Päivän kysymys: Oletko haaveillut työsi lopettamisesta?

Toimitus

Pysähdy hetkeksi, ja mieti kulunutta työpäivääsi. Minkälainen se oli? Heräsitkö aamulla tyytyväisenä uuteen päivään, vai tuntuiko töihin lähteminen takkuiselta? Entä miltä päivittäiset työtehtäväsi tuntuivat – tartuitko innolla uusiin haasteisiin, vai tuntuiko sinusta, että työtehtävät kaatuvat niskaan?

Mitä vaikeammalta töissä oleminen tuntuu, sitä matalampi on monesti myös työmotivaatio. Ilman motivaatiota töissä ei jaksa yrittää: sitä vain kangistuu vanhoihin kaavoihin, ja haluaa päästä tehtävistä nopeasti eroon. Kun ei ole motivaatiota, ei ole myöskään tavoitteita, tai työstä saatavia saavutuksia.

Lotta wants it all päätti lopettaa väliaikaisen työnsä ravintola-alalla ja keskittyä täysillä siihen, mitä rakastaa: vaatetusalaan. Opintolainan nostaminen alkoi painaa vaa'assa lopulta epämukavaa työntekoa enemmän, kun Lotta tunsi itsensä jatkuavasti väsyneeksi, eikä ehtinyt tehdä asioita, joista oikeasti nauttii.

Meitä kiinnostaisikin nyt tietää, mitä te ajattelette aiheesta. Oletko tyytyväinen nykyiseen työhösi, vai oletko haaveillut esimerkiksi uranvaihdoksesta? Siis:

Oletko haaveillut työsi lopettamisesta?

 

Teksti: Hanna, joka on superonnellinen löydettyään alan, joka tuntuu aidosti omalta – enää pitäisi löytää se unelmien työpaikka.

Kuva: All Over Press

Kommentit

CougarWoman
CougarWoman

Todellakin olen. Mitä kauemmin olen myyntialalla pukuheebojen ympäröimänä itsekin samalla lailla joukkoon sulautuvana, sitä varmempi olen että tämä ei tosiaankaan ole minun juttuni. Kadehdin ystäväni miestä, joka jätti uransa ja alkoi tatuoijaksi ja teki näin harrastuksestaan työtä.

Minä en  haluaisi myydä vain siksi, että osakkeenomistajamme voisivat vetää enemmän osinkoa. Tunnen, etten tee mitään yhteiskunnallisesti tai edes henkilökohtaisestikaan hyödyllistä, ja on itseasiassa aika sama, tekeekö tätä hommaa minä vai joku muu. 

Tiedän myös, mitä haluaisin tehdä. Haluaisin kirjoittaa. Tai kääntää muiden kirjoituksia. Tai tehdä kumpaakin. Mutta ei sitä noin vaan laiteta hanskoja naulaan, taloudellinen osavastuu asuntolainasta ei hyväksy jakkupuvun lopullista henkaroimista ja "taiteilijaelämän" aloittamista. 

Teen (nykyistä) työtä vain pystyäkseni rahoittamaan vapaa-ajalla mukavaa elämää kaikenkarvaiselle perheellemme, mikä sinällään kyllä on ihan riittävä motivaatio siihen, että teen työni hyvin, vaikkakaan en sydämellä. 

Oranssinen
50 shades of a Lady

En ole pelkästään ajatellut, vaan lähtenytkin:

Suora lainaus keväisestä tekstistäni:

"Olen siis yksi näistä monista nykypäivän eläjistä, jotka on YT-neuvottelujen seurauksena irtisanottu siitä "vakkariduunista", jota kuvitteli tekevänsä lopunikäänsä hamaan eläkepäätökseen asti. Olen kuitenkin erilainen siinä mielessä, että kun huhut osastomme joutumisesta karsinnan alle, minä suorastaan viittasin ja hihkuin "MinäMInäMINäMINÄ!"...
Olin jo vuotta aikaisemmin ollut sairauslomalla työuupumisen takia ja sen jälkeenkin pariin otteeseen kotona keskustellut, josko vain irtisanoisin itseni ja hyppäisin tyhjyyteen - minulla oli koko ajan paha olla, en nukkunut, olin helvetin ärtynyt lapsille, miehille, itselleni, töissä en enää pitänyt mistään ja yleinen asenne "nykypäivänä saa olla tyytyväinen kun on töitä" ei vain istunut ajatusmaailmaani. En jotenkin saata ajatella, että TYÖ on elämäni tärkeysjärjestyksessä se ykkönen, jonka alttarille on uhrattava kaikki muu.

Kun siis "yllätyksenä" esimieheni pyysi minua palaveriin firman henkilöstöpäällikön luo tiesin mistä on kysymys ja osasin odottaa keskustelua. Henkilöstöpäällikkö taisi tosin pettyä reaktiooni, kun hihkaisin "tämä on vuoden PARAS uutinen, KIITOS" ja nauroin päälle. Oma esimieheni kyynelehti vieressä olevansa pahoillaan, mutta lohduttelin häntä olevani todella onnellinen tilanteesta.
Seuraavana aamuna menin töihin kuoharipullot kilisten, siivosin pöytäni ja tarjosin työkavereille kuplajuomaa ennenkuin läksin hoitelemaan paperiasioita palkkaosastolle. Fiilis oli suorastaan euforinen ja askel keveä kuin pikkulapsella."

Tällä hetkellä opiskelen tieto- ja viestintätekniikkaa, en ole katunut sekuntiakaan sitä, että ilmottauduin lähtijäksi esimiehelleni.

Okei, varmaankin 51veenä voi olla vaikeaa saada uutta työtä varsinkin täällä Itä-Suomessa, mutta en sure sitäkään. Nyt opiskelen ja vasta kun valmistun, on aika miettiä mihin suuntaan suuntaan. Elämä on tuhat kertaa onnellisempaa kuin paskassa työssä kituen.

 

 

Suvi K.
Sisunainen

Mä olen lopettanut kaksi duunia sen takia että ne ei (siinä tilanteessa) ollut mulle hyväksi. Tässä on toki se ero että oon päätoiminen opiskelija, mutta pointti on että rahan takia en halua tehdä asioita jotka tuottaa kohtuuttomasti stressiä tai pahaa oloa.

Eka oli kesäduuni, jonka otin vastaan hätäpäissäni kun edellisessä osa-aikapaikassa uhkasi irtisanominen. Homma oli tietokoneen naputtelua kahdeksan tuntia päivässä, ja sain siitä jatkuvan päänsäryn ja pyörrytyskohtauksia kaikesta taukojumpasta ja muusta liikunnan harrastamisesta huolimatta. Laskin päiviä siihen että mulla oli kesäajan vuokrarahat kasassa ja sitten otin loparit.

Toinen oli osa-aikatyö jossa sinänsä viihdyin oikein hyvin, mutta työ muuttu luonteeltaan koko ajan haastavammaksi ja samaan aikaan itse sairastuin (sinänsä työhön mitenkään liittymättä). Totesin että mulla ei ole just nyt voimavaroja sekä opiskeluun että duuniin, joten irtisanoin itseni. 

Ei ole ollut ikävä kumpaakaan paikkaa. ;)

minna

Opiskelijana tätä tulee mietittyä aina välillä, ilman työntekoa opinnotkin saattaisivat edetä nopeammin. Opintuella eläminen olisi toki mahdollista, mutta olen sen verran mukavuudenhaluinen, että se ei minulle riitä. Vastustan opintolainaa sekä periaatteesta - miten olisi työttömyyslaina taikka äitiyslaina? - että henkilökohtaisella tasolla: en yksinkertaisesti halua elää velaksi.

Niinpä olen opintojen ohella duunissa, joka on äärimmäisen tylsää konttorihommaa. Työyhteisö ei ole erityisen mukava, ala ei kiinnosta minua ja itse työstä en saa irti mitään. Eli töihin tulee lähinnä raahauduttua puoliväkisin.

Silti mä olen tavallaan ihan ylpeäkin siitä, että teen työtä, vaikken siitä erikoisemmin nautikaan. Maksan veroja, saan työkokemusta ja toki se kaljan juominen opiskelijabileissäkin on mukavampaa, kun kaljarahat on itse ansainnut.

Mulle on vieras ajatus, että työn kuuluisi olla aina jotenkin ihanaa ja innostavaa - itse teen ihanat ja innostavat asiat vapaa-ajallani. Toki tulevaisuudessa toivon itse työllistyväni omalle alalle, eli minua kiinnostavampiin ja mielekkäämpiin hommiin. En silti oleta, että varsinkaan ensimmäiset oman alan duunipaikat olisivat mitään parhaita unelmatöitä. Voi kuulostaa vähän pessimistiseltä, mutta mua risoo suunnattomasti, miten liioitellun ruusuisia työllistymiskuvia nuorille ja opiskelijoille toisinaan maalaillaan...

Seregi
Sekaisin Seregistä

Mä olin tyytyväinen tilanteeseeni suunnilleen virka-aikaan tapahtuvassa vakinaistamisesta lupailussa duunissa. Vuokran sai maksettua ja päivällä oli tekemistä. 

Perjantaina sain kuitenkin viikonloppua vasten mailin esimieheltäni, jossa kerrottiin, että työsuhteeni loppuu koeajan loppuessa. Isku tuntui märältä rätiltä vasten kasvoja.

Ensin itkuin, koska pelkäsin taloudellisen turvan menettämistä ja syyllistin itseäni.

Pari tuntia myöhemmin otin etäisyyttä asiaan ja näin tämän jo mahdollisuutena: enemmän aikaa lukea ja kirjoittaa. 

Seuraavana päivänä olin Kirjamessuilla, jossa koin yhden elämäni parhaista päivistä: kirjoja, haastattelujen tekemistä ja kustannustoimittajille lirkuttelua.

Näen nyt työsuhteen päättymisen mahdollisuutena oppia itsestään ja saada aikaan jotain uutta. 

Vieläkään en ole saanut selitystä, miksei työsuhdettani jatketa lupailuista huolimatta. 

Tepita (Ei varmistettu) http://outlandish-blog.blogspot.fi/

En ole periksi antavaa sorttia, joten en ole koskaan jättänyt työpaikkaa keskenkaiken, vaikka eräässä työssä ajatus kävi vähintään kerran viikossa mielessäni. Jossain vaiheessa mitta tuli kuitenkin täyteen, mutta sinnittelin silloisen sopimuksen loppuun asti ja kun tuli aika tehdä jatkosoppari sanoin kiitos, mutta ei kiitos.

Nyt tilanteeni on toisinpäin: kesällä aloitin työt ja olen päässyt supernopeasti kartalle, mutta tietysti joka päivä oppii jotain uutta. Pidän työstäni, rakastan työkavereitani ja työilmapiiriä. Sen sijaan firma päätti, että meidät voisi ulkoistaa. Minulle ulkoistaminen on kaunis tapa sanoa "you're fired!", joten paniikki on ollut aikamoista. Lupauksia on tullut paljon, että työt jatkuvat ja mikään ei muutu, mutta kummasti tässä tilanteessa ennen minua olleille on annettu vain kengän jälki persiille lupausten seurauksena. Tämä työ, tai mikä tahansa työ, on minulle tärkeä oman mielenterveyteni sekä talouteni vuoksi: tarvitsen rutiinia arkipäiviini ja rahaa viikonloppuaktiviteetteja varten. Ilman näitä kahta voin sanoa bye-bye mielenterveydelleni. Jos ja kun tämä työ otetaan minulta pois, olen toivottavasti jo löytänyt uuden työn. Muuten tulevaisuus pelottaa...

Ilana

Minä haaveilen päinvastoin siitä, että EN joutuisi lopettamaan duuniani, koska tykkään siitä ja olen siinä hyvä. On kuitenkin vähän vaakalaudalla, kauanko kannattaa roikkua freelancerina, jolla ei ole koko ajan kokopäiväisesti duunia. Jos asuisimme Suomessa, olisin jo etsinyt ns. oikean työn tai ainakin jotain osa-aikaista tähän rinnalle. Nyt riippuu seuraavasta asuinmaasta, miten tässä käy. Tällä hetkellä työtilanne näyttää taas vähän lupaavammalta, mutta varmaksi ei voi sanoa mitään. Se onkin sitten ihan eri asia, että kuka haluaa palkata koko uransa friikkuna työskennellyttä yhtään mihinkään...

Tica
pied-à-terre

Todellakin, ja erinaisista syista olen myos ottanutkin niita lopareita kahdet. Ensimmaisen kerran opiskeluaikoina myyntityosta, joka ei itsessaan ollut taloudellisesti kannattavaa tai jarin hauskaa, mutta tyot, opiskelut ja koti eri kaupungeissa samaan aikaan ilman ajokorttia osoittautui mahdottomaksi.

Toisen kerran otin lopputilin aiemmin tana vuonna vakiduunista, josta ihan oikeasti tykkasin ja joka oli harrastuksesta-palkkatyoksi "ura". Kirjoitin niihin aikoihin blogiin: Alkuvuodesta juoduin myontamaan ettei toissa enaa ole kivaa. Liian moni asia on muuttunut, mutta toisaalta ne asiat, joiden olis pitanyt muuttua, on ennallaan. Sain uuden tyonkuvan, jossa ei ole mitaan vikaa, mutta ilmapiiri toimistolla on ollut raskas ja stressaava eika jarin kannustava.

Hain toita, sain haastatteluja ja kun lopulta alkoi palaa itselta jaksaminen ja totesin, ettei toita niin vain saada kuuden viikon irtisanomisajalla, kaupungissa joka on taynna harjoittelijoita valmiina aloittamaan tyot seuraavana maanantaina. Ei kaduta vielakaan, vaikka...

...nyt mietin taas uudessa tyossa etten taida kylla jatkaa sopimuksen paattyessa vuoden lopussa. En usko tahan jarjestoon, en ole alkuunkaan samaa mielta siita miten asioita hoidetaan ja tekisin tassa vaiheessa mieluummin toita yritysmaailmassa jossa tavoite on selkea: tehda voittoa. Kaikkien loistavien jarjestojen seasta paadyin toihin just siihen jonka toimintaan en usko sitten tippaakaan, vaikka kai taallakin hyvaa tarkoitetaan.

 

Silkkitassu

Kunhan löydän uuden työn niin lähden. Perheen elättäjänä en pysty lähtemään ilman varmaa paikkaa mihinkään. :( mulla odottaa myös opiskelupaikka vielä pari vuotta, mutta edelleen pitäisi olla rahaa toteuttaa unelmat, jotta sinne vois lähteä aikuisten oikeasti. Tätä pohdin blogissani harva se päivä.

Nata - White Trash Disease

Itse olen sen verran määrätietoista tyyppiä ettei tulisi mieleenkään lopettaa duunia, ellei jotakin muuta olisi jo tiedossa. Vaihtamalla paranee niin sanotusti. En haaveile lopettamisesta, vaan vaihtamisesta siis. Duuni on mulle niin tärkee osa elämää, että olisin valmis tekemään mitä tahansa hommia, kunhan jotakin hommia ny edes olisi. Pitkäaikaistyöttömyyttä vierestä seuranneena olen tullut siihen tulokseen, että mielummin myyn lehtiä puhelimessa tai siivoan kuin makaan kotona tekemättä mitään.

Se, että voi lopettaa duuninsa jäämällä tyhjän päälle on etuoikeus, josta vain me länsimaiden kroisokset voimme nauttia.

Nata - White Trash Disease

Tulipa muuten mieleen näitä kommentteja lukiessa, että jengillä on alunperin jo aika erilainen motivaatio/syy käydä töissä.

Yksi tuttuni ei ole kertaakaan koko aikana kun olemme tunteneet ollut tyytyväinen duuniinsa. Työpaikat vaihtuu ja silti kaikki on "iha perseestä". Enpä muista olleeni itse koskaan tyytymätön duunipaikkaan, vaikka kaikenlaista hanttihommaa on tullut tehtyä.

En tiedä mistä johtuu, ehkä siitä etten koe työn vievän minulta kallisarvoista vapaa-aikaa, vaan koska ajattelen niin, ettei vapaa-aikaa ole ollenkaan ilman työtä. Silloin se on vain "aikaa".

Silkkitassu

Mä olen ollut tyytyväinen mun duuniin nyt kuusi vuotta, mikä tuli täyteen pari päivää sitten. En vain koe enää että se tuo minulle mitään uutta (vaikka joka päivä oppiikin kaikennäköistä ja on ihmeteltävää). Mulla on motivaatiota tehdä töitä, nyt vain tahtoisin lisää haastetta, eikä sitä nykyisestä työstäni löydy. 
Toisaalta tahtoisin ehkä ihan uudelle alallekin, mutta se on ehkä vaikeampaa toteuttaa käytännössä kuin löytää oman alan töitä vähän eri kantilta tehtynä.

Toimitus
Toimitus

 Vapaa-aikaa ole ollenkaan ilman työtä. Silloin se on vain "aikaa".

-> Hyvin sanottu, noin tuntuu menevänkin!

Tica
pied-à-terre

Itse etenkin tiesin olevani etuoikeutettu, koska taloudellisesti oli mahdollista olla tyoton hetken aikaa (ei vuokraa ja tyottomyystuet), mutta tyottomyys ei ikina ollut suunnitelma. Hain aktiivisesti uusia toita jo ennen lopareiden ottamista, mutta vaihtaminen suoraan ei onnistunut: sain kolme duunia ja ne kaikki kaatui siihen irtisanomisaikaan. Ammatinvalintakysymys.

Olisin myos mielellani tehnyt ihan mita tahansa duunia tyottomyyden sijasta, ja oon tehnytkin hommia laidasta laitaan aiemmin. Nyt olisin ilomielin lahtenyt esimerkiksi myyjaksi, mutta koska puhun vain toista virallista kielta (ranskaa, en yhtaan hollantia), yksikaan tyonantaja palvelusektorilla ei voi edes tarjota toita, ei vaikka sita hollantia ei kaytannossa ikina tarvitsisi.

Olin myos etuoikeutettu koska olin lopulta tyoton vain kaksi kuukautta, ja siina ajassa sain seitseman tyohaastattelua, joista se seitsemas tarppasi. Nykyisessa duunissa tiedan etta sopimus loppuu vuoden loppuun, eika jarjestolla ole yksinkertaisesti varaa edes tarjota jatkosopimusta, ja olen muuttamassa taas uuteen maahan, joten voisi olla huonompikin tilanne.

Tica
pied-à-terre

PS - mieluummin otin riskin tyottomyydesta kun jatkoin joka-aamuista itkua toiden takia, johon ei tullut parannusta monen yrityksen jalkeenkaan. Yli puoli vuotta yritin yhdessa ja erikseen parantaa ilmapiiria, mutta turhaan. 

Nata - White Trash Disease

ei ollut sinulle tai kenellekään muulle suunnattu tuo yllä oleva kommenttini, toivottavasti et ottanut itseesi! ihan yleisesti vain tuntuu esim. kaikenlaisia keskustelupalstoja lukiessa, että jotkut vain "käy" duunissa, koska pitää maksaa vuokra, laskut, laina... mutta työntekoon ei ole muuten minkäänlaista intoa. sitten saatetaan valittaa miten kurjaa on, kun duuni vie kaiken hauskuuden elämästä.

meitsille loma tuottaa hirveesti hankaluuksia, koska tuntuu ettei ole mitään tekemistä. viime kesälomalla kävin ainakin kerran viikossa toimistolla, joskus ihan vain pyörimässä ja juomassa kahvia. työpaikka luo ainakin itselleni jonkinlaisen illuusion, että minua kaivataan jossakin, pakko nousta sängystä, joku tarvitsee minua. ja työyhteisö on kauhean tärkeä itselleni, oli aika yksinäistä joskus vain blogata himassa näkemättä ketään muuta kuin kaupan kassaa päivän aikana.

Tica
pied-à-terre

En todellakaan ottanut, ei huolta! Nostit vain hyvan pointin etuoikeuksista, ja halusin tarkentaa etta todellakin tuuletin omaa onnea, kun olin niin hyvassa asemassa muuten, etta pystyin tekemaan sen paatoksen ja vaihtamaan toita. Toidenteko ilman minkaanlaista intoa tuntuu varmasti just silta, etta se tyo vie kaiken ilon, onnen ja hauskuuden. Ei tyonteko aina hauskaa ole, mutta pitaa siita mieluummin jotain saada irti rahan lisaksi.

 

honeychile

Ne on kuitenkin kaks aika eri tason juttua, vaihtaa työtä tai vaihtaa alaa. Jälkimmäiseen sisältyy yleensä huomattavasti isompia riskejä. Heikkoina hetkinä mietin kyllä että eihän tässä ole mitään järkeä mitä teen, mut sitä toisaalta en oo löytänyt vielä mitään mitä mieluummin tekisin... ja alanvaihto kokonaan on vähän sama kuin kysyis äidiltä että aattelitko lopettaa ton äitiyshomman :D

A. Arokivi

Otin kertaheitolla loparit edellisestä työstäni heinäkuussa. Pomon vedettyä viimeisen "olette-kaikki-surkeita-ja-saatte-potkut"-raivarinsa keräsin kamani ja lähdin. Sopivasti oli neljä viikkoa lomaa jäljellä ja työkavereista 99% sellaisia naamanvääntelijöitä ja selkäänpuukottajia, että mun työlastin putoaminen heidän nenänsä eteen oli vain karman ikävä tapa muistuttaa olemassaolostaan. Mikään raha ei ole sen henkisen rotanmyrkyn arvoinen. Olin toki miettinyt työn jättämistä jo aiemmin, mutta siinä hetkessä se yksinkertaisesti vaan kulminoitui. Olin niin loppu ja täynnä koko firmaa.

Irtisanoin kämpän ja pakkasin mieheni sekä koiran koneeseen Suomeen jonne oli tarkoitus suunnata opiskelemaan. Yllättäen lensinkin kuukauden kuluttua takaisin ja sain nykyisen työni siltä seisomalta. Silti, ilman sitä perse-edellä-puuhun ja kahden vuoden kitumista edellisessä työssäni en oli saanut meriittejä kasaan nykyiseen hommaan. Haastattelijana oli yllättäen sama rouva jonka korvaajaksi menin edelliseen työhön ja jonka korvaisin nykyisessä yrityksessä hänen siirtyessä organisaatiossa eteenpäin. Hauskoja sattumia.

Aina ei käy niin, että uusi ja parempi työpaikka ojennetaan kultalautasella nenän eteen ja sen pituinen se, mutta olen liian nuori mätääntymään henkisesti myrkkykaasun lailla hiljalleen kaiken positiivisuuden tappavassa kaasukammiossa.

On hieno fiilis kuulua nykyisin siihen 13% jotka diggaavat työstään ja joista on kiva mennä töihin sekä olla töissä firmassa jossa muutkin tykkää tulla töihin. Mulla on tunne, että mun pientäkin työtäni arvostetaan ja kun pomo esitteli mut uusimmalle työntekijälle sanoin "we're very happy to have her" se sai hymyn huulille ja oikeasti lämmitti mieltä, sillä edellisessä työpaikassa pomo suoranaisesti haistetteli paskat ja jos ei olisi pakko palkata tekijöitä työlle olisi mielummin ypöyksin toimistolla.

Joskus kannattaa repäistä, muttei sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hyvässä ja pahassa. Ja aina ei ehkä kannata tehdä palefaceja ja vaan ottaa kamansa ja kävellä ulos. Mä olen kuitenkin aika äärimmäisyyksien nainen, joten kukaan ei yllättynyt.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Olen ja lopetin :) Sain aivan uskomattoman lottovoiton päästessäni virkasuhteeseen hyvälle palkkaukselle amk:n ekan vuoden jälkeen. Työ oli ihan kivaa, tosi haastavaa ja monipuolistakin. Tein jatkuvasti hommia osaamiseni äärirajoilla, pääsin matkustelemaan ja tapasin mielenkiintoisia ihmisiä.

Sitten tulin suunnittelematta raskaaksi ja äitiyslomalla ajatus tuohon työhön paluusta alkoi olla aika epämiellyttävä. Pitkät kokoukset, useat työmatkat, aina päällä oleva työpuhelin ja kotiin kantautuva läppäri ei oikein kuulostaneet kivalta yhtälöltä pienen lapsen kanssa. Samalla haaveilin voivani tehdä jotain konkreettisempaa kielenelvytyksen taholla. Niinpä sitten päätin hetken mielijohteesta hakea eri paikkaan töihin ja niin vain pääsin. Palkka putosi alle puoleen, mutta nyt saan tehdä työtä, jonka vaikutus näkyy suoraan jokapäiväisessä työssäni ja lisäksi vaikuttaa vielä kymmenien vuosien päästä. Työ on monipuolista, jokainen päivä on erilainen ja lapset on valloittavia. Bonuksena saan viettää päivät oman tyttäreni kanssa jäämättä silti kotiin. Parhautta. :)

Toimitus
Toimitus

Yllättävää, miten moni on lopettanut rohkeasti työn, josta ei pidä. Työ vie kuitenkin niin paljon elämästä aikaa, että sen olisi suotavaa olla ainakin jollain lailla motivoivaa.

Milka Rantamo
Olennaisuuksia

Menin suoraan lukiosta toimistohommiin ja sillä tiellä sinnittelin tähän syksyyn asti. Mulla on aika kova työmoraali ja teen oikeastaan mitä vaan, jotta laina ja laskut saadaan maksettua. Kymmenen vuoden toimistoputkeen mahtui pari TODELLA siistiä ja haasteellista ja mukavaa duunia, joista nautin täysin rinnoin ja töihin oli oikeasti kiva mennä aamuisin. Sitten tämä viimeisin latisti mut henkisesti ihan täysin. Mua ei arvostettu, enkä itse arvostanut työtäni juurikaan, jolloin kehittyminen  ja eteneminen ja itseni parantaminen ei tullut kuuloonkaan. Valtavaan tyytymättömyyteen lisättiin vielä kaiken vapaa-ajan vievä oma yritystoiminta, ja ylilyöntisoppa olikin valmis. Olin jatkuvasti väsynyt, ärtyisä ja vaikka taloudellisesti tilanne oli oikein hyvä, ei yhtenään itsestään muistutteleva uupumus ollut sen arvoista. 

Nyt elokuussa jätin vakituisen työni teollisuusalan yrityksessä ja hyppäsin kuukauden vapaaehtoistyöttömyyden jälkeen täyspäiväiseksi some-velhoksi ihan uuteen mobiilisovellusta pyörittävään yritykseen. Teen töitä kotoa ja someilun ohella kuvaan mahdollisimman paljon. Valokuvauksesta tulevat tulot mahdollistavat kotona olon toistaiseksi, kunnes siirryn täyspalkkaan päiväduunissa. Saa nähdä kuinka kauan... Toistaiseksi olen kuitenkin onnellinen!

Atta tuunaa
Atta tuunaa

Minä lopetin kaamean kassatyöni, osaksi siksi että olin muuttanut toiselle paikkakunnalle ja reissaaminen otti pattiin. Elämä on nyt rahallisesti köyhempää mutta aikaa on enemmän. Kävelen todella paljon, kuntoni on kohonnut, syön terveellisemmin (ei ole varaa syödä paljon) ja ehdin tehdä kaikkea kivaa kotona, kalustaa ja remontoida, hoitaa puutarhaa, haravoida, kutoa, kirjoittaa.

Olen aina ollut sitä mieltä että ensin kannattaa miettiä, paljonko jaksaa tehdä työtä, ja sitten sovittaa raha-asiansa sen mukaan. Olen ollut osa-aikainen koko ikäni juuri siitä syystä.

Laura P...
Tyylitietotoimisto

Olen aikanaan haaveillut ja lopettanutkin työn, joka ei enää antanut mitään, saati tuntunut omalta. Tosin, silloin edessä oli alan vaihto ja täysipäiväiset opinnot.

Vaikka silloinen päätös onkin ollut yksi elämäni parhaista, en silti jättäytyisi vapaaehtoisesti työelämästä pois, ellei tiedossa olisi jo uutta paikkaa.  Mutta rohkaisen kyllä kaikkia tilanteeseensa tyytymättömiä tutkimaan uusia vaihtoehtoja ja uria.

cady
tuulta päin

Enenevissä määrin. Rakastan töitäni, mutta työyhteisö on suhteellisen tulehtunut, eikä minulle sovi virkamiesmäinen työkulttuuri, jossa toiminta lopetetaan kuin seinään klo 16. On ollut raskasta huomata että joku mistä on haaveillut ja minkä eteen on tehnyt paljon töitä, ei välttämättä olekaan sitä mitä ajallaan haluaa tehdä. Nyt mietin että pitääkö sisuuntua ja lakata stressaamasta vai vaihtaa työpaikkaa.

Toistaiseksi en ole uskaltanut tehdä asian eteen vielä muuta kuin myöntää itselleni että kunhan uuden työpaikan etsiminen innostaa enemmän kuin pelottaa (pelkään irrationaalisesti etten todellisuudessa osaa yhtään mitään), aion tehdä jotain asian eteen. 

Saranda
Tyhjä ajatus

Hihi lähdin kuukausi sitten ja yksi parhaista päätöksistä ikinä. Opiskelijalle osa-aikatyöt on aika kiven takana, mutta oon onnellisempi köyhänä kuin väärässä työpaikassa.

vilou

Lähdinkin! Reilu vuosi sitten päätin, että nyt tai ei koskaan on aika toteuttaa suuri unelmani ja lähteä vielä opiskelemaan. Silloinen työni ei vienyt eteenpäin millään tasolla, työ oli raskasta niin henkisesti ja fyysisesti ja paloin loppuun. Pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan. Olen nyt opintovapaalla. Päällä on talolainat, murkkuikäiset lapsukaiset, koulu pitkän matkan päässä, mutta silti en kadu päätöstäni. Kaksi päivää viikossa on lähiopiskelua ja muu aika tiivistä itseopiskelua. Minulla on aikaa harrastaa, olla lasten kanssa ja opiskella. Murkkuikäisetkin tarvitsevat kovasti äitiään tässä vaiheessa elämää-sen olen huomannut. On ihanaa kun on aikaa! Kääntöpuolena tulee pienet tulot ja jatkuva kituuttaminen. Säästöön ei voi laittaa mitään. Mutta silti-pois en vaihtaisi. Perhe on samaa mieltä :)

sina1 (Ei varmistettu)

olen just jättänyt mun työn ja aika karsea olo, koska tulevasta ei ole tietoa. mutta ei ainakaan tarvitse olla toisten kiustattavana ja loppuunpalamisen partaalla koko aikaa !

maitokahvi
Päivän ajatus

Tsemppiä rohkealle! Teit varmasti oikean valinnan. Elämä on täynnä mahdollisuuksia :)

Emma

K Y L L Ä. Työmotivaatio on varsin pieni tällä hetkellä ylhäältäpäin tulevien muutosten, jotka muokkaavat omaa työnkuvaa epämieluisaan suuntaan, vuoksi. Tsemppi täytyy kerätä jostain, vaikka sitten mol.fi:stä. Ommmm.

Joo.

Aloitin nyt syksyllä amk:ssa opinnot täysin eri alalle kuin mihin oon aikaisemmin kouluttautunut ja missä oon ollut töissä. Sain opintovapaata työpaikastani ja Aikuiskoulutuskeskus maksaa aikuiskoulutustukea, joten seuraavat pari vuotta ei tarvitse edes tehdä koulun ohella töitä.

Miiza

Olen rakastanut työtäni siitä lähtien kun paikan sain, mutta...

2013 meillä vaihtui esimies entisen jäätyä eläkkeelle. Uusi esimies oli täysin erilainen kuin eläkkeelle jäänyt. En olettanutkaan uuden esimiehen osaavan samalla lailla vastata kysymyksiin ja ongelmiin kuin apteekin hyllyltä, mutta moni asia jäi vastausta vaille kokonaan, vaikka esimies lupasi selvittää. Tämä stressasi kovasti.

Työparini perussairaus alkoi esimiehen vaihdosstressin myötä oireilla taas pahemmin ja hän jäi pitkälle sairauslomalle, jolloin minun harteilleni kaatui kahden ihmisen työt. Sanomattakin on selvää, että uuvuin, töitä jäi tekemättä ja valituksia tuli. Esimies nuhteli ja kun sanoin, etten jaksa vastaus oli "Miksi ylipäänsä lupauduit tekemään nämäkin työt?". Ymmärrystä en saanut muuta kuin muutamilta työtovereilta ja esimieheltä sain lähinnä v*ttuilevia kommentteja. 

Tuolloin harkitsin eroa työstä. Sitten esimies jäi äitiyslomalle ja eläkkeelle jäänyt esimies palasi remmiin. Hän osasi ottaa tilanteeni hyvin ja auttoi minua taas eteenpäin. Pikkuhiljaa opin taas rakastamaan työtäni enkä enää halua erota, vaikka äitiyslomalta palaava uusi esimies aloittaa taas ensi viikolla. Nyt olen päättänyt, etten jää hiljaiseksi, jos hän vielä nälvii ja v*ttuilee, vaan teen sitten hänestä vaikka valituksen, jos ei muu auta.

maitokahvi
Päivän ajatus

Ajattelen alanvaihtoa joka kerta, kun töissä on uusi stressaava projekti, josta olen vastuussa. Käyn läpi vähän vähemmän stressaavia työvaihtoehtoja ja pohdin takaportteja, tullen aina samaan johtopäätökseen; suhtaudun työhöni tunteella ja stressaan siihen liittyvistä asioista, koska koen työni samalla merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Kaikkeen, mitä pidän tärkeänä, liittyy voimakkaita tunteita - ja jos tahdon tehdä omasta mielestäni tärkeää työtä ja suhtautua siihen intohimolla, stressi ja suuret tunteet tulevat ajoittain kylkiäisenä. Lopulta en kuitenkaan tahtoisi tehdä jotain vähän vähemmän stressaavaa työtä, jota en kokisi itselleni merkitykselliseksi. Toimistosihteerin elämän tylsyys tuli koettua onneksi jo joskus opiskeluaikana.

Kommentoi