, mistä kahvilakiusaantumisessa oikeastaan onkaan kysymys.

Yksinkertaisesti siitä, että tuttavuutta, vaikka sitten kahvilatyöntekijän kanssa, seuraa aina joukko velvollisuuksia. Tärkein niistä on uskollisena pysymisen velvollisuus. Juuri siksi henkilökunnan turhat henkilökohtaisuudet saavat Knausgårdin vaihtamaan kahvilaa (ja puolison rakkaudenosoitukset seurustelukumppania, mutta ei nyt mennä tähänkään).
 

Ymmärrän kahvilaperiaatteen osalta Knausgårdia täydellisesti. Maailmassa on pakko olla paikkoja, joissa ei ole lainkaan velvollisuuksia, ja ainakin sosiaalisiin tilanteisiin pitää saada vaikuttaa itse. Osaan ilman yhteisöllisyysopintojakin määritellä, mitä tarkoitan. Sanotaanko vaikka niin, että kahvilassa pitää saada olla turpa kiinni, jos niin haluaa.

Jos kahvilanpitäjä tietääkin minusta tiettyjä asioita, ainakin hänen velvollisuutensa on teeskennellä, ettei tiedä. Tästä palvelustrategiasta olen valmis jättämään vaikka tippiä.

 

Lue muita kolumneja toimituksen blogista:
 
Nainen, näin autat maaseudun miestä
Jos pihtaa kehuja, pihtaa muutakin
”Isä kuoli käsi kädessäni”

 

Kommentit

Susali (Ei varmistettu)

Samaistun! Ehkä siihen vaivaantumisen tunteeseen vaikuttaa noiden "ihmissuhteiden" yksipuolisuus. Vaikka vakipaikan myyjä tietäisi sinusta vaikka mitä, sinä asiakkaana et tiedä asiakaspalvelijasta parhaimmillaan edes hänen nimeään...

minsu
Mainostaulujen takana

Ihmettelen nyt suuresti sitä kolmekymppisten naisten identiteettikipuilua, jota saa lukea täällä toimituksen blogissa jatkuvasti. Jos ei kahvilatyöntekijän harmiton ja ystävällinen kysymys miellytä, vaihda kahvilaa! Mutta onko siitä pakko tehdä niin suurta numeroa? Kahvilatyöntekijän esittämään kysymykseen olisi voinut vastata jotain ympäripyöreää, ottaa ja maksaa sen kahvin ja jatkaa matkaa - ja elämää.

En ihmettelisi, vaikka muutaman viikon päästä täällä kipuiltaisiin siitä, että yhteisöllisyys on tästä maasta kadonnut, kun kantakahvilassakin saa vain ohimennen heitetyn yksisanaisen tervehdyksen. Koskaan eivät ole asiat niin hyvin, etteikö joku voisi vetää herneet nenään asiakaspalvelijan ystävällisyydestä. Vai ovatko asiat niin hyvin, että tämä on juuri se asia, mistä pitää närkästyä?

tiia_

Mä ymmärrän hyvin anonyymiyden tarpeen, mutta asiakaspalvelijana tiedän hyvin myös kolikon toisen puolen. Asiakaspalvelija joutuu usein olemaan asiakkaan juttukaveri, joskus jopa terapeutti. Vaatekaupan sovituskopeissa jutellaan identiteettikriiseistä, syöpähoidoista ja työpaikkakiusaamisesta. Kun sama asiakas osuu viikon-kahden jälkeen uudelleen kohdalle, ei ole helppoa teeskennellä, ettei tietäisi mitään. Joskus asiakas myös odottaa, että keskustelu jatkuu samasta kohdasta, kun mihin se edellisellä kerralla jäi. - ei ihan yksinkertaista sekään. Asiakaspalvelijalta vaaditaan valtavasti tilannetajua, ihmisten lukemisen taitoa ja hienovaraisuutta. 

Gardener

Just näin. Olen ollut monentyyppisissä asiakaspalvelupaikoissa töissä ja mieleen on jäänyt monenlaisia tilanteita - molemmin päin, jossa ei olla oltu tilanteen tasalla. Tuo juttu toimii myös toiseen suuntaan.

Kukkakaupat vielä asia erikseen, siellä ollaan hyvin henkilökohtaisten asioiden äärellä päivittäin.

Ohikulkija (Ei varmistettu)

Jo otsikko oksennutti: miten ylimielinen voi kirjoittaja olla! Kahvilan myyjä ei tarkoittanut tokaisullaan mitään. Hän ei tunkeutunut yksityiselämääsi vaan harrasti small talkia. Hän yritti olla ystävällinen, koska se kuuluu hänen työhönsä. Hän ei odota sinulta mitään eikä huomaa että poistut. Hyvä että poistut, mutta mieti kuinka monessa kahvilassa voi käydä tulevaisuudessa töykeilemässä.

Kommentoi