Osallistu lehden tekemiseen: Oletko saanut aikuisiällä vanhemmiltasi rahaa?

Toimitus

Tietokoneesi levisi, seuraavaan tilipäivään on kaksi viikkoa ja säästötili hupeni kesän lomalentoja buukatessa. Tai ehkäpä opintotuen takaisinmaksukehotus saapui postissa juuri, kun ensimmäinen oman alan määräaikainen työsuhteesi päättyi, seuraavasta ei ole vielä tietoa ja tili vetelee nollia. Tai ehkä oma lapsesi tarvitsee uuden talvihaalarin juuri, kun omat tulot ovat vanhempainvapaalla normaalia pienemmät ja puoliso lomautettiin. Kun äitisi tai isäsi sitten soittaa ja kysyy kuulumisia, kynnys avautua omasta rahatilanteesta on matala – samoin kun kynnys vastata tarjottuun apuun myöntävästi.

Teemme Trendiin juttua aikuisista, jotka saavat vanhemmiltaan rahallista avustusta: oli se sitten säännöllistä tai pientä avittamista silloin tällöin.

Siksi kysymme: Oletko saanut vanhemmiltasi aikuisiällä rahaa tai muuta taloudellista apua (esimerkiksi asunut heidän omistamassaan asunnossa ilman, että olet maksanut vuokraa)? Jos olet saanut rahaa, mitä tarkoitusta varten? Oletko saanut rahat pyytämättä vai oletko pyytänyt niitä itse? Ovatko vanhempasi antaneet sinulle rahaa säännöllisesti vai vain yksittäisiä kertoja? Oletko maksanut rahat myöhemmin takaisin? Miltä rahan saaminen on tuntunut: oletko ottanut ne mukisematta vastaan vai onko se nolottanut?

Auta meitä jutunteossa ja kerro kokemuksistasi. Kommenttisi ja nimimerkkisi saattaa päätyä juttuun.

Jos haluat mieluummin vastata sähköpostitse, voit lähettää viestin osoitteeseen laura.kangasluoma (at) a-lehdet.fi.

Avustanne jo etukäteen kiittäen

Laura, joka sai viimeksi vanhemmiltaan rahaa syntymäpäivälahjaksi.

Kuva: A-lehtien kuvatoimitus

 

  

Kommentit

paulahelena
ALUAP

Meillä on asuntolaina mun vanhemmilta, taatusti edullisemmilla ehdoilla kuin mitä pankista saisi mutta ihan oikea lyhennettävä laina kuitenkin. Lisäksi mun vanhemmat saattaa osallistua isompiin lapseen (siis heidän lapsenlapseensa) liittyviin hankintoihin ja toki synttäri- yms. lahjoiksi antaa jotain hyvinkin rahanarvoista (ei kuitenkaan koskaan puhdasta rahaa, se ei meidän perheen lahjakulttuuriin kuulu).

Pärjättäis varmasti ilmankin näitä avustuksia, kun ihan hyvätuloisia ollaan itsekin, mutta vanhemmille tota rahaa nyt on ehtinyt kertymään vähän enemmän ja mielellään sitä antavat "ennakkoperintönä" tässä vaiheessa. Mulle tää ei oo ollu ikinä mikään ongelma, sekä mun että mun vanhempien suhtautuminen rahaan on varsin mutkatonta.

Jos mun taloudellinen tilanne joskus olis sellainen, etten omin avuin pärjäis, niin todennäköisesti voisin kysyä vanhemmilta tukea ihan häpeilemättä.

watch this space

Sain ollessani yrittäjänä. Omat säästöt loppuivat, en pystynyt nostamaan itselleni palkkaa enkä tietenkään yrittäjänä ollut oikeutettu mihinkään tukiin. Toimeentulotukeakaan en saanut, koska omistan suvun kesäpaikasta osan (jonka myyminen oli käytännössä mahdotonta, koska noh, kuka ostaisi vain pienen palasen tonttia?). Ainoa vaihtoehto oli siis pyytää vanhemmiltani rahaa elämiseen.

Että terveisiä muuten vaan päättäjille yhteiskunnan (nyt jo entiseltä) lainsuojattomalta, yrittäjältä. 

Kotimamma85 (Ei varmistettu)

Olen joutunut turvautumaan vanhempieni apuun, ja silloin se hävetti nuorta ja ylpeää naista., joka oli siihen asti pärjännyt omillaan useita vuosia. Nykyään en niin akuutisti apua tarvitse, mutta otan sen mukisematta vastaan. Jos äitini tulee onnelliseksi saadessaan ostaa lapsenlapselleen tavaraa, en ala sitä häneltä kieltämään.

Oranssinen

Olen saanut vanhemmiltani rahaa sekä lahjaksi että lainaksi.

Isäni perusti oman yrityksen kun minä olin parikymppinen, minä ja veljeni saimme yhdet osakkeet kumpikin ja tuon osakkeen tuomia osinkoja nautimme melkein nelikymppisiksi, eli siihen saakka kunnes isäni myi firman.
Firman myynnin myötä tuosta yhdestä osakeesta tipahti tilillemme kiitettävä summa verojenkin jälkeen.
Vanhempani ovat myös verottajan määrittämien aikarajojen mukaisesti lahjoittaneet meille molemmille lain verovapaasti sallimat summat.

Joskus koin rahalahjat vähän ahdistavina ja mietin, ettenkö ole heidän silmissään aikuinen, vaikka omillani asun ja hyvää palkkaakin nautin,  mutta puhuttuani asiasta heidän kanssaan  ymmärsin heidän näkemyksensä siitä että he haluavat helpottaa ja ilahduttaa meidän elämäämme taloudellisestikin, kun heillä nyt siihen on varaa: ”teillehän se kaikki perintönä päätyy ja näin saamme mekin nähdä & nauttia rahojen teille tuoman ilon”.
Otan siis saamani rahalahjat vastaan hymysuin ja lämpimästi halaten.

Lasten synnyttyä vanhempani ostivat meille vaunut, rattaat ja paljon muuta tarpeellista ja tarpeetontakin. Varsinkin äitini suorastaan sekosi vauvatavaroiden ja -vaatteiden hankintaan :) Lasten kasvaessa he ovat maksaneet joitain isompia harrastuksiin tai kiinnostuksen kohteisiin liittyneitä  asioita, matkoja ja soittimia.

Vanhempani myös lainasivat meille autorahat 0-korolla ja määrittämättömällä laina-ajalla, kun tarvitsimme isomman perheauton.
Samoin kun olimme ottamassa pankkilainaa talomme remonttia varten, tarjoutuivat he lainaamaan tarvittavan summan 0-korolla.
Näiden lainojen takaisinmaksu on ollut kunnia-asia ja olemmekin ne hoitaneet niin lyhyellä maksuajalla kuin vain olemme voineet.

Ai niin - ja Muumihullu äitini ostaa edelleen minulle jokaisen uuden Muumimukin, niin kuin on tehnyt vuodesta -95 :)

Toivon, että tulevaisuudessa pystyn samalla tavalla avittamaan omia lapsiani ilman että he kokevat sen ”aikuisuutensa” aliarviointina.
Loppuun kuittaan taas isoäitini viljelemän sananlaskun ”jaettu ilo on suurempi ilo”, sopii tuo sanonta rahaankin!
 

cady
tuulta päin

Sain pyytämättä etenkin silloin kun opiskelin ulkomailla tai kun olin harjoittelussa enkä pystynyt tekemään töitä opintojen ohella. Olen siitä kiitollinen sillä rahallinen tuki mahdollisti monia asioita, mutta enää uuden mikron ei ehkä tarvitsisi ilmaantua ovelle vanhempien toimesta heti kun vanha osoittaa vähän rikkimenon merkkejä. Rahallisen avustuksen tarkoitus on varmasti ollut pitkälti mennä säästöön tulevaisuutta varten, mutta sitäkin suurempi osa on mennyt matkustamiseen. Sori äiti. 

pompom (Ei varmistettu)

28v ja edelleen vanhemmat tukevat taloudellisesti. En ole hirveästi tuntenut huonoa omaatuntoa tai osannut hävetä, opiskeluaikana kun talous on muutenkin niin tiukalla, että kaikki apu on tarpeen. Olen asunut vanhempien omistamassa asunnossa useamman vuoden, jolloin maksoin vain nimellistä vuokraa, mistä oli tietenkin iso apu! Tällä hetkellä kun asun yksityiseltä vuokratussa asunnossa, vanhemmat tukevat kuukausirahan verran, 200€ + saattavat silloin tällöin maksaa kampaamokäyntejä tai auttaa isommissa hankinnoissa, vaikka koko ajan vähemmän ja vähemmän näissäkin. Missään vaiheessa en ole pyytänyt varsinaisesti apua, vanhemmat itse ovat päätyneet ja päättäneet "tukitoimista" minulta kysymättä, kuukausirahakin alkoi tulla ihan yllätyksenä. Vanhemmat ovat todenneet vain, että haluavat tukea opiskelemista ja sitä, että opinnot sujuvat ettei esim. töiden takia viivästyisivät liikaa. No, vaihdoin opiskelupaikkaa kesken kaiken, niin opinnot sen takia venyneet, mutta kun vuoden sisällä valmistun, niin sen jälkeen tarkoitus olisi kuitenkin tulla ihan omillaan toimeen.

Olen kuitenkin ajatellut niin, että kuka tahansa vanhempi varmasti mielellään tukee lapsiaan, ja jos se ei vanhemmille itselleen aiheuta suuria taloudellisia vaikeuksia, niin ei siinä mitään pahaa ole. Voisin kuvitella, että tulevaisuudessa kun itse on työelämässä niin tuki on hyvin vähäistä, mutta esim mahdollisesti asuntolainan takauksessa voisin vanhemmilta pyytää apua tai jos lapsia tulee, niin uskon että he oikein vaativat saada ostaa jotain tavaraa vauvalle.

RO (Ei varmistettu)

Sain ja saan yhä. Opiskelen tällä hetkellä, joten elän opintotuella ja kesätyösäästöistä. Tosin vanhempani eivät tue minua oikeastaan muuten kuin maksamalla lukuvuosimaksuni yliopistolla. En koe kynnyksen pyytämiseen (tai heillä antamiseen) olevan suuri, sillä vanhempi siskoni on myös saanut tukea vanhemmiltani hänen ollessa opiskelija. Meillä on muutenkin todella avoin perhe ja läheiset suhteet, ja tiedän että jos vanhemmillani ei olis varaa tukea meitä silloin tällöin, näin ei olisi tapahtunut. Ainoa asia, mitä he ovat pyytäneet vastineeksi, on että autetaan sitten vanhuudessa. En kuitenkaan koe, etteikö minua ja sisaruksiani olisi kasvatettu kovaan työntekoon. Tiedän, että vanhempani voivat tukea meitä koska he tekivät nuoruudessaan paljon töitä ja kituuttelivat todella pienellä rahamäärällä, joten arvostus on todella suuri.

neiti e (Ei varmistettu)

Olen saanut vanhemmiltani rahaa aina, ja saan yhä. He tuntuvat auttavan mielellään hankinnoissa, matkakassan kerryttämisessä ja opiskeluaikana ihan vain arjessa pärjäämisessä. Välillä kun minulla on ollut todella tiukkaa, isä on maksanut vuokran tai ostanut uuden puhelimen rikkoutuneen tilalle. En ole koskaan hävennyt asiaa, mutta toisaalta en ole huudellutkaan saavani rahallista apua vielä näin 26-vuotiaana. Edes poikaystäväni ei taida tietää miten paljon vanhempani sponsoroivat minua. Olen kaikesta saamastani rahallisesta tuesta aivan äärimmäisen kiitollinen, vaikkakin välillä myönnän käyttäneeni sitä hiukan liikaa shoppailuun ja take away -kahveihin.

annn (Ei varmistettu)

Joskus kaksikymppisenä opiskelijana sain kerran vuokrarahat äidiltä. Tuolloin säännönmukaisen opiskeluajan päätyttyä opintotuki ei enää tipahtanut joka kuukausi tilille, vaan sitä piti anoa vain tiettyjä opintosuorituksia vastaan (joita ei kuitenkaan tullut, koska melkein kaikki oli suoritettu). Työttömäksi en edes päässyt, koska olin opiskelija. Sen jälkeen valmistuin ja pääsin työttömäksi peruspäivärahalle, enkä enää sen koommin tarvinnut vanhempien apua :D

Nyt kolmekymppisenä minulla on rahatilanne parempi kuin äidilläni. Joskus olen tarjoutunut auttamaan häntä rahallisesti.

Tepita (Ei varmistettu) http://outlandish-blog.blogspot.fi/

Meidän perheessä tehtiin jo hyvin pienenä selväksi, että jos jotain haluaa, siihen on hankittava rahat itse. Kaikki mitä ihminen TARVITSEE tuli vanhempien puolesta tietysti automaattisesti. Tämä iskostui takaraivoon jotenkin ekstrahyvin ja Lontoossa parikymppisenä asuessani tuli vastaan kuukausi jolloin seuraavaan palkkaan oli kaksi viikkoa aikaa ja tilillä n.8£. Mietin pitkään, hyvin pitkään kehtaanko pyytää 20€ lainaa. Nolotti, ajattelin että sieltä tulee kuitenkin kommenttia "itehän sinne ulkomaille oli pakko päästä!" Kysyin ja tietysti sain 20€. Takaisinmaksusta ei tarvinnut murehtia. Seuraavana päivänä tilillä oli 50€. Pieniä summia, mutta siinä tilanteessa hyvin silmiä avaavia.

Jokin siinä tilanteessa sai minut rentoutumaan kun oli kyse raha-asioista vanhempien kanssa. En kuitenkaan pyydä rahaa kuin ihan vihoviimeisenä vaihtoehtona. Kyllä aikuisen pitäisi palkallaan pärjätä ihan itse. Joulu- ja syntymäpäivälahjaksi saatan pyytää rahaa jos tarvetta ei ole millekään erityiselle. Viimeksi ehdotin huvikseni, että maksaisivat seuraavat lentoni Suomeen... ilolla maksoivat.

Perheemme ei ole koskaan elänyt köyhyydessä tai minkään puutteessa, mutta minut on silti kasvatettu arvostamaan sitä, että tilillä on aina pahan päivän varalle jotain. Säästäminen jokaisesta palkasta tulee jo automaattisesti. Vaikka Suomessa pitkiä aikoja viettäessäni asun vanhempieni nurkissa, he eivät pyydä siitä vuokraa, mutta tarjoudun välillä maksamaan kauppalaskun sun muuta yleistä. Tai ainakin voin täyttää tiskikoneen kun kotoa töitä teen koko päivän joka tapauksessa.

kukka1nen (Ei varmistettu)

En ole koskaan saanut äidiltäni aikuisiällä rahaa, en ole pyytänyt enkä kehtaisikaan pyytää, sillä äitini on itsekin pienituloinen. Tiedän, että hän auttaisi varmasti, jos joskus sellainen tilanne tulisi vastaan. Huolimatta siitä, että olen viisi vuotta elänyt pelkällä opintotuella ja lainalla (ja tulen pari vuotta vielä elämään), ei vielä ole tullut niin tiukkaa tilannetta, ettenkö olisi siitä itse selviytynyt. Olen ylpeä siitä, että olen itsenäinen ja että olen osannut hoitaa raha-asiani niin, etten tarvitse äitini avustusta. Kesätöistä saadut rahat ovat riittäneet myös vähän kalliimpiin hankintoihin. En silti sano, etteikö joskus tulisi aika, jolloin rahallista tukea saattaisin tarvita. Toivon kuitenkin, että niin ei käy.

Äitini on osallistunut toki muuten kuin rahallisella tuella elämääni. Muuttaessani omilleni hän osti minulle uuteen kotiin kivoja ja tarpeellisia tavaroita ja vieraillessani hänen luonaan hän tekee ruokaa ja leipoo. Ei sekään ilmaista ole. Läsnäolo on minusta tärkeämpää kuin raha.

mrl (Ei varmistettu)

En saa yleensä minkäänlaista rahallista tukea vanhemmiltani enkä todellakaan kehtaisi sitä pyytääkään, paitsi korkeintaan lainaa lyhyeksi ajaksi, jos vaikka takuuvuokraan ei olisi tarpeeksi rahaa, mutta asunto jää saamatta ilman. Olen asunut muutaman kuukauden isovanhempieni luona maksamatta vuokraa, kun olin opintojen vuoksi kyseisessä kaupungissa, mutta he olivat vain onnellisia saadessaan seuraa. :)
Joskus, ehkä kuitenkin yhteensä alle kymmenen kertaa, on äitini sujauttanut minulle enintään 20 euron setelin, kun hän on arvannut minun olevan rahan tarpeessa tai hän tietää että olen tehnyt jonkin suuremman hankinnan viime aikoina, kuten kunnon talvitakki tai tarvitsemani huonekalu. Kun asuin väliaikaisesti vanhempieni luona ulkomailla vietetyn lukukauden jälkeen ennen uden asunnon löytymistä, eivät he pyytäneet minulta vuokraa, sillä en olisi saanut siihen asumislisää kuitenkaan. Yksi suurimpia avustuksia, mitä vanhempani ovat minulle antaneet, oli ehdotus maksaa hammaslääkärilaskuni, kun minulle tehtiin juurihoito kahteen hampaaseen eikä minulla ollut juurikaan tuloja. Olen suunnitellut maksavani tämän summan takaisin, vaikka he eivät sitä minulta odota.

Miiruliini (Ei varmistettu) http://videovuokraamontytot.blogspot.fi/

Opiskeluaikoina oli tavallista, että vanhemmat maksoi välillä ruokaostoksia, jos käytiin yhdessä kaupassa tai antoi muutaman kympin silloin tällöin. Nykyään käyn vakituisesti töissä, mutta saan edelleen isältä satunnaisesti esimerkiksi matkarahaa pyytämättä, jos ollaan vaikka lähdössä lomalle. Mistään suurista summista ei ole kyse js vähän asia naurattaakin kun sitä miettii.

hannamariah (Ei varmistettu)

Saan muutaman kerran vuodessa äidiltäni hieman suuremman summan säästötililleni, samoin siskoni. Tili on sellainen, jota käytän vain jos rahat on aivan loppu tai jos täytyy tehdä suurempia hankintoja. Mutta yleisesti jos vanhempani kyselevät tyyliin "pärjäätkö nyt varmasti?" vastaan lähes aina myönteisesti, vaikka oikeasti olisi tosi tiukkaa. Jotenkin sitä haluaa pärjätä omillaan, ja vähän ärsyttää että siskolla on ollut tapana käyttää omia "säästörahojaan" ihan turhanpäiväisiin hankintoihin esim. hiustenpidennyksiin ja sitten on rahat aina loppu...

piiiiaaaa (Ei varmistettu)

olen saanut ja saan edelleen. 24-vuotiaana itse ei enään kehtaa pyytää, jos tiukkapaikka tulee, mutta tilille ilmaantuu välillä yllätys rahaa ja isommissa hankinnoissa vanhemmat tykkää auttaa. Aina kun nähdään niin kysyy tarviiko rahaa.

Mahdoton Nainen

Kyllä olen saanut ja paljon saanutkin (suhteutettuna siis vanhempieni ja omaan tulotasooni). Olen ollut opiskelija jo yli kymmenen vuotta ja pääsääntöisesti pärjännyt opintotuella ja lainalla ja olen myös työskennellyt melkein koko sen ajan kun olen opiskellut, mutta aina silloin tällöin on molemmilta vanhemmilta tullut rahaa sekä pyytämättä että pyydettäessä. Kertasummat eivät välttämättä ole olleet isoja, mutta auttaneet juuri sen verran että on ollu leivälle laittaa muutakin kuin ylähuulta. Myös isommissa hankinnoissa vanhemmat ovat usein tulleet avuksi.

Yksi minulle tärkeimmistä avuista oli se, että vanhemmat auttoivat isolla kädellä kun olin kolme vuotta psykoterapiassa. Edes Kelan tuen saatuani minulla ei olisi mitenkään ollut siihen yksin varaa, koska puhuttiin satasista kuussa.

Itse olen kokenut rahan pyytämisen sitä kiusallisempana mitä vanhemmaksi itse tulen. Kuitenkin joskus on ollut tilanteita jolloin olen kokenut, että on tärkeämpää nöyrtyä kuin jättää jotain oleellista maksamatta. Esimerkiksi masennukseni aikana elämänhallintani oli muutenkin todella huonoa ja monesti laskut jäivät maksamatta kunnes luukusta kolahti kolmas muistutus tai perintätoimiston kirje. Kaiken hyvän lisäksi ajokorttini oli menossa vanhaksi ja kerran väliaikaisen kortin uusineena tiesin ettei jatkoaikaa olisi hevillä tippunut, mutta rahaa minulla ei autokoulun kakkosvaiheeseen ollut. Muistan itkeneeni äidilleni ahdistuneena ja häpeissäni kuinka iso laskupino minua kotona odottaa ja autokoulukin taitaa jäädä käymättä loppuun. Äitini rauhoitti ja sanoi että kaikki järjestyy, hän maksoi autokoulun (en tiedä mistä hän rahat siihen sai koska on itsekin pienituloinen, luulen että omilta vanhemmiltaan) ja itse sain rahatilanteeni vihdoin haltuun maksuajoista neuvottelemalla.

Kokemus on opettanut, että vaikka vanhempani eivät hyvätuloisia olekaan he auttavat kyllä jos tarve ihan oikeasti vaatii. Toivoisin joskus olevani sen verran hyvätuloinen, että voisin vaihteeksi auttaa vanhempiani taloudellisesti.

kr (Ei varmistettu)

Kyllä olen saanut vanhemmiltani taloudellista apua ja saan edelleenkin tarvittaessa. Lähes joka kerta vanhempien luona käydessä äitini muistaa kysyä, että riittääkö varmasti rahat. Olen 27-vuotias naimisissa oleva ja vakituisessa työssä oleva nainen. Olen asunut pois kotoa noin seitsemän vuotta ja siitä lähtien olen aina ollut töissä. En mielestäni koe tuhlaavani rahojani turhaan, vaan silloin tällöin tulee tilanteita, että rahat on loppu.

Asumme mieheni kanssa asunnossa, josta anoppini omistaa 1/3 ja minä mieheni kanssa loput. Kyseessä on tavallaan laina, mutta emme maksa siitä mitään korkoa vaan anoppini saa oman osuutensa pois, kun asunto myydään. Olemme lisäksi ostaneet kaksi autoa appivanhempien lainaamilla rahoilla, joita on maksettu pikkuhiljaa pois.

En kuitenkaan automaattisesti oleta, että vanhempani lainaisivat minulle rahaa. On kuitenkin tavallaan helpottavaa tietää, että joku auttaa, jos tulee tiukkaa. En millään tavalla häpeä sitä, että välillä saan vanhemmiltani rahaa taikka että asumme osittain anoppini omistamassa asunnossa ja olemme lainanneet rahaa myös autoa varten.

iidami
Bambino

Kun tein kandintutkintoani, tuli iskältä joka kuukausi tilille 100€. Se auttoi paljon, olin - ja olen toki edelleen - siitä tosi kiitollinen.

Äidiltä sain rahat uuden vuokrakämpän takuuvuokraan. Opiskelijana kun ei ollut ylimääräistä tonnia kuleksimassa, ja edellisen kämpän takuuvuokraa ei tietenkään saanut takaisin ennen kuin oli muuttanut pois. Ajatuksena oli, että olisin maksanut sen rahan äidille takaisin poismuuttaessani, mutta äiti antoikin sen rahan sitten valmistujaislahjaksi.

En tykkää pyytää rahaa vanhemmiltani: olen oppinut siihen, että rahan eteen tehdään töitä, ja menot sovitetaan tulojen mukaan, eikä toisinpäin. Tiedän, että jos on tiukkaa, vanhemmat auttavat, mutta se on ns. viimeinen oljenkorsi. Poikaystäväni on ihan toista maata: hän on jatkuvasti kinuamassa rahaa äidiltään, mikä ärsyttää minua ihan suunnattomasti.

Liinu-Tiinu (Ei varmistettu)

Olen nuorin neljän sisarruksen sarjasta ja lähtiessäni opiskelemaan äidilläni oli jo selvät sävelet, miten homma toimii: opintolainaa ei nosteta ja sen sijaan vanhemmat avustavat elinkustannuksien kattamisessa. Väänsimme tästä pitkään ja hartaasti, mutta lopulta äitini voitti. Hän oli ja on edelleen sitä mieltä, että jos vanhemmilla on kerran selkeästi mahdollisuus tukea lastensa opiskelua ja elämistä, se tehdään. Jossain taka-alalla on ajatuksena saattanut olla myös se, että lasten elämisen tukeminen on verotonta, kun taas perintövero on melkoinen.

Tasapuolisuuden nimissä äitini on pitänyt lapsuudestani asti kirjaa, mitä kukakin on saanut: kolme pääsi kielikurssille, yksi interrailille. Yksi pääsi Intiaan, toinen sai pianon, kaksi pääsi kesävaihtoon. Kaikkien opiskelua tuetaan ja jos yhden matkaa tuetaan, saavat muutkin saman matkarahan, vaikkeivat olisikaan lähdössä matkalle juuri silloin. Samaan järjestelmään perustuen olen asunut opiskeluaikana muutaman vuoden äitini omistamassa asunnossa, kuten myös yksi sisarruksistani ennen minua.

Opiskelujen alkupuolella minua nolotti, että sain vanhemmiltani rahaa, ja väänsin asiasta useaan kertaan äitini kanssa. Aikuisen (20-vuotiaan :P ) ihmisen kuitenkin piti mielestäni jo pärjätä omillaan. Äitini ei ottanut kieltäytymisiäni kuuleviin korviinsa, kuten ei aiemmin sisarrustenikaan kanssa samasta asiasta vääntäessä ja lopulta hyväksyin, että näin asiat meidän perheessä toimivat. Onneksi opiskelukavereideni joukossa oli muitakin, joilla oli samanlainen järjestely, joten en ollut aivan outolintu. Kiitos vanhempieni tuen, en joutunut nostamaan opintolainaa ja sain keskittyä opiskeluun lukukausien aikana, vaikka kesäisin tottakai tein töitä. Masennuksen haitatessa opintoja ja katkaistessa opintotuen pelasti vanhempien tuki silloinkin.

Vielä työelämään siirtymisen jälkeekin saamme kaikki satunnaisesti elämis-, remontti- tai matkarahaa, aina tasapuolisesti. Töissä ollessamme kellään sisarruksistani ei ole enää erityisen tiukka rahatilanne, mutta vanhemmat yhä muistavat meitä. Syy on edelleen sama: Miksi ei tukisi lapsiaan, kun siihen kerran on tilaisuus?

minna

Saan rahaa (tai jonkun toivomani arvokkaamman jutun) joulun ja syntymäpäivänä. Muutoin tulen toimeen omillani, opintotuen lisäksi käyn töissä. Vanhemmiltani saamani apu on enemmänkin konkreettista: iskä auttoi muutossa ja äiti lainaa joskus autoa. Toisaalta tiedän, että mikäli onnistuisin sotkemaan raha-asiani (tai esimerkiksi opintolainan otto näyttäisi välttämättömänä), tulisivat vanhemmat varmasti hätiin. Joku säästötili minulle ja siskolle taitaa myös olla olemassa, mutta ne rahat ovat todellista "pahan päivän varalle" -osastoa ja toivon, etten joudu tilanteeseen, jossa niihin tarvitsisi koskea.

A. Arokivi

Kyllä meidän perheessä raha kiertää pyydettäessä ja pyytämättä. Unohdin tänään paikallisen korttini kotiin ja pyysin isältä kymmenen euroa suomikortille, jotta pääsen hakemaan kalapuikkoja. Kotiin tultuani laitoin sisarelleni parikymppiä bensarahaa hänen valiteltua tilinsä melkein miinuslukuista saldoa. Minulla oli edelleen rahaa, jotten jaoin omastani.

Olen aina saanut vanhemmiltani, nykyään pääosin isältäni, sekä myös isovanhemmilta rahaa. Isovanhemmilta enemmänkin taskunpohjalle vieraillessa/synttäriksi kymppi tai kaksi, vanhemmilta sitten isompia summia. Isot hankinnat maksaa aika pitkälti edelleen isäni. Kotona isä osti autot, maksoi vakuutukset ja asuin hänen omistamassa asunnossa käyttökuluja vastaan. En ole koskaan hävennyt sitä, että isä kustantaa asioita. Hänellä on mistä kustantaa. En kuitenkaan oleta automaattisesti hänen kustantavan mitään, mutten myöskään kieltäydy "piffauksesta". Ostelena sioita myös salaa, jottei faija tarjoutuisi maksumieheksi, sitten saan kuulla, että mikset sanonut että tarttit telkkaria! Olisinhan mää sulle sen kato hankkinut. Saan siis vanhemmiltani paljon tarpeellista, enemmän kuin puhdasta valuuttaa.

Kotona käydessä isä kustantaa pääosin loman ja maksan itse pääosin vain oman autoilun bensat sekä mitä nyt tule karkkihyllyllä asioitua. En ole isäni rahoja mitenkään ansainnut tai tienannut, mutta kaiketi ihminen saa rahansa käyttää miten lystää. Vaikka sitten kersoihinsa ja jos sanon ei tulee riita, turha siitä sitten kinastella. En kuitenkaan ikinä ottaisi isältäni rahaa, jos hänellä olisi tiukkaa. Päinvastoin, tarjoaisin vuorostani hänelle apua. Rahaa en varsinaisesti koskaan pyydä kun ei ole tarve ja koska jos pyydän 20€ saan 100€ joka on mielestäni liioittelua. Laitan sitten puolet siskolle tai säästöön. Joskus kuun lopussa jos jotain katatrofaalista käy saatan pyytää sitä paria kymppiä.

Olen ihan aikuinen ihminen, kohta 25 ja ihan hyvätuloinenkin. Äitini ja sisareni taas tekevät pääosin pätkätöitä/opiskelevat ja ovat aina ihan uskomattoman perseauki, joten annan hyvän kiertää ja joskus tiputan heidän tililleen rahaa jos kuun lopussa jää "yli" (minulla on palkka viikkoa ennen kuun loppua) tai ostan jotain minkä mainitsevat puuttuvan ja pistän postipakettina suomeen. Minusta on mukava jakaa.

Raha on mulle vain pennosia tilillä, mulla on pahan päivän varalle pienet säästöt, mutta yleisesti ottaen raha on vain valuuttaa joka tulee ja menee. Kun sitä on, haluan jakaa niille joilla ei ole koska olen itse aina saanut tarvittaessa ja vähän tarvitsemattakin.

suvi.h (Ei varmistettu)

Opiskelijana tuloni ovat pienet, joten vanhempien rahallinen tuki tulee usein tarpeeseen. Käyn osa-aikaisesti myös töissä, mutta parisataa euroa kuussa ei paljon mieltä lämmitä. Opintotuki menee kokonaan vuokran maksamiseen. Meidän perheessä raha ei ole ikinä ollut mikään varsinainen puheenaihe tai ongelma. Sitä on ollut aina riittävästi ja sitä ollaan lainailtu toinen toisillemme tarpeen mukaan. Vanhemmat ovat aina antaneet meille lapsille tarvittaessa rahaa, eikä siitä ole pidetty suurta numeroa. Me lapset käymme kaikki osa-aikaisesti töissä opiskelujen ohella, mutta tulomme ovat silti varsin pienet. Ymmärrämme kuitenkin rahan ja työnteon arvon ja uskon myös vanhempiemme sen tietävän. He haluavat tukea meitä rahallisesti ja tekevät sen mielellään. Jos käyn esimerkiksi vanhempieni luona, he saattavat antaa minulle satasen tai kaksi, eikä siitä tehdä sen suurempaa numeroa. Minulle se ei ole mitenkään noloa tai häpeällistä. Se on heiltä vain hieno ele, jonka otan mielelläni vastaan. En tiedä olisiko se noloa, jos olisin esimerkiksi talousvaikeuksissa myöhemmässä elämänvaiheessa.

Niin minä kuin vanhempani tiedämme, että opiskelijan rahatilanne ei ole mikään erityisen hyvä, joten heille ei ole ongelma antaa minulle rahallista tukea. Mielestäni on tavallaan myös vanhempien velvollisuus auttaa lastaan, myös taloudellisesti. Kun lapsia tähän maailmaan tehdään, heistä on myös syytä huolehtia niin kauan kunnes huoltosuhde kääntyy toisinpäin. Tässä elämänvaiheessa rahat ovat tiukassa ja myös vanhempani sen tietävät. He haluavat mahdollistaa minulle mukavamman elämän, jottei jokaista senttiä tarvitse ruokakaupassa säästää. He eivät ikinä puhu rahan takaisinmaksusta, vaan antavat rahan minulle lahjana omasta tahdostaan. Mielestäni olisikin hieman erikoista, jos vanhempani antaisivat rahaa vain lainaksi. Rahalla ei ehkä saa rakkautta, mutta mielestäni sen avulla rakkautta voi ilmaista. Uskon myös vanhempieni antavan minulle rahaa puhtaasti rakkaudesta ja auttamisen halusta. Rahan antaminen on vain yksi ele monien muiden eleiden joukossa, jonka avulla vanhempani haluavat ilmaista, että he välittävät.

Oonaliina (Ei varmistettu)

En ole täysi-ikäistyttyäni ja itsenäistyttyäni saanut vanhemmiltani minkäänlaisia rahallisia avustuksia. Vanhempani ovat pienituloisia, ja valtaosa heidän rahoistaan kuluu pikkuveljeni kalliiseen urheiluharrastukseen + autokoulumaksuihin sekä omiin sairaudenhoitokuluihin. Olen itse sen sijaan aina välillä lainannut rahaa vanhemmilleni, jos heillä on tehnyt tiukkaa. Minulle on opetettu jo pienenä, että omilleen muuttamisen jälkeen vanhempien ei enää kuulu auttaa lapsiaan taloudellisesti - on opeteltava pärjäämään omillaan. Olen todella ylpeä siitä, ettei minun ole tarvinnut tukeutua aikuisiällä vanhempieni apuun - vaikka tuloni ovatkin vain 473 euroa kuussa ( = opintoraha + asumislisä ), mikä hipoo yhteiskunnassamme lähes absoluuttista köyhyyttä, olen selvinnyt koko ajan hienosti omillani.

Minä vain (Ei varmistettu)

Opiskelijana sain kuukausittaista avustusta isältäni. Tämä tuli tarpeeseen ja olen siitä hyvin kiitollinen hänelle, tiedän, että monet asiat eivät olisi olleet mahdollista ilman sitä. Isäni avustuksen lisäksi olen pohdiskellut tätä asiaa useaan kertaan myös siksi, että puolisoni vanhemmat haluavat auttaa meitä kovastikin rahallisesti. Olen aluksi kieltäytynyt ja pitänyt sitä vääränä, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että kyse on suomalaisessa eetoksessa olevasta ihanteesta pärjätä yksin. Mikä siinä on pahaa, että vanhemmat auttavat? Puolisoni on ainoa lapsi ja hänen vanhempansa ovat hyvätuloisia. Se ei ole siis keneltäkään pois. Miksi koen sen hankalaksi? Tai miksi on hankala sanoa sitä muille, että he esimerkiksi kustansivat meidän matkamme ulkomaille? Uskon, että tällaisen lehtijutunkin tekeminen jossain muussa maassa olisi ihan naurettavaa - perheiden toistensa avustaminen ei olisi mikään juttu vaan itsestäänselvyys.

CougarWoman
CougarWoman

Olen saanut - ja saan - äidiltäni rahaa, sekä lahjaksi että lainaksi. Samoin appivanhemmat avustavat tarvittaessa, usein lainalla. Kun myytiin edellinen talo tappiolla (koska oltiin kahden talon koukussa), appivanhemmat ja äitini lainasivat meille yhteensä 15000 euroa, joka jouduttiin käyttämään loppuvelan maksuun. 

Synttärilahjaksi sain äidiltä useita satoja euroja "käytettäväksi johonkin kivaan". Kun äiti tulee käymään, mennään yleensä shoppailemaan ja äiti usein maksaa periaattesta "kun kerran niin harvoin nähdään". Olen joskus sanonut, ettei tarvitsisi, mutta kun äiti kerran nauttii siitä, että saa ostaa ja hemmotella ainutta lastaan, niin miksipä sitä kieltämäänkään. 

Toimitus
Toimitus

Kiitos jo tässä vaiheessa tuhannesti vastauksista! Antaa tulla lisää vaan! :)

Fenkoli (Ei varmistettu)

Vanhempani ovat koko aikuisikäni tukeneet minua ja siskoani "kuukausirahalla", äiti 100€ ja isä 200€ kuussa. Lisäksi isäni omistaa asunnostani 45%, ja on luvannut lyhentää asuntolainaa siihen asti kunnes valmistun ja saan vakituisen työpaikan. Vanhempani ovat hyvätuloisia mutteivät ökyrikkaita. He kuuluvat baby boomerseihin, jotka ovat itse kasvaneet vaatimattomissa oloissa, ja töitä tehden luoneet oman varallisuutensa. Isä kuittaa rahallisen tukemisen "laillisena verosuunnitteluna", äidillä on humaanimmat syyt, hän perustelee avittamista sillä, että kun se kerran on hänelle taloudellisesti mahdollista. Olemme kuitenkin sopineet, että rahallinen avustus loppuu, kun valmistun tai vanhempani jäävät eläkkeelle ja heidän tulonsa pienenevät. Nyt äitini siirryttyä osa-aikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle sovimme, että kuukausiraha saa jäädä ja hän saa kiristää kukkaronnyörejä, jotta pääomaa jäisi leppoisien eläkepäivien viettämiselle.

MariaW (Ei varmistettu)

Vanhemmat jeesas opiskeluaikoina pienillä summilla kun pyysin, joulu -ja synttärilahjoiksi olen saanut hyödyllistä tavaraa tai rahaa matkusteluun. Aina on ollut sellainen varmuus, että jos todella tiukka paikka tulee, niin vanhemmat auttaa. Raha-asioissa ja muutenkin.
Nyt kun käy itse töissä, on kiva vastavuorosesti tarjota esim. äidille teatteri-ilta ja tehä isälle hyvää safkaa. Silti ollaan vielä enemmän siinä asetelmassa, että porukat tarjoo ruuat jne, jos ollaan yhdessä liikenteessä. Näin 28-vuotiaana koen olevani vieläkin vanhempieni seurassa niiden lapsi sen sijaan että oltaisiin tasavertaisia aikuisia. Tottakai vanhempien vanhetessa asetelmat muuttuu, ja niistä pitää vastavuoroisesti huolta.

Paloma (Ei varmistettu)

Työllistän itseni yrittäjänä ja tieto siitä, että voin tarvittaessa lainata rahaa vanhemmiltani yrityksen kulupiikkeihin, tekee työstä huomattavasti vähemmän stressaavaa. Maksan toki nämä pienet lainat aina takaisin. Tämä jousto mahdollistaa oman työn. Toki joudun perustelemaan menoerät ja näin pohtimaan oman tekemisen arvoa ja sitä, kannattaako työtä tehdä intohimosta vai rahasta. Jos lainamahdollisuutta ei olisi, en olisi yrittäjä, sillä lamassa hiihdetään, senhän tietävät kaikki. En ole opiskellut kaupallista alaa vaan muotoilua ja oma yritys on käynnistetty perse edellä puuhun -metodilla. No, ensimmäinen puunoksa on saavutettu, sillä istutaan tukevasti ja nämä muutamat yrittäjävuodet ovat olleet paras koulu ikinä kasvamaan ihmisenä, vastuunottajana ja monialaisena työntekijänä. Uskon omaan tekemiseen sen verran paljon, että arvioin tämän elättävän minut vielä lähivuosina niin, etten tarvitse lainoja.

Isäni osti asunnon siksi, että olen yrittäjä. Asun kaksiossa suht halvalla ja otin asuntoon alivuokralaisen. Maksan kyllä vuokraa, mutta heikompina kuukausina tiedän, että vuokranmaksun kanssa voi joustaa.

Vanhempani ovat olleet tehtaissa töissä koko ikänsä ja ovat nyt eläkkeellä. He ovat olleet erittäin säästeliäitä, se on heidän elämäntapansa. En itsekään tuhlaile rahaa menemään, koska jokainen pennonen on pois yrityksen kassasta. Työnteko on helvetisti ihanampaa kuin shoppaaminen. Ainoat kuluerät ovat ruoka ja matkat.

Minulla on monia autoimmuunisairauksia, joihin ei saa hoitoa yleisessä terveydenhuollossa. Vanhempani auttavat minua lääkkeissä ja hoidoissa ja perustelevat sen sillä, että minä olen heidän geeniensä yhteentörmäyksen tulos. Vitsillä toki, mutta onhan siinä totuuden siemenkin.

Minulle ja veljelleni vanhemmat painotti jo lähes yläasteelta lähtien, että he toivovat meidän opiskelevan ja kouluttautuvan ja haluavat siinä tukea. Oli jo kauan sitten sopimus, että jos vain opiskelemaan lähdetään, niin he haluavat maksaa meidän vuokramme ensimmäisen tutkinnon ajalta. Vanhemmat eivät ole mitään tavanomaista rikkaampia, mutta heillä on hieman ylimääräistä omaisuutta, josta haluavat tukea opintojamme ns. ennakkoperintönä.

Minä oon kantanut tästä tosi paljon huonoa omaatuntoa jostain syystä, vaikka tiedän ettei se vaikuta vanhempien toimeentulemiseen ja se tekee heidät iloisiksi. Minulle on itselleni vaan jotenkin niin iskostunut se, että suomalaisessa yhteiskunnassa on jotenkin kunnia-asia pärjätä omillaan ihan nuoresta lähtien. Minun vanhemmat ovat vannottaneet meidät kertomaan jos on rahasta muuten tiukkaa. Minä yleensä nimittäin sanon kyllä pärjääväni vaikka tilanne olisi mikä. Äiti loukkaantuu ja on jopa kiukkuinen jos sille ei kerro, eikä anna sen auttaa. Minusta on toisaalta todella upeaa nähdä miten paljon he meistä välittävät ja miten paljon haluavat pitää huolta, kun siihen pystyvät, vaikka minkäänlaista velvollisuutta siihen heillä ei enää olisi. Tiedän, että kaikkien vanhemmilla ei sellaista mahdollisuutta rahallisesti ole, joten on kieltämättä myös melko etuoikeutettu olo, että saa opiskella ilman lainaa, eikä tarvitse tehdä ihan niin niskalimassa osa-aikatöitä. Takaisin voimme veljeni kanssa maksaa pitämällä heistä huolta sitten kun heillä on pieni eläke ja tarvitsevat ikäännyttyään apua muussakin kuin rahallisessa puolessa. Minä olen vasta 23 ja valmistun vuoden sisällä, joten koen tärkeäksi vakityön saatuani olla myös vastavuoroisesti mukana vanhempieni elämässä ja siinä tukemisessa tilanteen vaatiessa. 

Minä toivon, että sitten kun alan saamaan kunnon palkkaa, niin voisin pistää sivuun rahaa ja lähettää heidät jollekin kivalle, haluamalleen reissulle.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Lainaa ollaan saatu yllättäviin autoremontteihin, mutta melkoisen nihkeitä ollaan sitä pyytämään. Jotenkin tuntuu, että kyllä nyt kahden työssäkäyvän (vaikka pienituloisten) pitää pärjätä omillaan. Mun vanhemmat osti myös joitain tarvikkeita lapselle (turvakaukalon isoimpana) ja sillointällöin auttavat muutenkin (esim. käydään syömässä ja maksavat meidänkin ruoat). Miehen isä auttaa myös, mutta pienituloisena harvoin rahallisesti.

Opiskeluaikana molempien vanhemmat maksoivat matkarahat kotilomille ja sitten taas meillä käydessään ostivat jääkaapin täyteen ruokaa ja jos jotain tavaraa kotiin tarvittiin niin kustansivat niitä myös.

Meillä menee se auttaminen molempiin suuntiin. Mistään suurista summista ei ole kyse koska emme kukaan kylve rahassa, mutta jos hätä iskee vanhemmat auttaa. Itse oon sitten taas auttanut vanhempia kun niillä on ollut tarvetta. Opintojen alussa vanhemmat ostelivat asioita enemmänkin esim. isän kanssa käytiin aina prismassa kun tuli käymään ja ladottiin jääkaappi täyteen. Nykyään auttaminen on harvinaisempaa ja liittyy aina johonkin oikeaan hätätilanteeseen. Minusta on kuitenkin helpottavaa tietää, että mikään hätä ei olisi niin suuri etteikö apua jostain löytyisi.

ikkiam
LUOMA

Kun muutin omilleni 20-vuotiaana, teimme tilit selväksi. Ilmoitin, että jos tarvitsen ja on hätä pyydän kyllä. Eikä ole olut tarve :--). Muutama kerran tämän jälkeen, eli viimeisen 7 vuoden aikana olen huomannut tilisiirron isältäni, ja kerran olen saanut äidiltä 20e joululahjaksi kun tämä ei ollut ehtinyt hankkia mitään. Nykyään saan leffalippuja mikä on mielestäni paljon parempi.

Rahan saaminen isältä on tuntunut oudolta, koska hän ei ole kertonut asiasta, olen sattanut huomata sen vasta kuukaden päästä siirrosta kun olen joutunut maksamaan jotain laskua, joka ei ole mennyt automaattisesti tililtäni. Olen aina kiittänyt, sillä isäni tuntien olisi turha yrittää maksaa sitä takaisin vaikka olisin halunnutkin. Nykyään tätä ei kuitenkaan enää tapahdu ja hyvä niin. Arvokkainta on yhteinen aika.

Viipsukka (Ei varmistettu)

Opiskelen itse vielä ja vanhemmat avustavat välillä pienillä summilla, varsinkin jos tiedossa on etelän matkaa yms. Enemmän olemme saaneet taloudellista tukea poikaystäväni vanhemmilta. Olemme monesti matkustaneet heidän kanssaan, joilloin maksamme vain minun osuuden matkoista ja nyt ostimme heiltä lainaksi auton. Itse olen ollut aina koulun lomat töissä ja opiskelujen ohella olen tehnyt useampaa työtä. Siksi välillä ylpeyteni kokeen kolahduksen, jos joku esimerkiksi vaatii avustaa minua rahallisesti. Eikö minun uskota pärjäävän itse?
Joskus taloudellinen apu taas on kuin taivaanlahja, kun kukkaron nyörit ovat niin kireällä, ettei solmua meinaa enää auki saada. Itselläni on muutenkin aika ristiriitainen suhde rahaan noin ylipäänsäkin. Tulen avioeroperheestä, jossa on paljon lapsia ja siksi olen tottunut siihen, että raha täytyy ansaita. Mutta en kuitenkaan ole mielestäni pihi, vaikka luulla voisi.
Huomasin myös että monta vuotta vanhempien eron jälkeen sain toiselta puolelta vähän väliä raha. Luulen että se oli yritys korvata menetettyä aikaa. Se kuitenkin tuntui " suosion ostamiselta". En tiedä tajuatteko, mutta se ei siis vain tuntunut oikealta.
Lainaan rahaa välillä myös itse vanhemmilleni tai siskoilleni, kun heillä on tiukkaa.

pemina (Ei varmistettu)

Olen muuttanut kotoa erittäin nuorena, ja yrittänyt pärjätä ilman vanhempien rahallista apua. Saatan noin kerran kolmessa kuukaudessa pyytää tai lainata pienehkön summan rahaa, mutta sekin kirpaisee. Äitini on yksinhuoltaja, ja meitä lapsia on viisi, joten kaikki ylimääräinen vaivan aiheuttaminen aiheuttaa piston omatunnossa.

Jyyli
Spice 'n' Shine

Isäni avustaa minua taloudellisesti kuukausittain. Yleensä kyse on pienistä summista puhelinkeskustelun seurauksena, joka menee suunnilleen näin:

Isä: No onko sulla yhtään rahaa?

Minä: No vähän, kyllä mä pärjään.

Isä: No paljonko? Millon saat seuraavan kerran lisää rahaa?

Minä: No joku parikymppiä, kahden viikon päästä tulee palkka.

Isä: No jos mä nyt laitan sulle parikymppiä.

Minä: Ei tarvii.

Isä: Mä laitan. Että saat syötyä jotain kunnollista.

Minä: No okei, kiitos taas.

(Ja tilillä onkin 50 e :D)
 

 

Pari kertaa isä on pelastanut myös pahemmasta pulasta. Kerran ei ollut rahaa vuokraan ja kerran oli reilulla satasella laskuja maksamatta. Siinä sitten nolona ja itkien soitin isälle, että nyt tarviin apua. Näitä olen maksellut pikkuhiljaa takaisin, muutama kymppi kerrallaan.

 

Ennen kaikkea olen taloudellisesta tuesta kiitollinen. Niin kiitollinen, etten tiedä miten sen osoittaisin. Eihän isäni ole enää elatusvelvollinen, minun pitäisi pärjätä omillaan. Toiseksi minua hävettää. Hävettää, etten sitten pärjännytkään yksin suuressa maailmassa. Hävettää, etten ole ehkä kuitenkaan vielä ihan niin itsenäinen ja aikuinen kuin olin kuvitellut. Mutta joka kerta, kun kerron näistä tuntemuksista isälleni, hän sanoo: "Hoida mua sitten vanhana." Ja niin olen luvannut. :)

 

 

 

HeidiS-

Nuorempana kun lähdin asumaan ulkomaille niin jouduin soittelemaan äidille että lainaatko rahaa, pitäisi käydä vähän kaupassa. Mutta sen jälkeen kun palasin takasin suomeen olen kyllä pärjännyt omillani, nyt olen avustanut välillä vanhempianikin rahallisesti. Asuntolainankin jouduin itse hankkimaan ilman takaajia, koska vanhempani eivät suostuneet sitä takaamaan, onneksi sain! Toisaalta olen ihan tyytyäinen että olen oppinut pärjäämään ihan itse, vaikka kova koulu se välillä on ollut. 

Donnie (Ei varmistettu)

Olen saanut rahallista avustusta vanhemmilta, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän riippuen omasta taloudellisesta tilanteesta. Isäni on myös ostanut minulle auton. Vanhempani ovat aina sanoneet, että totta kai he tukevat opiskeluaikana tai muussa vaikeassa tilanteessa rahallisesti (ja muutenkin). Silti minua hävettää pyytää rahaa vanhemmilta, enkä mielelläni ottaisi sitä vastaan vaikka he tarjoavatkin toisinaan. En halua käyttää vanhempiani hyväksi, vaikka saatan kuulostaakin siltä. Jos minulla on varaa maksaa niin maksan itse, mutta todella vaikeassa tilanteessa pyydän vanhemmiltani vaikka hävettäisi. En ole kuitenkaan mikään tuhlari tai laita rahoja turhuuksiin, en halua pettää vanhempieni luottamusta. Tilanteesta riippuen olen myös äidilleni maksanut takaisin jos niin on sovittu. Isäni ei rahaa minulta ota, vaikka olen tarjonnutkin.
En koe olevani hemmoteltu kakara vaan onnellisessa asemassa, kun minulla on vanhemmat, jotka auttavat ja välittävät, koska tiedän että kaikilla ei ole. Autan itsekin vanhempiani ja sisaruksiani, vaikka en rahallisesti pystyisikään niin muuten. En koe, että rahallisesti auttaminen olisi väärin, perheissä on vain erilaiset tavat ja meidän perheessä autetaan toisia, jos ei rahallisesti niin muulla tavalla.

Kommentoi