”Olin niin yksinäinen, että pyysin urheilukaupan myyjää kaveriksi”

iStock-483617319.jpg

”Vuonna 2012 muutin pieneltä paikkakunnalta pääkaupunkiseudulle. Ennen muuttoa stressasin metrossa liikkumista ja kaupungin suuruutta. Yllätyksekseni suurimmaksi kipukohdaksi nousivatkin ne hetket, kun kotiovi sulkeutui illalla.

Kaupungissa ymmärsin ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu olla yksinäinen. Joka puolella oli ihmisiä, mutta minulla ei ollut mitään kontaktia heihin. Istuin yksin keittiössä, kun muiden ihmisten siluetit näkyivät vastapäisten talojen ikkunoissa. Olin yksin ihmisten keskellä.

Tapasin ihmisiä joka päivä asiakaspalvelutyössäni, mutta lyhyet kohtaamiset eivät lievittäneet yksinäisyyttä. Monesti yksinäisyyteen ehdotetaan avuksi harrastamista, mutta vuorotyön ja viikoittain vaihtuvien työaikojen sovittaminen säännöllisiin harrastuskertoihin oli mahdotonta.  

Erityisen hyvin muistan yhden yrityksen lievittää seuran kaipuutani. Olin urheiluliikkeessä etsimässä juoksukenkiä, ja satuin pariin kertaan saman miespuolisen myyjän asiakkaaksi. Päädyimme juttelemaan mukavia, ja nauruista rohkaistuneena kysäisin, josko hän haluaisi lähteä kanssani kahville joku päivä. Myyjä meni hämilleen ja sopersi jotain tyttöystävästä. Itse yritin häpeänpunan takaa kuiskailla, ettei tämä ollut treffipyyntö.

En kehdannut palata liikkeeseen pariin vuoteen.

Yksinäisyyteni helpotti, kun aloitin opiskelut kaksi vuotta muuton jälkeen. On ollut ihanaa huomata, miten nykyään työn, harrastusten ja koulun ohella sosiaalinen media tuo ihmisiä yhteen: Facebookin kierrätysryhmistä lähteneet ystäväringit ovat jotain, mistä vuonna 2012 saattoi vain haaveilla. Itse löysin vuosi sitten Snapchatin kautta puolivahingossa ihmisiä, joita nykyään tapaan säännöllisesti.  

On hienoa, että ihmiset uskaltavat yhä useammin puhua yksinäisyydestä ääneen. Silloin huomaa helpommin, että lopulta emme kuitenkaan ole yksin.”

kysymys_sininen_1.png

Milloin sinä olet ollut yksinäinen? Miltä se tuntuu?

Teksti: 

Lily_Byline_Anne.jpg

Kuva: Istock photos

 

Kommentit (8)
  1. Pahin yksinäisyyden jakso oli elämässäni ikävuosina 16-19. Sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen, käperryin kuoreeni, kaverit kaikkosivat jonnekin ja lopulta unohduin vain omaan seuraani. Kävin koulussa ja töissäkin normaalisti, mutta en oikein jaksanut puhua kenellekään ja toisaalta ihmiset pitivät minua varmaan aika outona, kun välttelin kaikkea syömiseen ja juomiseen liittyvää, en halunnut kertoa itsestäni mitään, kävin tauoilla juoksemassa kenttää ympäri, tekemässä jumppaliikkeitä ym.
    Pääsin yksinäisyydestä eroon parannuttuani ja tavattuani poikaystäväni ja tutustuttuani hänen kauttaan uusiin ihmisiin.
    Tuo jakso elämässäni jätti minuun kuitenkin jälkensä varmaan pysyvästi. Minulla ei ole lapsuuden kavereita jäljellä ja kaikki nykyiset kaverisuhteet olen solminut aikuisiällä. Pelkään edelleen hylätyksi tulemista.

  2. Kiitos kaikille jo tässä vaiheessa kommentoineille <3 Ja näinhän se nimenomaa on, että kun asioista uskaltaa puhua ääneen, ei tunnukkaa olevan enää ihan niin yksin. Anne

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *