Osallistu lehden tekemiseen: Paljasta neuroosisi!

Toimitus

Jäikö kahvinkeitin päälle? Menikö ovi varmasti lukkoon? Pitäisikö tarkistaa? Tarkistamiseen jää helposti koukkuun, kuten myös käsien pesuun, parillisiin määriin tai siivoamiseen. Esimerkiksi Puutalobabyn Kristaliina on paljastanut olevansa yllättävän neuroottinen siisteysasioissa – tosin valikoivasti.

Teemme Trendiin juttua neurooseista ja pakko-oireista ja haluamme kuulla sinun kokemuksesi.

Oletko löytänyt itsesi pyyhkimästä keittiönpöytää viidettä kertaa tunnin sisään? Tarkistatko keittiön laitteita vaikkeivät ne edes olleet päällä? Viritätkö iltaisin aina kolme herätyskelloa siltä varalta, että joku niistä pettäisi? Tai onko sinulla muita pinttyneitä tapoja, jotka tuntuvat enemmän tai vähemmän neurooseilta?

Auta meitä jutunteossa ja jaa neuroosisi kommenteissa tuolla alla. Kommenttisi ja nimimerkkisi saattaa päätyä juttuun.

Jos haluat mieluummin vastata sähköpostitse, niin voit lähettää viestin osoitteeseen aurora.airaskorpi (at) gmail.com.

Teksti: Aurora Airaskorpi, jonka on aina kotoa lähtiessä pakko tarkistaa, ettei liesi jäänyt päälle. Joskus jopa kahdesti.

Kuva: A-lehtien kuvatoimitus

 

Kommentit

HelloAochi

Mun mielestä on hieman loukkaavaa, että täysin terveen ihmisen tapoja kutsutaan neurooseiksi. Kun neuroosihan on oikeasti hyvin rankka paikka monelle.

Toimitus
Toimitus

Virallisesti kai pakko-oire on nimitys oikeasti vakavalle asialle, ja neurooseista puhutaan arkikielessä vähän kevyemminkin. Tarkoitus on kuitenkin käsitellä juuri noiden kahden asian rajaa: niitä on sekä vaarattomia että rankkoja. Tarkoitus ei ole loukata ketään!

Vau mikä vauva!

Mulla pisti ihan sama silmään. "Tarkistan kahvinkeittimen kahdesti" on aika kaukana neuroosista tai pakko-oireesta – kahdenkymmenen kerran pakollinen rämpytys vähän väliä lienee lähempänä. Trendi toki on viihdelehti, mut "nimitys on kai tää, arkikielessä sitä sun tätä" ei silti oo musta ihan kohdallaan jostain sairaudesta puhuttaessa. Ns hassut pakkomielteet ja arkea todella vaivaavat seikat vois mun mielestä eritellä jo alkuperäsessä tekstissä :)

annakarin
Anna Karin

Mä panikoin joka kerta sitä laitoinko auton ovet lukkoon. Painan sitä lukitusnappia noin tuhat kertaa ja silti kaupungilla mietin, että ei ne ovet nyt varmasti ole lukossa ja joku kähmii sieltä autosta jotain arvokasta (kuten jäätyneen satsuman). Olen lohduttanut itseäni sillä tiedolla, että isoveljeni autoon murtauduttiin, vaikka auton ovet olivat auki. Idiootti autovaras oli ensin rikkonut ikkunan ja vasta sitten huomannut, että hups - ovethan olikin auki. 

CougarWoman
CougarWoman

Mä en kestä jos asiat on vinossa tai epäsymmetrisesti: taulut vinossa seinillä, pöytäliina vinossa, liinan päällä olevat esineet epäsymmetrisesti (vaikka neliönmalliset kynttilänjalat, joista toinen suorassa ja toinen  "kulmallaan"). Lautaset täytyy laittaa kokojärjestyksessä astianpesukoneeseen (ei siis niin että pikkulautanen - iso lautanen - pikkulautanen).  Rakas aviomieheni sitten piruuttaankin aina "vinottaa" meidän taulut ja "epäsymmetroi" kynttilänjalat, ettei vaimolla lopu tekeminen :D Ihan hyvää terapiaahan se kyllä on, katsoa kuinka kauan kestää "kaaosta" ennen kuin on pakko suoristaa ja oikaista. 

Toisaalta taas mulla ei ole minkäänlaista pakkomiellettä siivoamiseen, lattialla saa olla vaikka niin paljon koirankarvoja että niistä saisi rakennettua ylimääräisen koiran, tiskit saa rauhassa pinoutua tiskialtaaseen, ym. Jos jäätelöä tippuisi vessanpöntön renkaalle nuolisin luultavasti sen kummempia miettimättä pois (eipä silti, en syö jätskiä vessassa - mutta näin niinkuin hygieniapointtina). 

Aida-amanda (Ei varmistettu)

Olen hygieniafriikki. Ovenkahvoihin ja yleisiin hanoihin koskeminen on superällöä. Pelkään sairastuvani heti, jos en ole pessyt käsiäni juuri ennen kuin kosken ruokaan tai kasvoihini. Kamalinta on, jos vaikkapa illanistujaisissa on sipsikulho, enkä voi olla varma, ovatko muut pesseet kätensä ennen kuin ottavat siitä. Asuntolaeläminen on (onneksi) hieman höllentänyt pipoani, koska en kehtaa enkä jaksa olla koko ajan hinkkaamassa paikkoja puhtaaksi. Enkä muuten ole ollut flunssassa kertaakaan tänä syksynä.

Heidi K (Ei varmistettu)

Itselleni on todella tärkeää, että kotona kaikki tavarat ovat niille tarkoitetuissa paikoissa eivätkä loju ympäriinsä asuntoa. En voi illalla rauhoittua kunnolla ennen kuin olen kerännyt ympäriinsä lojuvat vaatteet kaappiin tai pyykkikoriin ja siirtänyt muut päivän aikana levinneet tavarat omille paikoilleen. Myös keittiön tulee olla ojennuksessa ja olen pari kertaa myöhästynyt koulusta kun on ollut pakko jäädä tiskaamaan astiat aamupalan jälkeen :D Muuten en kyllä ole mikään siivousfriikki mutta yleinen sekasorto ajaa raivon partaalle!

MariWLZ
The Good Vibes

Mun pitää tarkistaa ennen nukkumaan menoa, että herätyskello on varmasti päällä ja oikeessa ajassa. Saatan välillä yölläkin herätä siihen,että pitää tarkastaa herätyskello :D

Mekotusta

Kaapinovineuroosi. Joku meidän kahden ihmisen taloudessa jättää aina kaapin ovet auki, ja minä laitan ohi mennessäni kiinni. Jääkaappi ja pakastin menevät yleensä saman tien kiinni, mutta esim. riisijuomapurkki voi seistä pöydällä koko päivän, ellen kulje perässä laittamassa tavaroita kaappiin. Välillä pitää nousta sängystä läimäisemään raolleen jätetty vaatekaapin ovi kiinni ennen kuin voi oikeasti laittaa nukkumaan.

Nainen92 (Ei varmistettu)

Mulla on tullu viime vuosina semmonen et joka kerta kun keittiössä on syöty sen jälkeen joka paikan on oltava puhtaana, samoin ennen nukumaan menoa keittiön pitää olla siisti eli tiskialtaassa ei saa olla mitään likasia astioita tai muuta ylimäärästä. Ja sitten jos oon lähdössä ulos niin mun huoneen pitää olla siisti ja myös keittiö:D

pieta
Ruista Ranteessa

Olin aiemmin tosi neuroottinen tarkistamaan laukkuni sisällön kun lähdin kotoa, mutta kun veljeni mainitsi miten neuroottista se on, opettelin eroon tavasta. Nykyään olen neuroottinen lähinnä siitä, että kotona tavarat pitää olla paikoillaan ja siististi. Yleensä avomiehen jäljiltä tavarat ovat missä sattuu tai vähän vinossa tms. jota en voi sietää. Tavaroiden järjestelyn lisäksi erityisesti keittiön tasojen ja sohvapöydän pyyhkiminen toistuvat tiheään. En voi myöskään jättää esim. siivoamista kesken yön yli, vaan se on pakko tehdä yhtenä päivänä. 

titti (Ei varmistettu)

hei, ohi aiheen, miten lisätään kuva kommenttiin?

Mulla ei ole mitään siivoukseen liittyvää neuroosia, mulle on ihan yks hailee, onko siistiä vai sotkusta. En jaksa tarkistella avaimia, osaltaan tosin siksi, että en saa oveani lukkoon ulkopuolelta ilman avainta. Vedenkeittimet, hellat, hanat, luotan kyllä siihen, että älysin ne laittaa kunnolla kii.

 

Mutta, teeni suhteen oon tosi tarkka: tietyn lämpöstä vettä tietyn verran, tietynlaisia teelehtiä, värin pitää olla just eikä melkein jne. Miehen olen opettanut tekemään teetä mun toiveiden mukaan, ja neljän vuoden koulutus alkaa hiljalleen tuottaa tulosta. Töihin vein omat teet, kun en vaan pysty juomaan niitä tarjollaolevia puru-Liptoneita. 

 

Toinen neuroosi liittyy koruihin, en voi lähteä mihinkään ilman korviksia. Ihan sama, onko meikkiä tai paskanen tukka, senhän voi ainaa vetää sykerölle, mutta korvikset on jumankeuta oltava. Eikä mitkä tahansa, vaan niiden pitää sopia vaatteisiin, oli ne vaatteet sitten mieheltä lainatut kuusi numeroo liian isot kollarit (jotkut pienet nappikorvikset), siistit toimistovaatteet (keskikokoiset roikkuvat, mätsäävää väriä tai kirkuvat kontrastikorut) tai bilevermeet (mo' bigger, mo' better). 

Oho, jopas tuli reilut kappalejaot :D

Nipsunalle

Mulla on kans siivousjutuissa yllättävän neuroottisia ajatuksia. Oman kodin pitää olla tiptop. En kuitenkaan siivoa joka päivä, vaan neuroottisuus korostuu erityisesti silloin kun kaveri, tuttu tai perheenjäsen on tulossa kylään. Minun on PAKKO järjestää. Se tuottaa kummasti mielihyvää itselle, kun saa järjestettyä esim. keittiön, wc:n ja olohuoneen. Jos on paljon aikaa, siivoan ihan kunnolla: imuroin ja pyyhin pölyt. Vähintään otan isoimmat roskat pois, jotka minua häiritsevät. Järjestely on se mun juttu..

Kaikkein pahin paikka missä siivoamis "intoni" näkyy, on keittiö. Se on tärkein paikka minulle siisteyden kannalta. Välillä poikakaveri huomauttaa minulle kiusoittelevasti, miten pystyn olemaan tiskirätti kädessä. Siinähän se suurin bakteeripesäke on, vai onko? Bakteereita en siis kammoa. Suurin päänvaiva on järjestys kotona, tavaroilla.

En halua vähätellä neuroottisuutta. Mielestäni siivoushaluni/intoni ja nämä "pakolliset" toimenpiteet ovat terveen ihmisen ajatuksia ja toteutuksia. Minusta on kuitenkin kiva, että toimitus on ottanut tällaisenkin asian puheeksi ja haluaa että meiltä kysytään ja kuunnellaan, missä terveen ja järjettömän raja menee tai tulee vastaan.

HelloAochi

No, jospa minä osallistuisin keskusteluun ihan vain muutamalla esimerkillä.

Eilen viikkasin pyykkejä kaappiin siinä seitsemän maissa illalla. Huomasin, että yksi sukka oli pariton. Katsoin kuivausrekin alta, ei. Katsoin pesukoneesta, ei. Katsoin pyykkikorista, ei sielläkään. Nostin sohvan ylösalaisin, ei ollut. Tyhjensin lapsen lelulaatikon, ei sielläkään, Vedin kirjat kirjahyllystä, ei löytynyt. Imuroin. Katsoin jääkaapista. Vedin kaikki vaatteet ulos kaapeista ja tuuletin ja uudestaan viikkasin ne. Tässä vaiheessa kello on oli noin 10. Lapseni itki väsymystään. Luin hänelle nopeasti iltasadun, samalla itkien - en kestä tunnetta, että en kontrolloi omaa asuntoani ja sukkiani. Saatuani lapsen nukkumaan, jatkoin penkomista. Asunto oli jo ihan mullin mallin, mutta en voinut jättää yhtään paikkaa tutkimatta. Lopulta, noin klo 3 aamuyöstä, sukka löytyi puhtaan, jo viikkaamani lakanan sisältä. Kaapista. Sitten siivosin vielä paikat järjestykseen ja pääsin nukkumaan viiden maissa. Kuudelta soi herätyskello.

Viime viikolla tuttuni ilmoitti facebookissa että hänen tyttärellään on täitä. Muutaman päivän taistelin urheasti vastaan, yritin olla antamatta ajatukselle periksi. Kuitenkin torstain ja perjantain välisenä yönä ajatus vei voiton. Heräsin yöllä siihen, että kuvittelin pääni kutisevan. Vietin koko loppuyön (kahdesta kuuteen) kampaamalla vessassa pääni verille täikammalla. Tuskin tarvitsee sanoa, että ei löytynyt täitä.

Olen ollut useana yönä varma, että asunnossamme on (täiden lisäksi) muun muassa lutikoita, sokeritoukkia, riisihäröjä, turkiskuoriaisia, ihrakuoriaisia jne. Olen kohta puolen vuoden ajan googlettanut näitä kaikkia, osaan tunnistaa kaikki eri öttiäiset ja tiedän miten niitä torjutaan. Kylässäkin ollessani syynään kaikki lattialla näkyvät roskat. Kotona imuroin kolme kertaa päivässä, vaihdan lakanat aamuin ja illoin ja suihkutan asuntoon usean pullollisen Raidia kerran viikossa.

Jos lapseni syö leipää ja murustaa lattialle, raivoan hänelle. Yhtään murua ei saa olla asunnossa vallattomana, ettei tule ötököitä. Roskapussia säilytän katonrajassa roikkumassa (ei ainakaan toukat pääse) ja se viedään ulkoroskikseen kahdesti päivässä. Yksikään tekstiili ei saa olla lattialla (ei vaatteita, ei mattoja) ei pöytäliinoja, ei koristetyynyjä. Pipot ja lapaset ja huivit säilytän pakastimessa.

Kaikki villavaatteet säilytän pusseissa parvekkeella, mistä uskallan ottaa niitä käyttöön vain pakkasöiden jälkeen. Pyykkipussi roikkuu myös korkella, ja pyykkikone pyörii päivittäin, ettei likapyykkiä pääse kertymään. Needless to say, pesen KAIKKI tekstiilit kuudessakympissä. 

Asuntomme on siis aina täydellisen siisti, ja ihan kaikilla tavaroilla on oma paikka. Paikoista ja järjestelystä ei lipsuta. Astiat tiskaan tietysti saman tien ruokailun jälkeen, ikkunat pesen kerran viikossa. Hellan ja jääkaapin takaa imuroin päivittäin, ja pyyhin listat tolulla.

Jokaisen valvotun yön jälkeen mietin, että minun olisi ehkä haettava apua. Sitten tulee päivä ja työ ja kaikki tuntuu huvittavalta. Mutta on kieltämättä ollut aika raskasta.

Toimitus
Toimitus

Huh, ymmärrän, että et halua suhtautua tähän aiheeseen liian kevyesti. Kuulostaa kovin raskaalta. Suuri kiitos kommentista!

HelloAochi

Ja minullahan ei siis edes ole mitään diagnosoitua neuroosia :) Muuten vaan vähän vaikea kausi.

Vierailija (Ei varmistettu)

HelloAochin kommentin innoittamana päätän nyt itsekin vähän avata omia, aika vaikeita neuroosejani. Joka on siis yllättävän hankalaa, koska en ikinä puhu neurooseistani, enkä edes kunnolla myönnä suurinta osaa niistä.

Minulla on diagnoosi jo muutaman vuoden takaa, keskivaikeasta vaikeaan vaihteleva pakko-oireinen ahdistuneisuushäiriö. Jotta saisitte minkäänlaista oikeaa kuvaa siitä, miltä tuntuu olla todella pakko-oireinen, ja miten se eroaa ns. "harmittomista" oireista, on varmaankin helpointa kuvailla tavallista arkipäivääni.

Aamulla herään puhelimeni herätykseen. Sammutan sen, mutta en voi laittaa puhelinta pois, ennen kuin olen tuijottanut sitä useita minuutteja, varmistaakseni, että kaikki on kunnossa. Jos kello siityy minuutilla eteenpäin tänä aikana, tuijotus alkaa alusta. Seuraavaksi siirryn vaihteleviin aamutoimiin. Vessassa käydessä pyyhkiminen tapahtuu niin monta kertaa, että kulutan noin yhden vessapaperirullan päivässä, ja aloitan toista. Käsien pesu se vasta jännittävää onkin; hanan voi avata kädellä, mutta se tulee aina sulkea kyynärpäällä. Saippuaa tulee pyöritellä käsissä ainakin viisi kertaa (yhtä monta kuin on perheenjäsentä, näin mukamas varmistan, ettei yksikään heistä kuole ainakaan tänään.), ja itse käsien hinkkaus muistuttaa lääkärien tyyliä pestä kätensä ennen leikkausta. Kuivatessani käsiä pyyhkeeseen, pyyhe täytyy asettaa takaisin "juuri oikein", mitä se sitten ikinä onkaan, jossain vaiheessa kaiken sen asettelun jälkeen vaan "tuntuu" siltä, että nyt se on oikein. Jeps. Vessan oven kahvoihin ei kosketa käsillä, koskaan, missään, ikinä.

Aamupalaa, kuulostaa hyvältä, teoriassa... Jääkaapin oven voin sentään avata normaalisti, mutta sulkeminen onkin sitten astetta jännempää. Minun täytyy jälleen kerran tuijottaa sen sisältöä, ja varmistaa että todella näen mitä siellä on, ja missä. Eihän tässä ole järjen hiventäkään, mutta näin se vaan nyt on. Kun lopulta saan tuijotuksen katkaistua, ja oven kiinni, alkaa "painallus", eli naputtelen, tai työnnän (riippuu ahdistuksen määrästä) ovea tietyssä rytmissä, kunnes "tuntuu" siltä, että nyt on hyvä. Sama siis toistuu joka kerta, kun otan tai laitan jotain jääkaappiin. Teen keitto on yhtä tuskaa, keitintä pitää huuhdella ja ravistella "vanhentuneesta vedestä" (maksimissaan edelliseltä päivältä) niin monta minuuttia, että järkihän siinä lähtee. Teepussia kaapista ottaessani, sama skannaustoimenpide koko kaapille. Ovea ei sentään tarvitse hirveästi painaa, koska se on vain tavallinen kaappi, ei sellainen kuin jääkaappi, jonka auki jättäessäsi haaskaat sähköä ja saatat pilaannuttaa kaiken sisällön.

Varmaan saatte jonkinlaisen kuvan siitä, mitä on elää OCD:n kanssa. Ja tämä ei ole kuin vasta alkua kaikelle. Kuvitelkaa, että ihan jokainen asia, mitä teette, teidän täytyy tarkistella ja uudelleen tarkistella sitä, tai rusennutte ahdistuksen alle. Laitan housut jalkaan, tuijotain vetoketjua että se on v a r m a s t i kiinni, ja nyin sitä pakonomaisesti. En ole vuosiin voinut lukea rentoutuneesti mitään, koska yhden sivun - yhden lauseen lukemiseen ja uudelleen lukemiseen, jotta VARMASTI ymmärrän sen, menee niin kauan, että olen aivan uupunut ja hermoraunio. Kaikki mitä katson, joudun uudelleen katsomaan sitä, uudelleen ja uudelleen. Usein ainoa, millä saan tuijottelu- ja varmistelukierteen katkeamaan, on kipu. Jos jokin painallus alkaa todella sattua, sitten olen ikään kuin lunastanut itseni irti siitä.

Varmaan herättää jonkilaisia kysymyksiä? Minkälaista elämää olen voinut elää tällaisena? Olenko töissä, ja jos, niin miten ihmeessä voin tehdä mitään? Parisuhde??
OCD:n perusjuttuja on salailu, pyrit pitämään rituaalisi ja ahdistuksesi niin piilossa kuin voit. Useimmiten sen onnistuu, ja vieläpä aivan naurettavan helposti. Jos joku huomaa sinun tekevän jotain kummallista, he vain yrittävät olla ajattelematta sitä. Siksi olen alkanut viime vuosina itse ottamaan tätä puheeksi, tehnyt siitä vitsiä, ja yrittänyt saada ihmiset ymmärtämään. Ei tällaista kukaan jaksa yksin.
Minulla ei ole läheisiä ystäviä jäljellä, koska ahdistuksissani en jaksa mitään ylimääräistä päivästä selviämisen lisäksi. Olen alkanut muuttua klonkkumaiseksi erakoksi, joka sähisee oven raosta postimiehelle, joka viattomasti yrittää toimittaa sinulle tilaamaasi Battlestar Galactica-boksia.
Jollain ihmeellisellä voimalla olen onnistunut saamaan hyviä ja pitkiä parisuhteita. Poikaystäväni ovat ymmärtäneet, tai ainakin yrittäneet. Terapiassa olen käynyt sen muutaman kerran, mitä Kelan vaatiman arvion saamiseen tarvitaan.

Mistä tämä kaikki sitten oikein johtuu? Ahdistuksesta ja pelosta. Toteuttamalla pakkotoimintoja saat illuusion kontrollista, mutta se on vain harha, ja oireet vain pahenevat. Silloin kun pakkotoiminnot ja ajatukset vievät huomattavan osan ajastasi, ja vievät sinulta jotain pois, on aika hakea apua.

Minäkin aion.

HelloAochi

Kiitos sinun, uskalsin soittaa lääkäriin. Nyt minullakin on sitten ihan virallinen diagnoosi, mitä se nyt auttaa, mutta ehkä tästä pikkuhiljaa alkaa paraneminen.

marju b. (Ei varmistettu)

Muutin kauas kotoa lukioon. Sopeutuminen tuotti aluksi vaikeuksia, ja näin jälkeenpäin ajatellen olin silloin monella tapaa neuroottinen. Järjestelin esineitä milloin mitenkin, sain jonkun ajatuksen päähäni ja sitten niiden piti olla juuri niin. Kävellessäni kadulla minun piti aina hypähtää katukivetykselle (ei saanut astua normaalisti vaikka olisi ollut kuinka väsynyt tai raskas kauppakassi kädessä), potkaista isompia kiviä ja ehtiä valopylvään ohi ennen takaa tulevaa autoa. Huvittavin oli ehkä pakkomielle hyppiä koulun pihassa oleva ruudukko aina läpi kun oikaisin pihan poikki kotiin. Tämä jäi väliin vain jos lähellä oli silminnäkijöitä. Tiedostin itsekin, ettei toiminnoissa ole mitään järkeä, mutta ne eivät haitanneet elämääni niin paljon että olisin hakenut apua. Toisaalta olisi tehnyt hyvää ylipäätään puhua jollekin ulkopuoliselle itsenäistymiseen ja yksinäisyyteen liittyvistä asioista. Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin minulla ei ole oikeastaan mitään neurooseja. Tunnen olevani hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mielestäni avun hankkimiseen pitäisi olla matalampi kynnys ja terapia tekisi hyvää ihan jokaiselle ihmiselle ainakin jossain elämän vaiheessa. Tärkeää on olla myös armollinen itselleen.

Iidelle (Ei varmistettu)

Minulla on iPhoneeni lisätty maailmanaikoja eri puolilta maailmaa, eli Suomen lisäksi, näen myös esim. New Yorkin, Sydeneyn ja Pakistanin kellonajat. Kaikissa paikoissa minulla asuu tuttuja, ja aina ennen nukkumaanmenoa minun täytyy katsoa paljon kello on missäkin ja näin voin kuvitella mitä he tekevät juuri tällä hetkellä. En voi mennä nukkumaan ellen katso kellonaikoja ja mieti ulkomailla asuvia tuttujani. Joskus teen tätä myös muina aikoina, mutta ennen nukkumaanmenoa on pakko! Onhan kyseessä ehkä jonkin sortin neuroosi, mutta ei se minua kovasti haittaa. Ihan kiva tapa jopa :)

WcPaperi (Ei varmistettu)

Mun neuroosi on wc-paperin kääntäminen oikein päin. Siis siten, että se tulee seinänpuolelta alas ja se on helppo noukkia. Kaikista pahinta on se, että osaan myös huomauttaa varsinkin ystäviäni asiasta. Neuroosi on niin paha, että yleisissä vessoissa (kauppakeskukset, jäähallit yms.) murtaudun wc-rulla -telineisiin ja kääntelen rullat oikein päin. Kavereille selittelen, että "olipas jonot" tai "jäin suustani kiinni".

JH (Ei varmistettu)

Mulla on paljon pienimuotoisia neurooseja. Varsinkin kun stressaan paljon (viimeiset kolme vuotta putkeen), ne vaan pahenevat. Moni näistä liittyy mun omaan kroppaan ja sen kontrolloimiseen - nimittäin näppylöihin. En omista juurikaan finnejä, mutta käyn joka ikisen ihohuokosen ja mustapään läpi. Nypin kulmakarvat joka aamu ja ilta niin, että pienen pienikin karvatuppi lähtee pois. Tämän lisäksi puristelen rintarauhasiani joka ilta, jotta saan sieltä "mönjät" pois. Sama pätee alakerran limakalvoihin, jossa on rauhasia ja ne on PAKKO puristaa läpi joka ilta. Muuten ei voi mennä suihkuun. Näiden outouksien lisäksi mulla on pakkomielle kontrolloida omasta kropasta lähteviä hajuja. Kainalon, jalkojen, intiimialueiden ja suun hajuja. Tämä aiheuttaa sen, että pitää koko ajan tarkistella, että miltä haisee ja mitä voin ite tehä sille. Joskus huomaan töissäkin jumittuneeni vessaan, koska jäin ihmettelemään valkovuotoni hajua. Aina noloa. En edes kehtaa jatkaa tätä listaa...

mandi (Ei varmistettu)

Mulla diagnosootiin ocd seitsemännellä luokalla. En kyennyt istumaan julkisilla paikoilla, koskemaan oven kahvoihin, koskemaan ihmisiin, syömään julkisella paikalla, menemään edes omaan kotisuihkuun ilman varvastossuja, käyttämään kerran käytettyä pyyhettä, nukkumaan samoissa lakanoissa kahta yötä, syömään mitään kosteaa. Pelkäsin likaa aivan järkyttävän paljon. Saatoin lähteä kesken koulupäivän tarkistamaan sähkölaitteita, kaikkien ovien oli oltava auki, puin kolmet sukat aina päällekkäin, kolmessa puhelimessa soimassa kussakin kolme herätystä, muovimukeihin en edes koskenut, suihkun lattia tuli huuhdelma useita kertoja ennen kuin se oli tarpeeksi puhdas, saunan lauteilla ei voinut istua, uiminen ei tullut kysymykseenkään, ihmisiä ei voinut katsoa silmiin... Kaikki aivan täysin järjettömän turhia asioita, silloin ne vain loivat täydellisen turvaverkon jonka suojaan pääsi piiloon.

Kommentoi